Lukemattomia lukemattomia

Meitä ympäröivä maailmamme on pullollaan lukemattomia kirjoja. Voisi kielellä leikkien sanoa, että hyllyt notkuvat sekä kodeissa että kaupoissa lukemattomista lukemattomista. Kirjojen kansien sisällä on tarinoita, tarinoissa on ihmisiä. Ihmisissä on erilaisia kohtaloita. Osa asioista tässä ihmiselämässä on silkkaa sattumaa, osalla on tarkoituksensa. Joihinkin tekoihin voimme vaikuttaa, toisiin emme. Jotkut jutut vain ovat, toiset muuttuvat. Osa unohtuu ikuisiksi ajoiksi. Näin olen maailmankuvaani rakentanut.

En ole ollut suuri fatalisti, en ole uskonut johdatukseen, en symbolisiin merkkeihin enkä ennalta määrättyyn kohtaloon. Ajatus sellaisesta ei ole mielestäni positiivinen, kannustava tai muutenkaan kovin lohdullinen. Olen uskonut ja halunnut uskoa, että voin omilla teoillani vaikuttaa omaan ja muiden elämään paljonkin. Tiedän, etten kuitenkaan ole kaikki voipa suuruus, joka voi kaikkea hallita. Joillakin tapahtumilla ja asioilla on ollut merkityksiä, joillain taas ei. Mutta koskaan en ole merkityksiä ja suuria "johdatukseen" vieviä symboleja tulkinnut puunoksista tai raitiovaunujen asennoista. Toiset ehkä enemmän konkreettiset merkit olen kuitenkin omalla tavallani käsittänyt ja jopa toiminut niiden mukaan.

Mutta nyt... Jokin kummalinen fatalisti sisälläni on nostanut päätään. En edes tiennyt sellaisen minussa asuvan. Yhtäkkiä olen nähnyt ympärilläni lukemattomia kohtaloita, selviä merkkejä, symboleja ja viitteitä siitä, että on jotain jota minun nyt pitäisi tehdä. Suoraan sanoen, pelottaa. Mitä, jos en nyt toimi kuten tuntuu, että kaikki tämän universumin voimat haluavat minun toimivan? Kadunko sitä lopun ikääni? Olenko sittenkin vain ylitulkinnut kaikkea syystä, jota en nyt yksinkertaisesti ymmärrä? Vai olisiko tuolla jossain nyt lukemattomia lukemattomia tarinoita, joihin minun tulisi tutustua? Kaikki fatalistit, nyt äkkiä käsi ylös ja kertokaa mitä tämä on? Sillä minä en ole kohtalouskoinen ihminen, enkä ymmärrä tätä alkuunkaan.

Leikkausarpia

Suutani operoitiin kirurgisella sairaalalla, josta kotiuduin eilen illalla. Toimenpiteen piti olla rutiinijuttu, päiväkirurginen tehtävä ja "ihan helppo nakki potillaalle". Näin ei tietenkään ollut. Mitään varsinaisen suurta ei mennyt sinällään vikaan, vaan minun leukakalustoni vaan osoittautui heikommaksi kun oli kuviteltu. Leikkaus siis itsessään muuttui odotellessa paitsi tarkemmaksi myös hitaammaksi ja vaikeammaksi. Niin minulle kuin kirurgille. Yksityiskohtia sen enempää jauhamatta, kerron että se hieman säikäytti.

En olettanut olevani elämän ja kuoleman rajamailla, tiesin etten ole. Mutta vaikka ei olisi kuolemansairas, kivut voivat olla ihmisellä aika helvetilliset. Näin minuunkiin pumpattiin tipan kautta valtaisa määrä paitsi suolaliuosta paikkaamaan energiavajetta myös rauhottavia ja kipulääkkeitä. Josta seurasi leikkauksen jälkeen omat ongelmansa. Kun makasin heräämössä yksin, surkeana, kipeänä ja täysin sairaalahenkilökunnan armoilla, tuli itku. Miksi ei olisi tullut? Sitä vaan oli NIIN totaalisen yksin. Ei ollut ketään odottelemassa, juttelemassa, huolehtimassa. Tiesin, että mikäli illalla pääsen kotiin, siskoni tulee hakemaan. Kämppis oli luvannut olla illan kotona, koska sairaala määräsi seuraani aikuisen seuraavaksi vuorokaudeksi. Se tottakai lämmitti mieltä. Mutta se tunne siellä sairaalansängyssä heräämössä oli sanoin kuvaamaton.

En ole juurikaan ollut sairaaloissa leikkauksissa, käyntini ovat rajoittuneet toisten vastasyntyneiden lasten pällistelyyn tai pikavisiitteihin labrassa. Edellisellä sairaalareissulla jouduin olemaan siellä noin 5 päivää, olin 17-vuotias. Ainoa vieraani oli yksi ystäväni. Lähdin sairaalasta taksilla kotiin, koska vanhempani eivät ehtineet hakemaan. Silloinkaan ei ollut kyse elämästä ja kuolemasta, minulta leikattiin ensin paise kurkusta ja myöhemmin nielurisat. Mutta sama tunne silloinkin; makaat yksin kivuissasi eikä kukaan silitä päätäsi. Ei ole ketään vieressä hiljaa kertomassa kuinka tärkeä olen tai että kaikki menee ihan hyvin. Sairaalan henkilökunta toki puhuu, kun ovat jotain asiaa luonani hoitamassa, mutta eivät he minua tunne eivätkä juuri lohdutuksen sanoja jakele.

Kyyneleet valuivat pitkin poskia, pitkin kaulaa ja loppua ei meinannut tulla. Tuntui väärältä, kurjalta ja jopa vaikealta alkaa tsempaata itse itseään. Vaan niinhän se oli tehtävä. Hammasta en voinut purra, koska suuni oli operoinnin jäljiltä täynnä pumpulituppoja, verta ja muutenkin kipeä. Kävin henkisen taiston itseni kanssa siitä, että nyt ei tarvitse itkeä, olet tärkeä ja nyt on kaikki hyvin. Itsensä lohduttaminen ei ole helppoa, mutta toimi sentään onneksi. Suurimmat leikkausarpeni eivät jääneetkään siitä, että sattui tai muista oireista joita minulle tuli. Leikkausarpeni ovat syntyneet siitä, että olen ollut sairaalassa niin kovin yksin. En usko, että se on yhdellekään ihmiselle miellyttävä olotila. Kuten eräs tuttuni sanoi kerran: "Sinkkuna kun on sairas, sitä on vaan NIIN yksin sairas."

Vastuunsa kantava nuori aikuinen

Huomaan pohtivani aikuisuutta nykyään aiempaa enemmän. Mietiskelen kaikkia niitä kysymyksiä, jotka nuorempana mielsi osaksi "aikuisten elämää". Olen keskustellut palkan riittävyydestä välttämättömiin menoihin, vuokratasoista Helsingissä, vastuullisesta alkoholinkäytöstä, parisuhteiden tulevaisuudensuunnitelmista, kasvatusmetodeista ja siitä kuinka ennen kaikki oli paremmin. Aloitan päiväni kahvikupilla ja arvokeskustelulla, joka saattaa liittyä vaikka nuorison käyttäytymiseen julkisissa liikennevälineissä. Olenko tullut vanhaksi?

Tätäkö se nyt sitten on se vastuullisen aikuisen ihmisen elämä? Että ei ehkä tee kaikkea ihan oikein, mutta tietää ainakin olevinaan kuinka kaikki tulisi tehdä. Osaa osittain ainakin määritellä oikean ja väärän, tunnistaa oman ideologiansa eikä kovinkaan usein enää koe tarpeelliseksi luopua siitä. Hyväksyy itsensä (jo pitkälti) sellaisena kuin on, mutta toisaalta kompromissien tekeminen alkaa muodostua jokseenkin mahdottomaksi.

Ääripäät asioissa ovat ottaneet tilansa. Se mistä ei ole valmis tinkimään, niin siitä kiljuu kakaroille (joskus muillekin kyllä): "mitä minä sanoin" -tyyliin tai "oli miten vain, olen jo oppinut tuntemaan itseni ja tästä en jousta" -tapaan. Kumpikaan edellämainituista ei ole kovinkaan joustava, toiset huomioonottava eikä liberaali esitystapa. Mutta sitten elämääni on astunut se toinen puoli, äärilepsuus. Ne asiat, joista ennen jaksoi stressata viikkokausia, menevät nykyään ohi olankohautuksella. "En jaksa tästä kyllä nyt mieltäni liikuttaa" -tyyliin tai "Aijjaa. No sepä kiva" -tyyppisesti. Ne asiat, joissa on riittävästi jo päätään seinään iskenyt, ymmärtää niin turhiksi, ettei niistä välitä enää pätkääkään.

Äärilaitojen asettelua näen vanhemmissani hyvinkin paljon. Mitä enemmän he saavuttavat ikää, sitä tiukemmiksi ja ehkä jopa ahdasmielisemmiksi he ovat tulleet omien periaatteidensa kanssa. Heillä on alkanut jokin outo paluu "vanhoihin hyviin aikoihin", ja minä pelkään sen olevan dementian ensioireita. Toisaalta, samalla heistä huokuu täydellinen (ehkä myös positiivinen ja terve) välinpitämättömyys kaikkea muuta kohtaan. "Ei se oo niin vimpan päälle enää."

Näitä oireita olen nyt sitten löytänyt itsestäni ja alkanut vähän pelätä vanhenemista. Tai ehkä en vanhenemista itsessään, vaan sen mukanaan tuomaa persoonallisuusmuutosta. Teini-iän jälkeen rajun muutoksen läpikäyneenä, tiedän kuinka rankkaa se voi olla. Onko minun ihan pakko kohdata se taas? Nyt on kuitenkin niin, että (raa'asti arvioiden) noin 80 prosenttia ajastani huomaan olevani se aikuinen, joka pohtii arvokysymyksiä, pitää huolta asioiden asiallisesta tilasta ja kantaa tunnollisesti vastuunsa. Mutta edelleen (ja toivottavasti edes jonkin verran jatkossakin) sitä löytää itsensä tilasta, jossa ei vastuullisuus paljon paina. Kerran vuodessa voi juoda punaviiniglögiä aamuun asti, niin että vatsassa pyörii karuselli 24 seuraavaa tuntia. Tai kerran vuodessa voi olla hyvä, ihan vähän valehdella, saadakseen pussillisen karkkia ja elokuvaillan. KMP:tä lainaten, on ihanaa kun joskus on tilassa, jossa kysyy itseltään: koska oikea elämä alkaa?

Nyt on pakko älähtää.

Olen äärimmäisen järkyttynyt ja surullinen. Sairaanhoitajat ja muu terveydenhuollon henkilökunta on enemmän kuin ansainnut palkankorotuksensa. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että ne rahat pitää nyt jostakin löytyä ja heti. En missään nimessä näe asiaa siten, että jos olet tietyllä tavalla "tärkeässä" ammatissa, menetät oikeutesi vaatia palkankorotusta tai käyttää muita keinoja ansaitun palkkatason saavuttamiseksi. Mutta...

Ja nyt tulee se iso mutta... Nyt on kyse ihmishengistä. Oikeiden ihmisten, oikeista elämistä, jotka pahimmassa tapauksessa tulevat päättymään sen takia, että suomalainen sairaanhoitaja haluaa muutaman satasen enemmän kuukaudessa palkkaa. Mielestäni se on jo ihmisarvon halveksimista. On oltava aikuisia ajattelevia ja ennen kaikkea humaaneja ihmisiä, jotka tajuavat että yksinkertaisesti paperityöläisen lakko ei ole sama asia kuin sairaanhoitajien joukkoirtisanoutuminen. Ken ei sitä ole ammatinvalintaa tehdessään ymmärtänyt, on valinnut väärän alan. Kaikilla nk. humaaneilla aloilla on ymmärrettä oman työnsä seuraukset, ammatin konkreettinen vaikutus toisiin ihmisiin -ja kyllä- myös nämä mahdolliset haittapuolet.

Ensimmäistä kertaa (ainakin siltä tuntuu) olen samoilla linjoilla pääministeri Vanhasen kanssa. Hallitus valmistelee nyt hänen johdollaan lakiesitystä. 'Eduskunta korkeimpana valtioelimenä laittaa kansalaisten oikeudet tärkeysjärjestykseen: sairaaloissa olevien potilaiden ihmisarvon ja hengen muiden arvojen edelle. Puolustuskyvyttömät lähimmäisemme on rajattava "meidän terveiden aikuisten tulonjakotaistelun ulkopuolelle".' Tässä hän on oikeassa ja hallitus samoin. Paitsi että demokratiamme tarkoittaa sitä, että hallitukselle on suotu oikeus tehdä lakiesitykset ja eduskunnalle mahdollisuus tehdä niistä lopullinen päätös, on tämä mielestäni myös oikeutettu ajatuksenakin.

Elämme hyvinvointivaltiossa, jossa huonokin palkka riittää siihen, että voimme elää normaalia elämää. En sano, että täällä asiat täydellisesti olisivat tai että meillä ei olisi epäkohtia, joihin pitää puuttua. Kyllä on, ja yksi niistä on terveydenhoitoalan palkkaus. Mutta, jos tällaisessa yhteiskunnassa aletaan leikkimään ihmishengillä rahan takia, ollaan minun mielestäni niin pelottavassa ajatusketjussa, että alkaa oksettaa. Miten tämä eroaa siitä, että ihmishengillä leikitään uskonnon tai tieteen nimissä? Onko raha (tai pieni palkka) se tarkoitus, joka sitten lopulta pyhittää kaikki keinot?

Enkä minä syyllistä yhtäkään yksittäistä sairaanhoitajaa tai yritä sanoa, etteivät he olisi oikeutettuja vaatimaan parempaa palkkaa. Kyllä he ovat siihen oikeutettuja, ja ovat oikeutettuja sen saamaankin. Mutta tämä keino on väärä, sillä kaikki tietävät että joukkoirtisanoutumisten toteutuessa, ihmisiä tulee kuolemaan. Kuka on valmis maksamaan sen hinnan omasta palkankorotuksestaan? Hui, hitsit sentään, en minä ainakaan. Sisäinen humanistini, ja ihan vain rehellinen inhimillisyyskin, sen sanoo: rajan on kuljettava jossain. Ja minun maailmassani se kulkee tässä. Eikö täällä nyt kuole ihmisiä jo ihan riittävästi muutenkin?

Sydämellään sen tuntee

Lapsen, tarkemmin sanottuna, vauvan tuoksussa on jotain sellaista joka saa 25-v ja risat naisen hyvin helposti haukkomaan henkeään. Varmasti löytyy niitäkin naisia, joille se on yhdentekevä ja sitten on niitä, joille asia on lähestulkoon vastenmielinen. Väitän silti, että enemmistö ikäisistäni naisista saa (salaa tai julkisesti) hetkellisen liikutuksen sisällään, pidellessään sylissään nukkuvaa lasta. Ilmiö on osittain kemiallinen ja liittyy hormoneihin, joita säätelee keskushermosto ja sitä myöten myös hajuaisti. (Tämä on minun vähemmän tieteellinen näkemykseni, mutta koitan perustaa sen hatarasti johonkin joskus kuulemaani.) Toisaalta ilmiö liittyy myös biologiseen vaistoon, yhteiskunnan opettamiin normeihin ja puhtaisiin omiin toiveisiin. Monisyinen juttu, jonka pohdintaa sohvasosiologi Satu harrasti viikonloppuna.

Siskonpoika sai nimen. Kutsun häntä (tässä ja muutenkin) A-V:eeksi. Lapsi oli minulle 9. kappale, jolle olla täti. Ei mitään ihan uutta puuhaa siis. Vanhimmat täteilyni kohteet ovat jo 8. luokkalaisia ja ja nuorimmat tätä kuukauden ikäluokkaa (heitäkin on kaksi). Vauvan sylissä pitäminen ei tarjoa minulle enää sinällään mitään uutta kokemusta, mutta tunnetila on kuitenkin aina yhtä voimallinen. Vanhempien lasten kanssa se sama tunne nousee pintaan, kun on syytä olla huolissaan jostain, mistä hyvänsä -siitä että ovat ajaneet pyörällään pusikkoon murtaen kätensä. Nuorempien sinttien kohdalla pelottaa, miten koulunaloitus mahtaa sujua, -saako se muru nyt varmasti kavereita? Mutta nämä vauvaolennot, ne ovat sillä tavoin vielä mitään tekemättömiä rääpäleitä ja toukanoloisia kääröjä, että he saavat sen tunteen pintaan nukkuessaan sylissäni. Tulee olo, että tätä pikkuherraa ei kyllä voisi kukaan nyt satuttaa. Suojeluvaisto nousee sellaisella vimmalla pintaan, hormonien sitä korostaessa, että omat voimavarat saavat uskomattomat mittasuhteet. Ja kyse ei ole edes minun omista lapsistani.

Kun on tuon kokenut 9 kertaa eikä se yhdelläkään kerralla ole menettänyt voimakkuuttaan, sitä pohtii väkisinkin mistä kaikki johtuu. Tiedän biologialla olevan asian kanssa paljon tekemistä, mutta en haluaisi mennä sosiologisia syitäkään vähättelemään. Ennen kaikkea mietin sitä, miten usein näiden hurmaavien hetkien jälkeen asiat asettuvat taas perspektiiviin. Sitä tajuaa niin monta asiaa paremmin. Sen mihin energiaansa voi turhaan tuhlata ja sen kuinka ihmisten itsekkyys on aidosti pahasta. Tämä kuulostaa melkoiselta idealistiselta itkuvirreltä, mutta viime viikonlopun jälkeen muistin sen taas. Yksinkertaisista asioista ne jutut syntyvät, se hyvä olokin itselle ja muille.

Ihminen joka pitää pientä vauvaa sylissään ja tuntee tilanteen herkkyyden ei voi sen jälkeen ainakaan hetkeen olla paha. Jos on, hänellä ei ole sydäntä.

Ahmija

Teatteri Jurkka esittää parhaillaan näytelmää nimeltä Ahmija. Kipale kertoo nimensä mukaisesti kohtauksia tästä nyky-yhteiskuntamme ahneudesta, jossa ollaan innokkaina ahmimassa yhtä jos toistakin. Kaikki, mitä vain suinkin voi suihinsa panna, pannaan. Mitä tahansa voitkin omistaa, omista. Jos jotakuta voit hyväksesi käyttää, käytä. Bisnes on bisnestä, vaikka pääjohtajana toimisi vauva. Anna itsestäsi kaikki jollekin muulle kuin sinulle ja läheisillesi. "Jos minua ei näe, minua ei ole olemassa" -sanottiin Ahmijassa. Näin tuntuu olevan.

Ahneudesta ja hyvin länsimaalaisesta materialistisesta elämäntyylistämme on tehty ehkä 100 materialistista näytelmää, jota hyvin toimeen tulevat, valkoiset pullasorsat astelevat katsomaan viikonloppuisin. He juovat väliajalla konjakkia ja päivittelevät maailman kauheaa anhneutta ja ihmisten itsekkyyttä. Sitten he hyppäävät tilavolvoihinsa ja ajavat trendikkäisiin "vähän vintage-tyylisiin" pikku koteihinsa, jugendtalon 3. kerroksessa, tietysti. Se on oksettavaa. En väitä, ettenkö syyllistyisi tuohon jossain määrin itsekin, mutta juuri se oli Jurkan Ahmijassa erilaista. Kaikessa pornografisessa kuvotttavuudessaan, se läjäytti pikkuriikkiseltä, minimalistiselta näyttämöltään, vasten kasvojani juuri tuon kuvottavuuden. Sen, että kuvottavaa eivät olekaan ne näyttelijät, jotka pyllistävät metrin päässä minusta pienelle nuken penikselle tai pyörivät haarat levällään pillu-monitori genitaalialueensa edessä. Kuvottavuus syntyy siitä, kun yleisö kokee kollektiivisen vaivautuneisuuden, yhteisen halun poistua katsomosta ja hermostuneen naurun, kun ei itkeäkään uskalla. Ällöttävää ei ole näytelmä, eivät näyttelijät, vaan yhteiskuntamme tietyt normit. Normit, joita unohdamme (tai haluamme unohtaa) kyseenalaistaa.

Joskus on hyvä, että asiat esitetään äärimmäisen kärjistetysti. Provokaatio voi olla hyvästä ja osoittaa todellisuuden realistista esitystapaa paremmin. Kyllä, näytelmän puoliajalla poistui osa katsojista tilavolvoillaan kruununhakalaisiin hienostokoteihinsa. Kyllä, näytelmän lopussa eturivin vanhemmat rouvat katselivat epäuskoisina ympärille: "taputatteko te muut ihan tosissanne?". Ja kyllä, minäkin olin yksi niistä joka nauroi hermostuneena, kun en muutoinkaan uskaltanut reagoida. Olin lammas ja tein kuten kaikki muutkin. Mutta, minä koin tuon kaiken jälkeen muutaman suuren ymmäryksen hetken. Vaikka pahoin voinkin esityksen aikana, voin ehdottomasti pahemmin pohtiessani syitä sen tekemiseen ylipäänsä. Toivon, että en unohda sitä oloa ihan heti. Sillä vaikka kaikesta hyvä onnisuudesta ei itseään tarvitsekaan syyllistää, voisi sen kuitenkin muistaa. Se, että minä lakkaan syömästä, ei pelasta yhtäkään afrikan nälkäistä lasta. Kauhea fakta, jonka kanssa olen joutunut kasvokkain tehdessäni kansainvälistä avustustyötä. Mutta voin valita sen, millaisia asioita kannatan ja mitkä ovat niitä, joiden ahminen on "jo vähän liikaa". Mitä ne sitten ovat? Puhutaan siitä toiste. Maailma ei ole niin kovin mustavalkoinen, kun joskus sen toivoisin olevan.

P.S. Ahmija ei ole missään nimessä treffikohde.

Vieläkö pussailet pyörävarastoissa?

Kasarislovareiden herkistämänä aloin pohtia ala-asteen, teini-iän ja ehkä ihan pikkuisen myöhempien aikojenkin ihastumisia. Sitä jännittävää tunnetta, kun sekoaa ihan totaalisesti toisesta ihmisestä. Kuullessaan lähes minkä tahansa kappaleen, löytää siitä suoria tai piilomerkityksiä juuri siihen omaan päiväunien kohteeseensa. Ihastuneena kukaan ei kykene oikein keskittymään siihen, mihin pitäisi. Kädet tärisee, hymyilyttää ja haluaisi vain istua ja haaveilla.

Sellaista se oli ainakin ala-asteella. Silloin kaikki tuntui niin kovin massiiviselta. Jälkeenpäin ajatellen, olen vakuuttunut kokeneeni suurimmat sydänsurunikin silloin. Olihan se traagista, että Otto ei pussannutkaan ekaa pusuaan mun vaan erään toisen tytön kanssa. Kun hain Tatua tanssimaan hitaita, sydän tykytti kuin ois rinnasta tullut ulos. Hikoilutti ja pelotti. Muistan aina sen, kuinka makasin sängyssäni, kuuntelen Bon Jovia ja itkin ehkä hysteerisemmin kuin koskaan sen jälkeen. Otto oli juuri ilmoittanut mulle, että aikoo jatkossa pelata Nintendoa jonkun toisen kanssa. Voi vittu, kun sattui ja repi. Ala-asteella kaikista tunteista toipui huomattavasti nopeammin kuin myöhemmällä iällä, mutta sen hetkiset tunteet (ikäänkuin ne ihan ensimmäiset koko elämässään) olivat yksinkertaisesti kaikista voimakkaimpia.

Teini-ikäisenä sitten hormonit sekoittivat ainakin minun (ja luultavasti kaikkien muidenkin) päätä aikamoisella volyymilla. Tämä oli omiaan lisäämään niidenkin vuosien ajaksi tunteisiin hyvän teatraalisuuslisän. Teininä sitä oli kuitenkin jo alkanut nähdä toisenlaisia vaihtoehtoja elämässään oikeasti. Sitä jo tiesi, että naimisiinmeno on mahdollista, samoin perheenperustaminen ja useat tyttö- tai poikaystävät ennen sitä. Sitä tiesi, ehkä enemmän saattoi kuitenkin toivoa, että jotkut kuitenkin päätyvät yhteen yläaste- tai lukiorakkautensa kanssa. Joten kaikki takapakit osasi siitä huolimatta ottaa vastaan hieman enemmän järjellä, kuin vaikka silloin traagisina ala-asteen sukkadiscoaikoina. Teininä oli edelleen niin sinisilmäinen ja herkkäuskoinen kaikkien "unelmaparien" ja "rakkaus on ikuista"-jaaritusten suhteen, että ei mitenkään yllä siihen missä tilassa nyt liikkuu omien tunteidensa kanssa. Jollain tavalla vaikkapa teini-ihastuksestani Heikistä, Villestä ja Juhasta kielii se, että kaikkien kolmen kanssa, edelleen kohdatessani sydän pamppailee tuttuun tapaan. Jonkun kanssa on tullut pussattuakin uudestaan. Lievää regressiivisyyttä ilmassa.

Entäs nyt sitten? Järjellä vai tunteellako vedetään? Noh, olisi naurettavaa väittää olevani järki-ihminen. Tunnepuolelle olen niin voimakkaasti suuntautunut edelleen, että se varmasti näkyy kaikessa mitä teen. Muitakin aikuisia on, jotka ovat kuten minä. Sitten on niitä järkityyppejä ja niitä, jotka ovat jotain siltä-ja-väliltä. Miksi sitten näin (ainakin olevinaan) aikuisena, erot ovat hitaampia? Miksi toipuminen ei meinaa millään saada päätöstä? Miksi rakastuminen -jopa ihastuminen- on niin suunnattoman vaikeaa ja työlästä? Mitä on muuttunut ala-asteesta tai yläasteesta? Onko tilalle tullut jotenkin se kuuluisa kyynisyys, josta niin paljon puhutaan? Sillä edelleen, me olevinaan fiksut ja kasvaneet aikuiset laulamme rakkausballadeissa ihan juuri niistä samoista sielua ja sydäntärepivistä tunteista, joita itkimme mikkihiiri-tyynylle 10-vuotiaana. En osaa päättää ovatko tunteeni muuttuneet, sillä tavallaan tuntuu samalta kuin silloin kun olin seisonut sateessa 2 tuntia vain saadakseni tietää, että "emmie ehkä enää haluu olla". Tavallaan taas ei tunnu yhtään siltä, sillä se järjen ääni on alkanut kolkutella olan takana. Se kertoo hyviä, se kertoo pahoja asioita. "Tuohon ei kannata ihastua, siitä ei hyvää seuraa." "Anna jo olla ja unohda, se ei ansaitse sitä." Mutta mihin niistä uskoa?

Mistä helvetistä se järki tuli mukaan kuvioihin? En ainakaan minä ole sitä kutsunut näihin bileisiin. Haluan tanssia taas popcornia sukissani, pojan kädet pepulla ja olla ihastunut silleen, että ei muuta osaa ajatella. Def Lepperdia siteeraten: "Do you think twice, or just touch and see?"

Tyytyväisyystakuu?

Tyytyväisyys on hallitseva tunne, jota janoaa toisinaan suuria määriä kerrallaan. Välillä se ottaa ja yllättää tulemalla suorastaan syliin. Toisinaan sitä ei meinaa löytyä mistään, vaikka jokaisen nurkan takaa etsisi. Jauhan tällä kertaa tyytyväisyydestä, sillä sen puute tai olemassaolo on ollut elämässäni tapetilla viime aikoina. Maanisdepressiivisissä oireissa ihminen muuttuu niin, että on ääririippuvainen juuri tuosta tunteesta. Tai no joo, joku kauhean tarkka terveysalan ammattilainen varmasti määrittelee asian toisin. Aivan taatusti joku lukija siellä nyt kokee tarpeelliseksi alkaa viilata pilkkua tyyliin: "tarkka määritelmähän ei ole..." Blablabla sanon minä.

En ole maanisdepressiivinen, ainakaan niin ei ole koskaan diagnosoitu. Mutta vaikka ei olisikaan henkisesti kipeä, niin suurin osa tuntemistani ihmisistä on riippuvaisia siitä, että on se sellainen perustyytyväinen olo. Jos jostain syystä näin ei ole, on oma tyytymättömyys aivan välttämättä koitettava tartuttaa johonkin toiseen. Tyytymättömyyttämme suodatamme muiden läpi, jotta oma paska jäisi ennemmin kiinni niihin muihin kanssaeläjiin kuin itseemme. Sinänsä se on varsin luonnollinen tapa toimia, mutta kyllähän se meitä muita alkaa sitten vituttaa.

Ihmiset kuuluvat aina jompaan kumpaan ihmistyyppiin. Useat varmasti molempiin, vain harvat meistä ei selkeästi kumpaankaan. Toisin sanoen: 1. Niihin, jotka purkavat murheensa muihin lähes sietämättömällä tavalla. 2. Niihin, jotka ottavat vastaan muiden murheet sumeilematta.
Itse kuulun selkeästi molempiin tyyppeihin ja sekös välillä aiheuttaa sisäistä raivoa. se on jo itsessään kovin ristiriitaista ja siksi olen käynyt pitkiä keskusteluja itseni kanssa peilin ääressä. "Josko Satu nyt voisit olla kuuntelematta sen ruikutusta? Jos sun tällä kertaa ei tarttekaan olla se maailman empaattisin ihminen?" tai vastavasti: "Josko tällä kertaa Satu voisit pitää mölyt mahassasi? Oisko mahdollista, että et syyttäisi muita omista virheistäsi?"

Näiden kahden tunteen välillä tasapainoilu on tuskallisen kivulista, äärihuvittavaa ja välillä jopa kaaottisella tavalla lähes mahdotonta. Ja siinähän minäkin keikun ihan jatkuvasti. Ensin kiukuttelen muille omat murheeni, jotta olisin valmis vastaanottamaan toisten roskat sen jälkeen. Ehkä sen kuuluukin mennä elämässä näin, jotta tietty balanssi säilyy sekä ihmistenvälisissä suhteissa että näiden mielenterveyksissä. Ihmisen pitää yksinkertaisesti purkaa oma tyytymättömyytensä muihin, ollakseen itse tyytyväinen, voidakseen kuunnella muiden tyytymättömyyttä. Eikö? Suurinta osaa ajasta minua ei haittaa olla empaattinen, pidän siitä. Sanoin vasta hetki sitten eräälle tutulle ääneen: "uskon, että mun oma empaattisuuteni tulee mulle takaisin sitten kun sitä tarvitsen." Ja aina se on tullut. Tavalla tai toisella, tyypiltä jos toiseltakin. Sitä tyytyväisyyttä on haettava. Mutta millä keinoin? Missä se raja kulkee? Tälle filosofiselle pohdinnalle onkin sitten syytä varata joku toinen ilta. Nyt on aika lähteä hakemaan tyytyväisyyttä näiden seinien ulkopuolelta.

Maastapakoa suunnitellessa

Kun tulee aina säännölisin väliajoin valtaisa tarve maastapakoon, on syytä muistaa muutama asia.

1) Se on mahdollista ja
2) Se ei ole mahdotonta.

Tiedän toistavani itseäni edellä mainituilla, sanomalla saman asian kahdella eri tavalla. Se oli tarkoituskin. Olen pohtinut maastapakoa jo lukuisia kertoja, vaan nyt se ensi kertaa tuntuu äärimmäisen voimalliselta. Aiemmin tämä tunne on tullut ja mennyt samassa tahdissa kuukautiskierron kanssa. Vieläkään en ole kenellekään minun maastapakoani toivovalle lupaamassa poistumistani, mutta eläkää toivossa. Niin minäkin.

Huomaan pohtivani täysin epäolennaisia asioita suhteessa maastapakoon. Esimerkiksi sitä, mitä maastapako minulle juuri nyt merkitsee? Onko se pakoa, sanan varsinaisessa merkityksessään? Pakoa omasta elämästään? Pakoa ongelmistaan? Karkaamista jonkun tietyn ihmisen läheisyydestä? Se voi olla mitä vain noista. Se voi olla myös näyttämisenhalua muille, se voi olla aitoa sisäsyntyistä uteliaisuutta ja kokeilunhalua. Se voi olla tylsyyden välttelyä tai jännityksen etsimistä. Se voi olla keino yrittää löytää itsensä -tai joku muu-.

Pohdittuani syitä, aloin pohtia käytännöntoteutusta. Vaihtoehtoja oli monia, joista poikkeuksetta kaikki vaativat normaaleja kuukausituloja suuremman summan rahaa. Euroja tulisi olla pesämunana ainakin jonkin verran, ei kuitenkaan niin ylettömästi kuin olin luullut. Toisin sanoen, kaikessa hiljaisuudessa järjestelty "pieni pohjatyö" mahdollistaisi maastapakoni muutaman kuukauden kuluessa. Ensin pitäisi vain tehdä kunnollinen suunnitelma, mihin alkaa kuluttumaan voimavarojaan, kaikessa suunnitelmallisuudessaan. Listoja rakastavana ihmisenä, tein listan. Se auttoi.

Viimeisenä osana maastapakoani huomasin ajattelevani, mitä veisin mukanani. Kenet, tai mitä. Siihen en ole vielä löytänyt lopullista vastausta, mutta lista on jo olemassa. Tietenkin. Sen myötä löysin kuitenkin lopullisen vastauksen sille, mitä luultavasti tulisin kaipaamaan. Sen päätin julkaista, sillä haluan kuulla ovatko muut maanpaon suorittaneet kokeneet näitä asioita. Osa listasta on silkkaa klisheetä (joskin hyvin todellista) ja osa vähemmän. Luulen kuitenkin ikävöiväni:

-Saunaa. (Ikävöin sitä jo kotimaassa, kun ei omaa ole.)
-Ruisleipää. (En syö pääsääntöisesti muuta leipää kuin ruisleipää, joten veikkaan tämän tulevan jonkinmoiseksi kynnyskysymykseksi.)
-Sitä päivää, kun ensilumi sataa.
-Hesburgerin paprikamajoneesia.
-Toimivia ja jouhevia virastotaloja sekä asiointeja niissä.
-Stockmannia.
-Sitä, että linja-autossa (tai muissakaan julkisissa liikennevälineissä) ei puhuta.
-Salattuja elämiä ja Big brotheria
-Underground bändielämää (lähinnä Joensuulaista sellaista)
-Kelan papereita (ne ovat yllättävän selviä kaikessa kaoottisuudessaan)

Ymmärrystä vailla

"Syyskuiset päivät, ne mieleeni jäivät
kun tuuli hiljaa, tuuli viljaa.
Muistatahan silloin, kun syyskuisin illoin loi lehdet
tuulta, öiden kultaa?"

Tuntuu, että siitä on kovin kauan, ja siltikin tuntuu ettei ehkä kuitenkaan. Muistatko?
Kirjoitan nyt syviä, lyyrisiä, herkkiä ja tunteellisiä riimejä. Niin omia kuin muiden. Ja toisia tämä korkealentoinen proosa saattaa ällöttää. Ällöttäköön, sanon. Jätä lukematta, jos alkaa oksettaa. Tämä kuvottavan siirappinen, kielikuvallisesti runsas ja jopa vaikeaselkoinen soopa kuvaa nyt täydellisesti tunteitani. Jos ymmärrät mitä siteeraan, mitä selitän ja kirjoitan, ymmärrät. Jos ymmärrät, kerro että ymmärrät.

"Marraskuun harmaan pois unhoitan varmaan,
kun muistojen syyskuuhun luoksein kutsuu.
Kaukana kuljen, sun syömmeeni suljen. Mä palaan. "

Ajattelen viime viikonloppuisia juhlia, juhlia jotka sattuivat muutama vuosi sitten ja erinäisiä muita juhlia. Enkä vain juhlia, vain onnellisia hetkiä. Onnettomiakin, mutta rakkaita. Minulle muistojeni syyskuu, on se tila ja paikka jonne säilön vain ne kaikista muistoistani arvokkaimmat. Niihin sisältyvät ne tismalleen samat jutut, joista puhuin kohdassa: Kaunis elämä. Makaronilaatikon repussa, yhden kesäyön vanhan kouluni pihalla ja hysteerinen nauru-itku päivä uimarannalla.

"Talvisen tuulen nyt vinkuvan kuulen,
mut syyskuun puiston, onnen muiston
syömmeeni suljin, kun kaukanana mä kuljin. "

Vastauksia niihin omiin "suuren suuriin" kysymyksiinsä voi etsiä läheltä ja kaukaa. Ja näitä kysymyksiähän kaikilla meillä riittää, vaikka muille jakaa. Uskon kuitenkin, että ne lopulliset vastaukset löytyvät muistojemme syyskuusta. Sieltä, jossa on ne arvokkaimmat ja kauneimmat teot. Sillä niistähän sen oppii. Mikä on oma ja muiden arvo, mikä kaunista, herkkää, hellää ja tämän ihan kaiken, mitä on opittavissa elämän todellisista hetkistä.

"Pian päivä vaihtuu, tuuleen haihtuu.
Syksyiseen aikaan, sen hehkuvaan taikaan
mä saavun jälleen sun luokses, onneen. "

Ja sinne ihanaan hetkeen voi aina palata, kun tuntuu että on kurjaa eikä mikään suju. Kun tuntuu, ettei kukaan ymmärrä. Kun kirjoittaa, ja arvaa jo kirjoittaessaan ettei kukaan ymmärrä. "Että tämä nyt kuulostaa ihan itsesääliseltä tilitykseltä, kun itse oikeasti yrittää vaan fiilistellä, muistella lämmöllä, kaiholla ja miten vain -positiivisesti."

"Kaukana kuljen sun syömmeeeni suljen,
mä palaan.
Mä palaan,
Mä palaan."

Olen kohdannut muutaman ihmisen, jotka ovat ymmärtäneet minua täydellisesti. Niin täydellisesti kuin toista ihmistä voi ja saattaa uskaltaa yrittää ymmärtää. Välillä mietin nykyisin, olenko tämän hömppä-romantikko-kirjailen-typeryyksiä-ja-puhun-tähdistä-sekoiluni kanssa ihan yksin. Pohdin useinkin, missä pesupallossa oikein elän? Mutta sitten joko palaan muistojeni syyskuuhun, se tulee minun luokseni jossain muodossa tai saan inspiraation kirjoittaa tästä kaikesta ällö-kielikuvallisen-selostuksen blogiini ja unohdan taas, että pitikin olla normaali ja muidenkin ymmärrettävissä juttujensa kanssa.

Luitko rivien välistä? Ymmärsitkö?

Naimisiin ja 11 lasta?

Semmoiseen puuhaan minua pyydettiin. Se tapahtui keskiviikon ja torstain välisenä aamuyönä kello 03.32. On sanomattakin selvää, kuinka tosissaan pyytäjä oli. Ei kovin. Kaikesta humalatilasta huolimatta, kellonaikaan sen enempää puuttumatta ja kysyjän persoonallisuuteen tarttumatta, kysymys lämmitti mieltäni.

Suora ajatus viestissä oli: "Saanhan mä mennä sun kanssa naimisiin? Tehdään ainakin 11 lasta. Ja ollaan aina yhdessä." Kauniimpaakin kauniimpaa.

Ajatus siitä, että edes hetkellisessä humalatilassa joku on nähnyt minut potentiaalisena (ei kuitenkaan välttämättä realistisena) vaimona ja äitinä saa minut hymyilemään. Minkäs sille tekee, kyllähän aika moni sisäisesti tuota elämältään toivoo. Kaikki eivät sitä ääneen myönnä ja toiset eivät ihan kokonaan sitä edes tajua (ennen kuin kohtaavat, jonkun jonka kanssa sitä sittenkin haluavat). Minä olen sen tajunnut ja ääneen myöntänyt. Viime aikoina en kuitenkaan ole sitä kovin aktiivisesti enää ajatellut. Hitaan jäytävästi olen alkanut jo nähdä muitakin vaihtoehtoja elämässä. Ja siksi tämä yksi luurijuopon yöllinen harhalaukaus saattoi osua oikeaan ihmiseen oikeaan aikaan.

Ei, en ole koskaan ollut tämän henkilön kanssa millään muotoa parisuhteellisesti. Ei, tämä kyseinen henkilö ei ole tuleva puolisoni. Ei, sitä ei voi edes harkita. Ei, hänkään ei ollut loppujen lopuksi tosissaan. Ei, älkää nyt edes aloittako kuvittelemaan tästä yhtään mitään. Ei, tässä ei ole edes pientä mahdollisuutta syntyä mitään välillemme. Hän vain kertoi minulle kohteliaisuuden, joka sai minut hymyilemään. Ja todistamaan jälleen kerran Tomaattiteorian oikeaksi. Miksi muuten olisin hymyillyt absurdille ajatukselle häistä, 11 lapsesta ja puutalosta maalla?

Enkä sitä paitsi koskaan muuttaisi maalle. Enkä tekisi 11 lasta. Enkä enää ole siitä naimisiinmenostakaan niin varma.

Ikuinen herkkulakko

Kauheaa! Nyt se on alkanut taas. Jo toistamiseen (vaiko peräti kolmatta kertaa?) tänä vuonna. Se on se kaikista kamaluuksista kamalin. Herkkulakko. Kaisun inspiraation jalan jäljissä, minä ja ihana kämppikseni päätimme asettaa moiselle hulluttelulle nyt stopin. Olemme aika kovia tyttöjä syömään niin määrällisesti kuin laadullisestikin. Ja valitettavasti -se näkyy. Porastelu loppuikin nyt. Ilmoitin lähikaupan kassalle, että meidön talouden jäsenille ei saa enää myydä mitään sokeria ssältäviä tuotteita. Päätettiin sitkeästi yrittää herkkulakkoa, jälleen kerran.

Ongelmani ruokailun suhteen ei ole koskaan ollut se, että söisin liikaa ruokaa. Ongelmani on, että syön liikaa herkkuja. Haluan liian usein jälkiruoan, pikkumakean kahvin kanssa tai muuten vaan makupalan. Välillä olen väittänyt itselleni, että miksi ihmeessä minun pitäisi kieltäytyä herkuista, jos ne maistuvat hyvältä ja saavat hyvälle tuulelle. Rehellisesti, en ihan tarkalleen ymmärrä edelleenkään miksi siitä pitäisi kieltäytyä. Antin antaman hedonismioppaan mukaisesti tuollaisesta asiasta stressaaminen aiheuttaa lähinnä lisää vaivoja. Ehkä niinkin... Mutta silti pieni sisäinen anorektikkoni ja hieman suurempi sisäinen terveysintoilijani väittää minulle, että terveydellisistä syistä on vain hyvä, jos osaa rajoittaa omaa herkutteluaan kohtuuteen.

Ongelmani onkin se kohtuudessa pysyminen. Nyt olenkin todennut, että olen sokeririippuvainen. Luin artikkelin moisesta taudista ja tunnistin itseni siitä hyvinkin helposti. Sitten tulin surulliseksi, ja halusin tehdä asialle jotain.

Onhan näitä herkkulakkoja ollut ennenkin, syystä jos toisestakin. Aina ne ovat ennemmin tai myöhemmin pettäneet. Siksi tämän aloittaminen onkin niin lohdutonta. On riittävän vaikeaa totutella aloittamaan päivänsä kaurapuurolla, juomaan kahvin ilman avecia ja jättämään jälkkärit välistä. Pahinta on kauppapalkkioista luopuminen. Ja sitten sen lisäksi on tuskainen tietoisuus siitä, että tämä todennäköisesti kosahtaa. Painonvartijoilla olisi varmaan hyviä vinkkejä.

Yhden kerran herkkulakko on onnistunut. Olin varmaan lähemmäs vuoden ilman mitään makeaa. Silloin huomasin, että aika pian makeaa ei enää edes tehnyt mieli. Kun se herkkulakko oli jo muuttunutkin elämäntavaksi. Syy miksi se kuitenkin sen vuoden jälkeen muuttui takaisin vanhaan ei ollut, ettenkö olisi enää kyennyt olemaan herkuttelematta. Päätin vaan vailla syvällisempiä syitä, että samapa tuo syödä makeaa taas silloin tällöin. Ja pikuhiljaa sekin kohtuukäyttö jäi taas... Mulla on ilmiselvä herkkuholismi. Se on joko kaikki tai ei mitään.

Onneksi ruokailutottumukseni ovat muutoin tällä hetkellä aika hyvässä balanssissa. Syön riittävän monta kertaa päivässä, kohtuullisen monipuolisesti ja ravitsevasti. Nyt kun saisi vielä opetettua itsensä pois noista sokerimössöistä, niin olo olisi kuin miljonäärillä. Ja tiedän, että keskimääräinen aika tämän tilan saavutamiseen on kaksi viikkoa. Sitä odotellassa...

Kuukausi.

Siitä taitaa olla jo kuukausi, kun olen viimeksi kirjoittanut. En tiedä mikä tuli, jokin vain sellainen... "henkinen pyssäys", kuten mummoni sanoisi. Oli paljon sanottavaa, vaan aina kun aloitin kirjoittamaan, se ei tullutkaan minusta ulos. Nyt taasen tulisi varmaan kaatamalla asiaa. Aion silti päivittää vain lyhkäisesti muutaman mietteen.

1. Tänään on viimeinen työpäivä tässä lafkassa. Mihin maanantaina? En tiedä. Tai siis, ei mihinkään, sen tiedän. Aion pitää vapaapäivän, katsoa aamulla Serranon perheen, urheilla ja olla tekemättä mitään stressaavaa. Sen jälkeen keskityn taas työntekoon. Ai missä? No, se on vielä salaisuus. Oikeastaan, en ole itsekään vielä ihan varma. Mutta onneksi muutamia virityksiä on, vaikkakaan ei vielä yhtäkään sopimusta allekirjoitettuna. Mitä tulee lähtööni, se oli oikea valinta. En kadu tekemääni, olisin vielä hetken voinut jatkaakin, mutta näin on hyvä.

2. Tapasin eilen illalla vanhan tutun. Tai ystävän oikeastaan ja hän paljasti lukevansa mun blogia. Kummaa kyllä, kuinka sellainen lämmittää mieltä. Tämä kirjoitteluntarve mulle, ja ehkä ennen kaikkea tämän julkisen itsensäpaljastelun tarve, on niin monitahoinen asia etten aina itsekään tiedä miksi sitä teen. Tai miksi se on niin perhanen tärkeää. Tai miksi sitä palautetta aina kaipaan ja miksi mieltäni syvästi lämmittää, kun joku kertoo lukevansa tätä.
No, samaan hengenvetoon on myös sanottava, että tässä tapauksessa tuntui mukavalta, että jokin menneisyyteni palanen loksahti kohdalleen, jälleen kerran. Se on kummaa, kuinka huojentavaa se on kun saa jossakin asiassa viimeisenkin palan palapelistä paikoilleen. Vanhoja tuttuja on hyvä tavata, jotta ymmärtää niiden arvon menneisyydessään, nykyisyydessään ja tulevaisuudessaan. Moni asia on muuttunut, mutta vain hyvällä tavalla. Aika todella parantaa haavat ja paljastaa totuuden -näinhän sen pitikin mennä ja näin on parempi. Tästä voi syntyä jotain aivan toisenlaista, erilaista, vähemmän sellaista kuin ennen, mutta enemmän jotain mitä ei ole ollut. Niin tai näin, silti jotain aivan yhtä hienoa.

3. Huomaan joka päivä miten tärkeää on keskustella. Tämä on lyhyesti sanottu, mutta lyhyt ja ytimekäs on asiakin. Keskustelkaa hyvät ihmiset! Sillä voi välttää niin monta väärinkäsitystä, riitaa, poltettua siltaa ja särkynyttä sydäntä.

Ensimmäinen yritys epäonnistui

Aloitin kesän alussa treenaamaan juoksemista. Tuli vain tunne, että on tehtävä jotain ja epäsäännöllisen työaikani vuoksi juokseminen tuntui ainoalta vaihtoehdolta. Kävin sitten säännöllisen epäsäännöllisesti lenkillä, hyvin säälittävällä tavalla jolkotellen. Välillä loikkien kuin pikkupupu, toisinaan vispaten jalkojani kummallisesti ja silloin tällöin se meni lähinnä puuskuttamiseksi. Lopulta selkä sanoi poks. Yksi kerta siihen vaan alkoi vihloa ihan perhanan lujaa kesken lenkin ja siihen se lenkki sitten jäikin, ihan kesken. Sen jälkeen kärsin pitkään huimista selkäkivuista enkä pystynyt aina edes liikkumaan töissä ollessani.

Juttelin sitten Villen kanssa, jolla on omat vaivansa juoksemisen suhteen, mutta sitäkin enemmän kokemusta ja muutoinkin uskottavaa sanottavaa erilaisista urheiluun liittyvistä harjoitusohjelmista. Keskustelu oli varsin antoisa siten, että ymmärsin kaksi äärimmäisen olennaista asiaa treenaamiseni suhteen.
1) Konkreettinen tavoite auttaa pääsemään eteenpäin. Se selkeyttää omaa harjoittelua niin teknisesti kuin henkisestikin. Sen ympärille on helpompaa rakentaa kunnon harjoitusohjelma, joka taas auttaa tunnistamaan ja selviämään yli erilaisista vaivoista, joita väistämättä tulee eteen.
2) Olen harjoitellut aivan väärällä tavalla. Olen ensinnäkin juossut miten sattuu, tekniikasta välittämättä. Olen aloittanut liian rajusti, saaden siitä selkävaivoja. Olen unohtanut muun lihashuollon, joka tukee juoksuharjoittelua. En ole keskittynyt siihen, mihin olisi pitänyt. En rakentanut ammattilaisen ohjaamaa treeniohjelmaa, vaan suhasin itse mitä sattuu, miten sattuu.

Päätin oppia virheistäni ja korjata tilanteen, jotta tällä pääsisi johonkin vähän hedelmällisempään lopputulokseen.

1) Haastoin isoveljeni ensi kevään Helsinki City Run puolimaratonille. En aio hävitä hänelle, vaikka pitäisi sen takia oksentaa matkalla. Aloitan siis suunnitelmallisen harjoittelun sitä varten. Toissijainen tavoitteeni on kiinnittää huomiota vieläkin enemmän ruokavaliooni ja siihen mitä syön. Ja ehkä laihtua muutama kilo, mutta se ei ole oikeasti olennaista. Se on olennaista, että voin hyvin.
2) Kaivan vaikka kiven alta sellaisen harjoitusohjelman, jolla en haukkaa heti alkuun liian isoa palaa. Rakennan sen fysioterapeutin kanssa siten, että ymmärrämme minun henkilökohtaiset lähtökohtani, tavoitteeni ja fyysiset määritteeni. Mulla on selkävika ja se rajoittaa sekä määrittää tapoja, joilla harjoitella. Muita liikuntamuotoja juoksun tueksi aion harjoittaa myös ja ehkäpä hommata sykemittarin. Lenkkarit on.

Pitkästä aikaa tuntuu siltä, että tämä ehkä lähtee sujumaan. Kuka tulee kannustamaan katsomoon mua toukokuussa?

7 faktaa

Vaikka minua ei tähän haastettukaan, päätin tehdä sen silti. Idean sain Peetulta.

1. Juon liian vähän vettä, liian paljon kahvia ja yritän vähentää mitä suuremmissa määrin tuoremehujen killittämistä. Limsaa en juo oikeastaan koskaan, ainoastaan Jaffaa vatsataudissa. Vichyä rakastan, mutten jaksaa kantaa sitä kaupasta, koska se painaa niin paljon.

2. Nukun vatsallani, kummallisesti oikea tai vasen jalka "taiteltuna" kainaloon. Toinen käsi on tyynyn ja pään välissä. Toisen haluan joka ilta sahata irti, koska se on tiellä. Aamuisin pidän siitä kyllä, enkä tohdi siitä luopuakaan. Jos vieressäni on unikaveri, se sopii hyvin takapuolen läheisyyteen, kuuluisaan lusikkaan. "Just when I thought it couldn't be any better, he spooned me."

3. Viikko sitten minulta pyydettiin nimikirjoitus. Ensimmäistä kertaa elämässäni.

4. Studio Julmahuvi -testin mukaan olen Touko. Juonnan enemmän tai vähemmän suosittua Muksuluuri -lastenohjelmaa. Minulle tyypillisiä ominaisuuksia ovat leikkimielinen ja kiireetön arki, erilaisten asusteiden käyttö ja innostuminen askartelusta. Tulen myös toimeen lasten kanssa. Päällisin puolin olen iloinen, mutta sisälläni voi kyteä vaikeitakin ongelmia. (Uskokoon tätä teoriaa ken tahtoo.)

5. Olen kehitellyt nerokkaan tavan, jolla voin olla kodissani yhtäaikaa pedantti ja huoleton. Hankin kymmeniä kauniita koreja. Niihin voi sitten työntää kaiken ruonan, roinan ja röykkiöt, ilman että tarvitsee niitä sen suuremmin järjestellä. Vieraille kaikki näyttää yllättävänkin siistiltä ja hyvin organisoidulta, mutta korien sisällä vallitsee suorastaan hämmästyttävä kaaos. Koreista jää aina epämääräinen muistikuva "laitoin sen ihan varmasti tuohon punaiseen koriin", jolloin asiat yleensä myös löytyvät pikkuisen pienemmällä vaivalla. En siis ole niin siisti, miltä näytän.

6. Minulla on poikkeuksellisen pitkät varpaat, joita osaan "harottaa" toisistaan erilleen kummallisella tavalla. Tämä on periytyvää. Kummipojallani (siskonlapsellani) on samanlaiset. Näillä voisi vaikka askarrellapaskarrella hauskan piippurassikortin.

7. Päästessäni peruskoulusta vuonna 1998, todistukseni keskiarvo kyhnytti siinä seiskan (taikaluku!) kupeessa. Nyt tehdessäni Hesarin Paluu pulpettiin -testiä, sain huimasti yli kasin tuloksen. Elämä opettaa, vissiin. Ainakin biologiasta, sillä se oli tällä kertaa 10. Aiemmin se oli 6.

Haastan kaikki lukijat. Tutut ja tuntemattomat. Kommentteihin saa raapustaa, jos omaa blogia ei ole.

Jazz ja aika hyvät pööpöilyt.

Puolet kuluneesta viikosta meni tiukasti töissä, ja hieman muissakin merkeissä. Tapasin Ruotsin ystäviäni pitkästä, pitkästä aikaa. Ensimmäistä kertaa yli vuoteen. Vietettiin iltaa Ulvilassa, Porin kupeessa ja naurettiin enemmän kuin aikoihin. Juotiin punaviiniä, kaljaa ja saunottiin. Muisteltiin vanhoja, räkä-käkä-tettiin ällöttävän tyttömäisesti ja kidutetiin seurueen ainoaa miestä.

Alkuillasta mukana oli myös ystäväni Alfamies, ja sain nauttia upean Alfa Romeon kyydistä. On se vaan ihana, ei voi muuta sanoa. Äidyin muutamaan otteeseen halailemaan Alfaa (tässä puhun siis siitä autosta) ja halusin ehdottomasti myös poseerata sen konepellillä valokuvassa. Harmi, että keli oli sateinen. Muuten olisin ehdottomasti halunnut pestä sen bikineisiin sonnustautuneena. Ja se olisi ollut vain minun ja Alfan ikioma hetki, oijoi.

Vietin myös 2 vuorokautta hyvin tiukasti Pori Jazzeilla tehden töitä kellon ympäri. Olin aika tehokas, mutta muutama mokakin sattui. Sille ei voi mitään. Tein siellä tänä vuonna saman duunin kuin viime vuonna kolme ihmistä. On luonnollista, että saldo ei ollut ihan yhtä mittava. Silti, olen kohtuullisen tyytyväinen saavutukseeni. Musiikki oli mainiota, The Roots ja Sly and The Family Stone vetosivat tähän tyttöön sen verta kovasti, että Slyn levy on seuraavana hankintalistalla. Törmäsinpäs alueella jopa muutamaan vanhaan tuttuunkin, uskomatonta kyllä. Vaikka asumme samassa kaupungissa, emme törmää arkena koskaan. Ja heti kun poistut vajaa 400 kilometriä kodistasi, näet varmasti.

Sunnuntaina palasin kuvaajan kanssa kotiin yötä myöten ajaen. Matka oli mielenkiintoinen, sillä pimeässä, hiljaisella tiellä ajaessa, tulee väkisinkin puhuttua vakavia. Sitten huomaakin avautuvansa täysin tuntemattomalle ihmiselle tavalla, jota ei ole tehnyt vuosiin kenenkään kanssa. Mitä pimeämmäksi yö kävi, sitä syvemmältä sisältäni puhuin.

Sunnuntaina nukui reilusti puolille päivin ja päätin ottaa tämän vapaapäivän niin relasti kuin mahdollista. Kävin sitten kahden ystävän kanssa Kauppatorilla mansikkaostoksilla, sitten pyöräretkeilimme pikkuisella rannalle ottamaan aurinkoa ja nauttimaan toistemme seurasta. Nauroimme ja itkimme kaikki kolme kohtuullisen hysteerisesti kaikelle mahdolliselle. Odotin illaksi vielä muuta seuraa ja hyviä keskusteluja, joka kuitenkin peruuntui. Sain inspiraation sitten ystävien kadottua mansikanpakastussavottaan ja teelle toisaalle, että alanpas ommella. Minä, käsityö-iditootti. Ja kuinkas kävikään? Se mekko jota ompelin, kosahti kahdesti. Nyt en enää uskalla paikkailla mokaani, vaan odotan ompelualan-jonkilaista-harrastelevaa-ammattilais-kämppistäni, joka saa korjata virheeni. Hups.

Aamuihmisen kirous

Rakastan aamuja. Mutta en rakasta niitä ehdoitta. Rakastan niitä, kun saan herätä rauhassa ilman herätyskelloa. Nautin, kun voin makoilla sängyssä ja mietiskellä elämää, ennen kun asetan jalkani viileälle lattialle. Pidän rauhallisesta hetkestä kylpyhuoneessa, raikkaasta hammastahnasta suussani ja siitä kahdesta minuutista, kun istun vessanlattialla hampaitani pesten. Tykkään syödä aamiaista hitaasti, kahvikeittimen poristessa ja Hesaria lukiessa. Nautin siitä äänestä, joka syntyy kun käännän sanomalehden sivuja eteenpäin tai kun napsautan jääkaapin oven kiinni, otettuani sieltä jogurttia.

Erityisesti pidän siitä, kun saan kuunnella aamulla radiota. Se herättää rauhallisesti, lempeästi ja huolella. Se valmistaa minut kohtaamaan ulkomaailman, muut ihmiset ja tulevat keskustelunaiheet. Kotoani poistuttuani vedän keuhkoni täyteen raitista ilmaa, jota asuinalueellani on normaaliin pääkapunkiseudun ilmaan verrattuna runsain mitoin. Näen puita, puutaloja, rauhaa ja taivaan. Joskus se on pilvinen ja joskus ei, aina se kuitenkin ottaa minut vastaan. Haluaisin nautiskella bussimatkallani töihin toisen kupin kahvia, samalla kun luen pikauutiset ilmaisjakeluista. Mutta maisemien katseleminen valmistaa minua myös maantieteellisesti kohti uutta työpäivää, ja se sopii minulle. Tämä on päivän paras hetki.

Inhoan aamuja. Inhoan niitä ehdoitta, sillä ne eivät juuri koskaan suju kuten edellä kuvailin. Lähes poikkeuksetta minä nukun liian vähän, herään kiukkuisena pommiin nukkuneena, torkutan tunnin, pesen hampaani kirieessä ja ryntään bussiin syömättä, juomatta ja lukematta yhtään mitään. Kastun katoksettomalla bussipysäkillä, palelen märkänä linja-autossa, jossa ei ole jäljellä istumapaikkoja nimeksikään puhumattakaan ilmaisjakeluista, joista saisi edes pienen tiedonpalan päivän tapahtumista. Missaan jatkoyhteyden ja saavun töihin 5 minuuttia liian myöhään. Olen nälkäinen, kiukkuinen, kofeiiniton ja väsynyt.

Haluaisin olla jotain ihan muuta. Se ei onnistu ikinä keskiviikkoisin. Joskus lauantaisin, ehkä.

Sen minkä nuorena oppii...

... sen vanhana taitaa. Ja sen vanhanakin mokaa.

Oujee. Nyt se on todistettu. Olen viikonlopun virallinen känniääliö. Kotikaupungin vuoden tapahtuma on takana päin ja mitä jäi käteen? Jotain uutta edellisvuoteen verrattuna? No ei oikeastaan. Jotain erilaista suhteessa menneisiin vuosiin? En nyt sanoisi. Jotain todella kiusallista, noloa ja typerää? Molemmat kourat pullottaa.

En jaksa yksinkertaisesti enää selittää täällä koko illan kulkua kaikkinensa, mutta tiivistän jotain, jolla voin edellisen kappaleen angstin selittää tietämättömille. Rokkiviikonloppu ja varsinainen juhlapäivä meni oikein mainiosti, mukavasti ja kivasti. Iltakin kului auringonlaskiessa, PMMP:n soidessa, tanssiessa, juodessa, laulaessa ja iloitessa ihmisistä. Kunnes viimeiset pari tuntia olivat omalla kohdallani elämäni rajuin ylilyönti. Sen lisäksi, että olin alkoholin suhteen pahasti metsässä, suoritin kaiken kaikkiaan muutenkin noloja tekoja, joita on syytä pyydellä hieman anteeksi, pohtia omalta kohdaltaan miten voisin jatkossa tämän välttää ja ennen kaikkea, miettiä toden teolla miksi sellaiseen överitilaan itseni vedin.

Join itseni siihen kuntoon, etten pysynyt pystyssä. Huusin, itkin, potkin, riehuin ja raivosin. Valitin, join lisää, kaatuilin, kaadoin, heittelin, heittäydyin, hypin ja huojuin. Tein väärin muutamalla ihmiselle, itselleni ja fyysisesti jopa irtaimistolle. Omalleni ja muiden. Varsin turhaa, outoa ja hyvin epäsovinnaista. Noloa, säälittävää ja perin perin huolestuttavaa. On ollut sisäisen tutkiskelun paikka siinä määrin, että eilen meinasivat kaatua seinät päälle. Pikku itku eteisen lattialla, puhelu ystävälle Pohjanmaalle ja kotityöt pelastivat pahimmalta. Nyt jo uusi päivä, tänään ehkä jo pystyin vähän nauramaan asialle. Itselleni en vielä, sillä itserankaisu ja -ruoskinta saakin olla hieman vielä käynnissä.

Ainakaan tästä ei ole suunta kuin ylöspäin.

Hole In One

VAROITUS. Seuraava juttu sisältää kirjoituksia golfista, ällöttävän hyväntuulista siirappia ja hehkutusta, mutta myös muuta. Luet siis omalla vastuullasi. Jos alkaa ottamaan nuppiin, se ei ole mun vikani.

Pääsin lauantaina ensimmäistä kertaa pitkään aikaan pelaamaan kolopalloa. Lähdin S:n mukaan ensin rangelle ja sitten kentälle. Kierros omalta kohdaltani meni keskiverrosti ihan ok, siihen nähden siis että se oli ensimmäinen kierros tänä kesänä. Pelasin yhden bogin, yhden järkyttävän surkean väylän tuloksella 16 par 3:lla. Kaiken kaikkiaan pelasin koko kierroksen tasoitustani vastaavasti, vaikkakin muutama yli- ja alisuoritus joillakin väylillä tulikin.

Hienointa koko systeemissä oli se, joka on mut lajin pariin alun alkaenkin vienyt. Aurinko, ruohon tuoksu, rauhallinen meininki, pikkuhiki, liikunta, hyvä seura ja onnistumisen (ja toisinaan epäonnistumisen) mukanaan tuomat ilot ja opit. Viimeisellä väylällä Herra M teki Hole In Onenin. Kun oltiin tiiamassa ensimmäisellä väylällä, olin ehtinyt kehuskella kuinka bagissäni odottaa Holari-Sikari sitä varten, että jos niin onnekkaasti mulle käy, lupaan polttaa sen. Nyt kävi kuitenkin niin, että se oli Herra M, joka sai holarin. Ei auttanut kuin luopua sikaristaan, näin se on. Se oli velvollisuuteni kierroksen huonoimpana pelaajana. Pojat oli parempia, ei auta.

Holaria oli pakko juhlia. Lähdimmekin sitten illaksi juomaan shampanjaa ja saunomaan. Ilta oli varsin hauska ja päättyi lopulta Herttoniemen paikalliskuppilan biljardisaliin. Pojat olivat kuin olivatkin kaataneet minun lasiini ”hieman” enemmän ilojuomaa ja vielä muutaman Sol:in juotuani olinkin hyvin iloinen tapaus, juttu luisti ja nauratti enemmän kuin tarpeeksi. Aamulla huomasin polttaneeni olkapääni (taas!!). Koska opin?

Sunnuntaina tein ruokaa ystävilleni ja Herra M:lle. Söin jätskin auringossa ja nukuin päikkärit. Olin pitkästä aikaa ihan tosi, tosi iloinen. Elämän pienistä iloista siis toden totta kannattaa nauttia. Pusuja!

Kadulla, sateessa tai landella

Ei, se ei onnistu.
Sä et kyllä unohdu noin vaan,
ja se on ihan normaalia.

Ne sanoo mua hulluksi,
huonoksi mauksi,
kuinka tykkään vääristä ihmisistä.

Kätesi ilmaan heitä,
kiitä Luojaa jos hengaa saa
kanssa jonkun jonka haluaa,
aina olevan sun kaa
kadulla, sateessa
tai vaikka jossain landella

(Hyldon: Na rua, na chuva, na fazenda
suom. Maria Gasolina, Lissu Lehtimaja)

La Vita è bella

Roberto Benignin Kaunis elämä on kaunis, katsomisen arvoinen ja tyylikäs elokuva. Se itkettää, se naurattaa ja ennen kaikkea, siinä rakastetaan. Siinä on tunnetaan paljon ja usein. Se koskettaa, se haavoittaa ja se vie mukanaan. Ja mitä siitä jää käteen? Se, että se saa ajattelemaan. Kaikessa tragikoomisuudessaan tämä meidän elämämme on oikeasti ihanaa.

Nyt haluankin listata mitä kaunista minulle on tapahtunut. Mitkä asiat ovat jääneet mieleeni kovin kauniina tekoina minua kohtaan. Tunteina, rakkautena, ihanana ja kauniina palana tätä elämää.

-Olin surullinen, kun minulle tehtiin kotitekoista makaronilaatikkoa. Tekijä kuskasi sen minulle yllätyksenä ja lohdutuksena kotiini. Hän kantoi sen Tupperware-rasiassa talvipakkasessa, repussa pyyhkeiden sisällä, jotta saisin syödä sen lämpöisenä. Hän jäi syömään sitä kanssani. Se oli rakkautta.

-Emma, 2-vuotta, oppi sanomaan Satu. Hän istui sylissäni, taputti päätäni ja hoki: Satu-Satu-Satu. Viikkoja myöhemmin, minun ollessa satojen kilometrien päässä, Emma sanoi äidilleen: Satu. Hän oli nähnyt potalla istuessaan samanlaisen paidan kuin minulla oli. Tämä oli liikuttavaa.

-Rakastamani mies antoi minulle avaimen asuntoonsa. Tästä on jo vuosia, mutta hän nukkui sitkeästi kanssani lukuisia öitä, ahtaasti minun pyörimisestäni kärsien. Sitä muistelen lämmöllä.

-Kummipoikani soitti minulle ensimmäistä kertaa itse puhelimella. Emme montaa sanaa jutelleet, mutta siitä lähtien jokainen puhelu on ollut entistä rikkaampi, rakkaampi ja syvempi side välillämme.

-Esimieheni kirjoitti minulle niin hyvän työtodistuksen, että häkellyin, punastuin ja liikutuin sitä lukiessani.

-Tuttu mies kuunteli juttujani hetken ja totesi haluavansa mennä kanssani naimisiin.

-Jokainen kerta, kun joku (sisko, veli, äiti, isä, poikaystävä, kaveri) sanoo rakastavansa minua, se lämmittää, koskettaa ja saa tuntemaan itsensä tärkeäksi. Nyt viimeisestä kerrasta on jo kuukausia. Onnellisia olette te, jotka kuulette sen päivittäin tai viikottain. Muistakaa nauttia siitä hetkestä.

Näitä hetkiä aion kertoa lisää, näitä aion listata uudestaan ja näitä hetkiä toivon kokevani uudestaan. Paljon, enemmän ja todella usein. Sillä elämä on oikeasti ihanaa, ja siitä on hyvä itse itseään muistuttaa.

Paluu tulevaisuuteen

Mihinkäs sitä koira karvoistaan pääsisi? Samat rutiinit toistuvat vuodesta toiseen, samat virheet tehdään uudestaan eikä mistään koskaan opita. Ankeaa, masentavaa ja suuressa määrin surullista. Joka Juhannus hukkuu ja kuolee ihmisiiä silkkaa tyhmyyttään, joka Juhannus on samaa pakkopullaa siitä, että on "ihan pakkopakko" lähteä jonnekin pois kaupungista. Joka kesä tuntee syyllisyyttä siitä, jos viettää yhdenkin aurinkoisen päivän sisällä katsellen elokuvia ja talvella tämä kaduttaa. Joka vuosi aion heittää talviturkin ennen Juhannusta, ja joka vuosi heitän sen yhä myöhemmin ja lopetan uimakauden yhä aiemmin. Muuttuko tämä tästä vuosien myötä? -Tuskin.

Juhannuskuvioissani ei ole juuri raportoitavaa, sillä se ei poikennut millään tavoin normaalista Juhannuksesta, paitsi että olin kaupungissa. Toisaalta, olen tehnyt senkin joskus aiemmin, joten ei siinäkään mitään uutta ollut. Viimeksi kuluneen viikon aikana myös vietin yhden kesäisen, lämpöisen ja kauniin illan sisällä. Istuin kuin tatti, katsoin elokuvaa enkä todellakaan avannut edes ikkunaa. En ole vieläkään heittänyt talviturkkia, vaikka maauimalassa olenkin hengannut. Mutta uimaan en mennyt. Jos ja kun tänä kesänä menen uimaan, veikkaan lopettavani luonnonvesissä polskimisen samaan syssyyn, siis näin käy jos mikään ei muutu.

Tulevaisuudessa haluaisin muuttaa pois Suomesta, aloittaa jotain uutta ja ihmeellistä jonkun mukavan ihmisen kanssa ja antaa itsestäni jotakin. En halua olla itsekäs, materialisti, pinnallinen tai typerä. En halua millään juosta muka kiireisenä paikasta A paikkaan B enkä halua katsoa kalenteristani voinko tavata sinua. Haluan syödä tuoreita vihanneksia, juoda toisinaan puolukkamehua, nauttia ystävistäni, rakastaa jotakuta niin, että hän ei voi olla hymyilemättä minulle. Haluan maalata taloa (omaa tai muiden), palella villasukat jalassa ja juoda hyvää viiniä. Kaljakin käy. Haluan nauraa ihan helvetin paljon, ja itkeäkin toivoisin voivani.

Nyt mietin vain, muuttuuko mikään? Vai toistaako sitä niitä samoja, väärin opittuja kaavoja, viikosta toiseen ja vuosi vuodelta sitkeämmin? Mie en tahdo ainakaan. Haluaisikohan joku muukin olla tahtomatta sitä miun kanssa?

Tuntematon sotilas

Näin omaistenennakossa Ryhmäteatterin Tuntemattoman sotilaan. Väinö Linnan samannimiseen romaaniin perustava näytelmä esitettiin Suomenlinnan kesäteatterissa. Miljöö, jossa kipaleen läpimenoharjoitusta näyttelijöiden lähimmäiset saivat ihailla, oli enemmän kuin autenttinen. Koko kappale sai ajatuksia pään täyteen.

Hiekkakenttä-lavastus toimi tehokkaasti ja loi tunnelman hyvin realistiseksi. Kolea sadesää sai katsojat kääriytymään viltteihin ja todella uskomaan sen miltä kylmyys onkaan saattanut sotilaista tuntua. Meidän onneksemme teatteri oli kuitenkin katettu. Laukaukset, panssarivaunujen telaketjuäänet, luodit, kuolemat, henkilöhahmot ja repliikit, yhtä kaikki olivat uskottavia ja laadukkaasti toteutettuja. Testosteroni haisi, sylki lensi ja verisuonet pullahtelivat miesten ohimoilla kun he huusivat aitoa tuskaansa ulos. Tunnelma oli sitä luokkaa, että takerruin seuralaiseni käsivarteen kiinni ihan vain, koska se tuntui turvallisemmalta paikalta tirkistellä näiden kärsivien nuorten miesten kohtaloa. Tuntui, että sinne "ei hallin hammas" ehkä ylläkään. Muutama kohtaus sai kyyneleenkin poskelleni vierähtämään.

Aloin ajatella väkisinkin omaa onnekkuuttani. Olen enemmän kuin onnekas syntyessäni tähän sukupolveen, jolla on varaa potea omia ongelmiaan, valtion vaivojen sijaan. Olen onnekas, koska isäni ei palannut sodasta kotiin tunnevammaisena ja hakannut koko perhettä sähköjohdolla. Miten olisi meidän laita? Kuten eräässä mainoksessa osuvasti kuvattiin, -olisko meistä ollut siihen? Jos meillä olisi nyt sota, olisin itsekin vähän toisissa puuhissa kuin nyt. Vikka minulla olisikin puoliso, olisi hän poissa. Hän olisi juuri sitä ikäluokkaa, että olisi rintamalla ampumassa minun ja perheemme puolesta. Itse olisin ikäväni kanssa aivan yksin. Toisaalta, jos ja kun ajattelen omaa vapaaehtoistyötäni, olisin luultavasti Lottana rintamalla itsekin. Niin tai näin, jos nyt olisi sota, minä olisin ensimmäisissä joukoissa taistelemassa maamme puolesta, vain koska olen juuri sen ikäinen. Eikä se olisi vapaa valintani.

Nyt ei onneksi ole sota. Pitää muistuttaa itseään, että minun täytyy osata arvostaa sitä. Loputonta kiitollisuutta en mielestäni voi enkä osaa -ehkä ei tarvitsekaan- tuntea. Mutta arvostusta ja kunnioitusta minun täytyy muistaa osoittaa sekä istelleni että muille. Joku on oikeasti kärsinyt tämän takia. Yksinkertainen, itsestäänselvä ajatus, ja kuitenkin niin vaikea käsittää todeksi. Lupaan, kun katsot tuon näytelmän, ymmärrät paremmin. Olen lukenut kirjan kyllä, mutta ehkä sitten liian nuorena. Miten vain, nyt se suoraan silmästä silmään katsottuna, muutaman metrin päästä, iski aika kovaa tajuntaan.

Tuntematon sotilas saa minulta kymmenen pistettä paitsi tekniseltä toteutukseltaan, myös sen herättämiltä ajatuksilta. Minä istuin katsomossa palellen koko kolme tuntia enkä paljon paremmin olisi voinut aikaani sunnuntaina käyttää. Niin kauan kuin tunnemme historiamme ja muistamme sen, emme (toivottavasti) tee samoja virheita (enää koskaan) uudestaan. Kuten näytelmässä sanotaan: "Sota on jo itsessään niin järjetön asia, ettei lähdetä tekemään siitä enää yhtään järjettömämpää millään kohteliaisuussäännöillä." Kauhealla tavalla sanottu ja kuitenkin niin oikeaan osuva kommentti. Mikä siitä enää tekisi yhtään järkevämpää kun se jo on valmiiksi täysin järjenvastaista?

Minä hyväosainen 1980-luvun lapsi, söin väliajalla grillimakkaran sinapilla ja kuljin kotiin bussilla, jossa pelasi lämmitys. Jalkani olivat illalla kuivat kun menin nukkumaan Marimekon lakanoiden väliin.

Tulkintakysymys?

Kukin tietänee ne tilanteet, kun toisen sanomiset asiasta jos toisestakin jää hämäräksi tarkoista selityksistä huolimatta. Itselleni on osunut niitä nyt kohdalle poikkeuksellisen monta. Ne ovat kiusallisia tilanteita siitä johtuen, että omia jatkotoimenpiteitään ei osaa eikä voi määritellä kovinkaan oikeiksi, kun keskittyy arpomaan, että "mitä se nyt tolla oikeasti tarkoitti"?

Puhuin edellä siitä, että miehet ovat kukin juuri niin yksioikoisia, kuin miltä kukin heistä näyttää. Se on tavallaan totta, tulkintakysymys tämäkin, myönnän. Useinmiten kyllä, jos mies puhuu vaikka koirasta, hän ei todellakaan jää jauhamaan siitä oliko se koiranpentu, sellainen suden ja koiran risteytys tai kentis sittenkin kissa. Ei, miehen puhuessa koirasta, hän tarkoittaa koiraa ja that's that. Hän ei halua eikä aio keskustella sen olemassaolosta tai olemattomuudesta sen enempää, sillä hänen pointtinsa on jossain muussa kohtaa tarinaa. Mutta nyt olen kohdannut muutaman tilanteen, jossa (myönnän) naisena olenkin alkanut pohtia, josko on noin sittenkään.

Olen automaattisesti olettanut, että se mitä sanotaan ääneen, sitä tarkoitetaan. En erityisemmin pidä siitä, jos laskelmoidaan tapahtumia tyylin: "kun nyt sanon näin, hän käsittää sen tällä tavalla, ja sitten tapahtuukin juuri kuin haluan, vaikka olen sanonut päin vastoin. Ja silloin minä näytän coolilta ja se toinen ei." Yök. En pidä sellaisesta. Jos on jotain sanottu, sen tulisi tarkoittaa sitä. Tämä on sitä ajattelua, josta olen miehiä syyttänyt, mutta nyt myös kiitän. Näin sen kuuluisi ollakin. Laskelmointi sanojensa seurauksien suhteen on kylmää, ilkeää ja inhottavaa. Loukkaavaakin.

Yksi esimerkki, kaikessa hauskuudessaa, on erään mobiiliyrityksen mainos: "Älä tekstaa sille sialle! (paitsi jos se on tosi kiva.)" Hauska kuin mikä, omalla tavallaan. Samalla kertoo niin kovin paljon juuri siitä laskelmoivasta tavasta, jolla ihmistenvälinen kanssakäyminen tulisi muka nykyään hoitaa. Sanoudun tuosta irti.

Itse en ole pyhimys, mutta mielestäni kuitenkin kohtuullisen aito. Rehellinen siinä mielessä, että se mitä sanon tarkoittaa. Kaikkea en välttämättä uskalla sanoa ääneen, mutta harvemmin kuitenkaan annan ymmärtää tarkoituksella väärin. Näen sen, miksi suora puhe voi joskus olla turhankin suoraa, tilannetajutonta ja epäkorrektia. Silti, eikö me nyt hyvät ihmiset voitaisi löytää jotain siltä ja väliltä? Sellainen mukava tapa keskustella, jossa ei tarvitsisi miettiä kauheasti jälkeen päin, että mitähän hittoa tuokin nyt tarkoitti? Ja miksi se sanoo yhtä ja tekee toista?

Voihan juhlien juhlat!

Eilen oli iltajuhlat Wanhalla, vanhan työpaikan vuosijuhlatyyppinen ratkaisu. Siellä tapasivat vanhat tuttavat, ystävät ja työkaverit. Yllättäviäkin ihmisiä siellä oli. Siellä vaihdettiin kuulumisia, tanssittiin, syötiin ja juotiin paaaallllljjjooooonn valkoviiniä. Oli todella mukavan leppoista jutella ja olla. Nauttia kesäyöstä. Ilta (tai kai se jo aamuyötä oli) päättyi siihen, että sammuin kämppiksen sänkyyn piilolinssit päässä. Aamulla oli lieviä vaikeuksiaan katsoa eteensä. Vaatteeni olin saanut pois, kengätkin oli sievästi eteisessä. Jopa purentakiskon olin muistanut laittaa, mutta eihei... piilarit olivat päässä edelleen. Aamulla nauratti lukiessani puhelimen tekstiviestejä ja aloittaessani niin sanotun "damage controllin". Jälkiehkäisyä tarvittiin ainakin tässä suhteessa, muutama anteeksipyyntö lähti kipakoista sanoistani.

Parasta illassa oli kuulla ystävän sanat: "Satu, sä hymyilet. Sä hymyilet oikeasti." Se tuntui hyvältä, sillä se oli jokseenkin totta.

Koska mulla kuitenkin oli kaiken kaikkiaan ja ennen kaikkea hauska ilta, ajattelin tehdä pienen kuvakollaasin. Näin saatta pienen palan iloa myös. Så här:

Satu, Kaisa ja Teemu. Jos muistellaan vanhoja, kuka puuttuu kuvasta? Käsi ylös. Tällä kertaa kuvassa kaikilla on kuitenkin päät! Asiaa tosin auttoi, että molemmilla chiquilla oli korkokengät.

Satu ja Maria, Lontoon Apinaorkesterin pimut. Yllätyskohtaaminen, ISOT lasit valkoviiniä ja yökävely. Ihanaa oli nähdä pitkästä aikaa ja kuulla asuvamme nyt samassa kaupungissa.

Mitä tässä tapahtuu? En todellakaan tiedä enkä muista, mutta kuva puhuu puolestaan. Weehaa, hauskaa on, riehakasta, hillitöntä ja tosi tosi tosi kivaa. Sasbe ja Jusba.

KVG -Kato v***u Googlesta!

On ihan pakko Googlaa, kaikkien on ihan pakko Googlaa...

Sehän on perussettiä nykyään. Mahdolliset ja mahdottomat treffikumppanit, kaverit, oma itsensä tietysti ja erityisesti kaikki kilpailijat. Kaik´on Googlattava. Tai Googletettava. Sana on verbi, senhän kaikki tietävät. Sanankäytöllisiä eroja löytyy ja jokaiselle oma kuppikuntansa. Onko se Googlettaa? Vai onko se Googlata? Ihan sama mulle, vaikka kielipoliisi olenkin. Kunhan tietoa löytyy!

Itse Guugletan. Jes. Olen siis erilainen nuori. Mutta itse asiaan nyt, vihdoin. Guugletin itseni ja huomaan olevani tylsä. Minusta löytyy lähinnä vain artikkeleja koskien entistä työpaikkaani, ja ne eivät ole mitään kovin hassun hauskoja tai erityisen vetoavia repäisyjä. Listalta löytyy yksi adressi, yksi viittaus nykyiseen työpaikkaani ja muutama juttu, jonka olen muinoin tehnyt Ilosaarirokille. Nämä jälkimmäiset linkit eivät toimi. Iloinen poikkeus on se eräs hammasharjajuttu, jossa minua on haastateltu maallikkoasiantuntijana hammasharjojen suhteen. Siitä olen ylpeä, sillä itse koen olevani jonkinlainen ammattimainen hammasharja harrastelija. Tiedän niistä paljon, jopa enemmän kuin hammashoitaja-siskoni. Kaiken kaikkiaan nimelläni saa kaksi sivua matskua, ja kaikki minusta.

Eräs ystäväni Guugletti itsensä ja sai ensimmäiseksi linkiksi jotain, joka liittyi naisprostituutioon. Kyllä, se oli hän itse. Roolihahmona tosin, mutta silti. Guugletin erään tutun ja sain listan kärkeen seuraavan sitaatin: "Minä olen vain jätkä muiden joukossa. Mitä jätkät haluavat? Eivät paljon." Guugletin isosiskoni ja sain ensimmäiselle sivulle useasta kymmenestä oikein nimen ja Itä-Helsingin Agilityharrastajat. Aiemmin sanottiin (vai sanotaanko niin kenties vieläkin?), että ystävät kertovat ihmisestä paljon. Minä sanon, että nykypäivän teknologia-ylikuormitus-yhteiskunnassa Guugle (a.k.a. Google) kertoo ihmisestä paljon. Valitettavasti ei kuitenkaan tarinoita niiden kummallisten linkkien takaa.

Kielellisyyksiä, korvakuulolta.

Jos aloitan luettelemaan mitä kieliä puhun, en saa kovin pitkää listaa aikaan. Suomi, ruotsi, englanti ja viittomakieli. Selvennän tuota onnetonta nelikkoa hieman. Suomi on äidinkieleni, puhun sitä sen mukaisesti. Kirjoitan sitä keskivertokansalaista paremmin, sillä tienaan sen avulla elantoni. Olen ammatiltani toimittaja, joten koko työni kuva perustuu siihen, että osaan kirjoittaa ja käyttää kieltä oikein sekä ymmärrettävästi. Toisinaan tässä ei onnistu niin hyvin kuin pitäisi, niin hyvin kuin haluaisi tai niin hyvin kuin toivottaisiin. Niin tai näin, lukijani lienee useimmiten kohtuullisen tyytyväisiä raapustuksiini.

Englanninkieleltä Suomessa -lähinnä Skandinaviassa- ei oikeasti voi välttyä. Kiitos koulujärjestelmämme, televisiomme amerikkalaissarjojen ja niiden kolmen maahanmuuttajan, jotka olemme tänne saaneet, puhun hyvää englantia. Ymmärrän, puhun, keskustelen ja pärjään englannillani siten, että lauseeni ovat pääsisällöltään muutakin kuin ”hyvää päivää”, ”paska” ja ”minä olen tyhmä”. Kykenen parhaassa tapauksessa, hieman vaivaa asian eteen näkemällä, myös kirjoittamaan artikkeleja englanniksi. Ei, en ole englanninkielinen toimittaja enkä pysty samaan, johon englannissa opiskelleet journalistit tai sitä äidinkielenään puhuvat pystyvät. However, kuten englanniksi osuvasti sanotaan, I can manage with it.

Ruotsi, tuo toinen rakas kotimainen, on minulle väline, jolla pärjään. Pärjään illallisilla, joissa puhutaan vain ruotsia. Voin puhua ruotsiksi, jopa itse ruotsalaisten kanssa muustakin kuin säästä, mutta en alkaisi kritisoimaan poliittisia julkisuudenhenkilöitä, pohtimaan kantasolulahjoitusten eettisyyttä tai korkeakouluopintojen uudistamista. Luen ruotsinkielisiä novelleja ja lehtiä, kun olen oikeassa mielentilassa, viikoittain kuitenkin. En ymmärrä jokaista sanaa, mutta asia menee perille. Luultavasti. En tekisi haastattelua ruotsinkielellä, enkä kirjoittaisi mitään jutuistani toisella kotimaisella. Pienellä skarppaamisella voisin sen ehkä tehdä, jos oikein viitsin ja pinnistäisin.

Olen suorittanut viittomakielen alkeet vuonna 2003 ja ymmärrän viittomakielisistä uutisista sanat jänis, raha, lumivyöry ja hyvää illan jatkoa. Jos kertaisin, sanavarastoni karttuisi kymmenkertaiseksi. Osaisin siinä vaiheessa jo nelisenkymmentä termiä plus aakkoset.

Haluaisin hallita –tai edes jotenkuten pärjätä- saksan, ranskan, espanjan ja mahdollisesti myös venäjänkielellä. Mutta se tuntuu mahdottomalta. En ollut koskaan koulussa hyvä kielissä, en ole sitä nytkään. Opin reissuillani korvakuulolta nopeasti paljon, mutta unohdan ne aina samassa tahdissa kotiin palattuani. Olen osannut sanoa ranskaksi vaikka mitä, samoin albaniaksi ja makedonian kielellä. Osasin joskus tilata ruokaa saksaksi. Ja nyt? Voin puhua vähän kovemmalla äänellä, jos se vaikka auttaisi asian perille menossa.

Isäni on muuten kielinero, joka opettelee ”ihan huvikseen” uuden kielen ja kykenee kommunikoimaan vähintään välttävästi lukuisilla kielillä. Lukumäärän laskemiseen tarvitset kaksi kättä. On tää väärin.

Hei,

Aloitin vihdoin tämän kirjeen. Olen miettinyt tätä useina hetkinä, monina tunteina ja lukuisina iltoina. Niin paljon jäi sanomatta, koska aikamme vain loppui kesken. Emme sanoneet hyvästejä, emme halanneet tai sanoneet: rakastan sinua. Kaikki vain loppui, ilman varoitusta tai mahdollisuutta kertoa sitä kaikkea mitä sisälläni tunsin. Eivätkä ne tunteet ole minnekään kadonneet. Pahoitan edelleen mieleni, toisinaan sattuu vieläkin, hymyilen sinulle joskus kuitenkin. Ajatuksille, muistoille, tunteille.

Kukaan ei koskaan ollut eikä ole kuten sinä. Kenestäkään ei koskaan tule toista sinua. Sinä olit minulle ainutkertainen ja tulet olemaan sitä ikuisesti. Kaikki se mitä koimme yhdessä, ei ole millään tavoin ajalla pyyhittävissä. Sitä ei voi kukaan viedä minulta, ei väittää sitä valheeksi, ei parantaa haavojani eikä koskaan, ikinä, muuttaa sitä. Sinä olit ja olet osa minua, sinun vuoksesi olen sitä mitä nyt olen. Sinun vuoksesi olen jaksanut kaiken sen. Rakkauteni sinuun oli ja on pyyteetöntä, aitoa, syvää ja juuri sellaista kuin sen kuuluikin olla. Annoin itsestäni sinulle kaiken, en pientä palaa enkä puolikasta. Sinä määrittelet minulle sen mitä minä olen jatkossa, sinä määrittelet tulevaisuuteni.

Olen yrittänyt tolkuttaa itselleni, että olet poissa. Jätit jälkeesi tuskaa, kyyneliä, surua, tietämättömyyttä ja paljon sanomattomia sanoja. Kaikki ne illat kun olin huolissani sinusta, kaikki ne hetket kun nauroimme yhdessä ja kaikki ne ahdistuksen tunteet, joista kärsin jo silloin, ovat edelleen osa minua. Mietin edelleen sitä erästä aamua, kun vain istuimme ja joimme teetä. Ei puhuttu paljoa, mutta aamuaurinko paistoi ikkunasta silmiimme ja herätti meidät hitaasti. Tai se eräs kerta, kun keskellä yötä intouduimme tanssimaan, pikkuisessa huoneessa. Entäs muistatko, kuinka monesti nauroimme yhdessä? Osasit puhua kanssani mistä vain. Olit herkkä ihminen, joka ei kaikesta verbaalisesta lahjakkuudestaan huolimatta osannut tuoda oikeaa sisintää esille. Ujous peittyi päälleliimatun itsevarmuuden alle. Oikeat tunteet hukkuivat älykkyyden tuomaan tarpeeseen korostaa epäolennaisia asioita.

Sinä satutit minua teoillasi, niillä jotka teit itsellesi ja niillä, jotka kohdistit minuun. Välillä tuntui, että olin yksin vastuussa sinusta ja teoistasi, vaikka ne eivät oikeasti minulle kuuluneetkaan. Valvoin lukuisia öitä puhelimeni äärellä peläten ja toivoen, että se soisi. Jos se soi, olin kauhuissani ja kun se ei soinut, olin huolissani. Kun olin kanssasi, tuntui turvalliselta. Tuntui ainakin turvallisemmalta kuin silloin, kun olimme erillämme. Koska, kun olimme erillämme en voinut alkuunkaan tietää missä mennään. Valheesi satuttivat ja satuttavat edelleen. Oliko se tarpeellista? Siitä jäi jäljelle niin suuri määrä kysymyskiä, joihin en saa koskaan vastausta. Se on pahinta, sen hyväksyminen on hidasta ja vaikeaa. Tiedän sinun satuttaneen minua tarkoituksella, tiedän sinun työntäneen minua kauemmas aivan tahallasi. Et halunnut minua lähellesi, lähelle rikkinäistä ihmistä, jonka tiesit satuttavan minua. Mutta kun minä rakastin sinua, minä halusin olla tukenasi.

Siitä on nyt jo kauan, todella kauan. On myönnettävä, että nielen kyyneleitä tätä kirjoittaessani. Olet edelleen niin paljon, niin suuri osa minua. Tunnen todella kovaa tuskaa ajatellessani sitä kaikkea, mikä jäi sanomatta. Jonka sanomiseen et antanut minulle mahdollisuutta. Näen unia sinusta, joissa kysyn sinulta kaiken. Olet vastannut minulle jo moneen kysymykseen, ja minä yritän nyt luottaa saaneeni totuuden. Mutta se absoluuttinen totuus lähti sinun mukanasi.

Ja minä olen edelleen, nyt ja ikuisesti, sinun isosiskosi.

Tuntisitko mun ääneni muiden joukosta?

Tietäisitkö mun tarinani kysymättä?

Selvennys, ja tunnelman kuvailua.

Kaikki edellä kirjoitettu soopa viittaa vahvasti siihen, että minulla olisi nyt poikaystävä, treffiseuralainen tai edes joku viritys. Korjaan nyt mahdolliset väärinkäsitykset: ei, ei ole. Ei ole poikakaveria, miesystävää, deittiä, säätöä tai viritystä. Oli treffit, joista ei kehkeytynyt toisia. Ja sitten oli se yksi ilta kun pussailin Lintsin kallioilla. That's all folks, sorry. Ei mitään muuta tällä saralla. Ei mitään, mitä odottaa eikä mitään mistä raportoida.

Tänään olin aamukahville Rapen luona kaupalla. Hengasin, ihmettelin kyläkauppamaista meininkiä ja sen tuotteita (Käyttääkö joku muka edelleen puhelinmuistiota? Sitä sellaista paperista, jossa on porrastettu aakkoset sivun oikeaan reunaan?). Piipahdin iltapäivällä alusvaatekaupassa vain todetakseni ettei mulla ollut niihin ihanuuksiin varaa (Voiko halterneck-rintsikat maksaa 80 euroa? Kyllä voivat!!!). Söin illalla lapsen kanssa fajitaksia, joimme smoothiet ja rötväsimme popcornia sohvalle. Nautinnon sielulle tarjosi Nalle Puh ja Möhköfantti.

Nyt keskustelin Aksun kanssa mesessä. (Itseni ollessa matkalla saunan kautta sohvalle, Aksun ollessa matkalla kasvonaamion levitykseen, ja sohvalle.) Alla pätkä keskustelusta, joka kiteyttää tämäniltaiset tunnelmat totaalisesti:

-Mieti. Lapsilla on alkanut tänään kesäloma. Oivoi sitä fiilistä kakarana. Ei tarttenut tehä töitä, piti vaan uida ja leikkiä ihan vitusti.
-Niimpä. Sai olla ulkona myöhään ja silti oli aamulla turvallinen olo. Ei sellanen krapula-demonien-hyökkäys fiilis.
-Nii-in. ja äiti anto aamulla puhtaan t-paidan ja collegeshortsit.
-Kyllä. Ja kun oli syönyt aamupalan lähti vaan juoskemaan taas ulos. Söi kavereiden kanssa kaupan pyörätelineillä jätskiä.
-Voi ei. Pahinta kesässä oli ehkä se, kun piti tulla kotia syömään iltapäivästä.
-Niin oli. Lämmintä ruokaa, yök! Ja huulet oli aina ihan siniset, kun oli uinut niin paljon ja oli kylmä.
-Nykyään uskaltaa ehkä heinäkuun lopulla uimaan. Ja uimakausihan kestää ehkä 2 viikkoa. Lähden nyt lätkimään sitä tököttiä naamaan. Kaunistumista ei voi siis estää.

(Se on siis totta. Olen aikuinen.)

Tervetuloa uuteen elämääni, kesä!

Nyt on ollut melkoinen putki päällä-putki juhlia, ulkoilua, alkoholia, nukkumattomia öitä, uusia tuttuja ja menoa+meininkiä. Kesän alkamisen kunniaksi olen haihatellut menemään puhtaalla tunteella. Ja nyt onkin sitten puuhasteltu oikein olan takaa!

Valo, lämpö ja aurinko edesauttaa kummasti jaksamista arjessakin. Sen avulla jaksaa muutamat työpaikkabileet aamuuna asti ja seuraavan työpäivän ilman yöunia. Raikkaan kesätuoksun keskellä on vain mukavaa kävellä rakkaan ystävän kanssa pitkin metsiä keskiyöllä ja juoruta pojista. Viis nukkumaanmenoajoista, jos tarjolla on hyvää luettavaa, sellaista joka on kannettu mulle Australiasta asti! Hedonismi kunniaan.

Tänään aamulla olin ensimmäistä kertaa pariin viikkoon väsynyt -syystä kylläkin. Päätin nimittäin tänä kesänä, etten ole nynny, en jumiudu sohvanpohjalle enkä jättä kokematta uusia asioita. Luonnollisesti sitten heti tähän kärkeen vetäisin uusia asioita kuin nuori plikka konsanaan. On pussattu nyt siellä Linnanmäen puskissa, on hilluttu Gasellin terassilla, on valvottu aamuun asti, kävelty yöllä ja syöty silliä. Mutta nyt iski väsymys.

Olen tullut vanhaksi. Mutta levättyäni tulevan viikonlopun, voin taas palata takaisin uuteen elämääni. En aio antaa periksi.

On otettava se, minkä voi saada. Ja siitä on otettava nyt sitten irti ihan kaikki.

Voimakasluonteinen taantuminen

Taannuin eilen noin 13-vuotiaaksi, sillä vietin iltapäivän töiden jälkeen Linnanmäellä.

Aloitin ostamalla makkaraperunat kaikilla mausteilla plus extra majoneesilla. Se maksoi 50 senttiä ylimääräistä ja se oli mielestäni kohtuutonta. Poikkeuksena siihen kun olin 13-vuotta, en tilannutkaan limsaa vaan vichyä. Makkaraperunat syötiin penkillä, kertakäyttöhaarukalla ja rasva suupielestä valuen. Taustalla kirkuivat pikkutytöt Raketissa.

Sen jälkeen oli vuorossa kierros madellen ympäri koko huvipuistoa. Matkalle sattui sumuverho, josta tihkui niskaan kosteutta ja sadetta. Kikatin. Katselin Kieputinta ja sitä toista aika kummallista Vispilää jo valmiiksi pahoinvoiden, sekin erona teinivuosiin. Tunsin makkaraperunat kurkussani jo pelkästä ajatuksesta astua johonkin laitteeseen. Kaikesta ihastelusta huolimatta tyydyimme vain katselemaan, emmekä astuneet laitteisiin. Vuoristorataan olisin halunnut, mutta jokaisen kesän ensimmäinen vuoristorata-ajelu on pyhitetty minun ja Nooran yhteiseksi jutuksi, eikä siitä sovi livetä.

Ilta toi mieleen sen, kun tapasin Hra. Peetun 14-vuotiaana. Se oli silloin kahdeksasluokkalaisten suurta ihastusta ensisilmäyksellä. Sellaista kuin se vain voi olla, niin kovin intensiivistä ja naiivia, hetkessä ohi. Samalta tuntui nytkin. Se tunne vei sitten mukaan niinkin paljon, että päädyin (taantuen edelleen, mutta ehkä enemmän 16-vuotiaan tasolle) pusikkoon pussailemaan. Linnanmäen sulkeuduttua siirryin seuralaiseni kera kallioille katselemaan kesäistä arki-iltaa, aurinkoa, tunnelmaa ja Helsinkiä. Sitten pussailtiin pusikossa spurgujen, tyhjien kaljapullojen ja oravien keskellä. Koskettiin varovasti kuin sillon 16-vuotiaana urheilukentän patjoilla, ihan vähän vain ja ihan salaa. Hiljaa, ettei kukaan kuule tai näe. Suutelimme niin kauan, että huulet rohtuivat.

Kävelin yksin kotiin, ravistelin roskia hiuksistani ja oksia paidastani. Kuuntelin yhtä ainoaa biisiä hämmennyksissä. Nyt se kappale muistuttaa minua ikuisesti tuosta tuokokuun illasta kallioilla. Ihan niinkuin eräät Adidaksen-tennarit muistuttavat minua edelleen Peetusta.

Helluntain hölmöilyt, raporttia puskee

Kyllä, mulla oli "tavallaan heila" helluntaina. Niin, että tämä nyt sitten kaiketi määritteli ensi kesän miestilanteeni. Jeejee, sitähän saattaa nyt erehtyä luulemaan, että mulla voisi olla jotain säpinää vielä lämpöisenä rakkauden kesänä 2007. Mutta älkää hyvät ihmiset vielä nuolaisko, sillä kohta tipahtaa.

Olin treffeillä mukavan miehen kanssa, joka nauroi mun vitseille. Aika kova juttu, sillä siihen harva kykenee ja vielä harvempi aidosti pitää vitsejäni hauskoina. Kävelimme Tokoinrannassa (oi,oi), istuimme puistonpenkillä oudossa iltavalossa (voi, ah) ja joimme siiderit (nam, nam). Puhuimme musiikista, Henry Rollinsista, lapsuudesta ja tatuoinneista. Suutelimme sateen iskiessä niskaan, samalla kun ukkonen jyrisi ja salamat löivät ilmassa. Minä kikatin. Hän halasi syvästi. Tuntui masun pohjassa, varpaat menivät kippuraan ja alkoi tuntua sellainen hyvä kutina, pitkästä aikaa. Kuulostaa hienolta, eikö vain?

Todellisuudessa, toisia treffejä ei ole tulossa. Mies ei halua seurustella. Reilusti kerrootu, mutta silti ärsyttää. Menee hyvä juttu hukkaan. Harmittaa, sillä se oli koko kevään romanttisin hetkeni. Surullista, mutta totta.

Purin harmistustani sitten yöllisellä lenkillä sateessa. Minä, uitettu koira, kuljin pitkin katuja ja maksimoin kurjuutta. Aamulla huomasin paitsi polttaneeni eilen päivällä nahkani punakirjavaksi myös hankkineeni siellä pirun sateessa itselleni flunssan. Tämän siitä saa, kun toimii omien tyhmien päähänpistojensa mukaan.

Jos ei heilaa helluntaina...

... ei koko kesänä.

Näin kuuluu sanonta. Sanontoja on olemassa monenlaisia, toiset enemmän tosia kuin toiset. Joihinkin kannattaa uskoa, toisiin ei. Jotkut ovat hauskoja, jotkut ovat vähän hauskoja ja jotkut eivät ole yhtään hauskoja. Yllämainittu on nyt otettava kuitenkin todesta eikä se naurata minua tällä hetkellä ollenkaan.

Vuosi vuodelta, olen miettinyt tuon sanonnan todenperäisyyttä enenevissä määrin. Sen täytyy olla totta, sillä prosentuaalisesti juuri helluntai on määritellyt tulevan kesän heilatilanteen. Viime kesänä oli "tavallaan" heila helluntaina. Kesän mittaan oli muutama "tavallaan" heila. Sitä edellisenä vuonna oli yksi epämääräinen heila helluntaina. Koko kesän ajan oli yksi epämääräinen heila. Mahtuu historiaani onneksi yksi helluntai jolloin mulla oli oikein kunnon heila, ja se oli muuten sitten se sama joka oli vieressäni koko kesän. Onneksi muistoissani on yksi sellainen, sillä muuten katoaisi varmasti usko rakkauteen. Ja heilalliseen olotilaan.

Helluntai on siis tulevana sunnuntaina. Onko minulla heilaa sitten näkyvissä, kysyt mielessäsi. Vastaan: ei, eipä ole. Niin, että aloin tässä sitten miettimään josko sellaisen jostain ehtisi järjestämään vielä näin lyhyellä varoitusajalla? On nimittäin perhanan masentava ajatus, että koko kesän heilattomuuteni sinetöitäisiin muutaman päivän päästä. Olen nainen, kaipaan kuunpaisteessa laulettuja serenadeja, viini-illallisia kynttilänvalossa ja heilan helluntaiksi. Sitten on vielä ne yhdet juhlat, joihin ei ole kavaljeeria.

Kättä pystyyn nyt, kaikki tarjokkaat! Kenellä ei ole vielä heilaa helluntaiksi?

Lisäys: Onko kenelläkään todistusaineistoa helluntain määrittelevyydestä suhteessa heilojen määrään kesän aikana? Joku teekkari, kai te olette laskeneet aiheelle kaavan?

Niin, jännää että ei meinaa kestää!

Anonyymi sanoi...

Tänä viikonloppuna luvassa melko hyvää seuraa. Toivottavasti olet valmistautunut. Salakoodi KP.

21. toukokuuta 2007 8:52:00 +02:00

Anonyymi sanoi...

Ihanan salaperäistä ja mystistä. Ja koska mie olen aika vajaa tyyppi älyämään jäänejä pikkuvinkkejä, en tätäkään tajua. On yksi aavistus.

Anna lisää vinkkejä!
S

21. toukokuuta 2007 9:45:00 +02:00

Voi hyvänen aika, että mulla on pieni elämä. Mutta silti... Pienikin jännitys, yllätys ja ilo on tervetullutta. Lisää vinkkejä kehiin siis, nimimerkki Salakoodi KP.

Ilman paperipussia voi jo hengittää

Nyt uskallan jo huokaista. En ihan vielä helpotuksesta, en onnistumisesta enkä suuresta työvoitosta. Mutta pienen pieni hymyn kare tuli huulilleni. Eilinen uutinen meni läpi vain kolmen uudelleenkirjoittamisen jälkeen. Tuleva artikkeli-idea hyväksyttiin ja sain siunauksen tämänhetkiselle caselle.

Hetkellinen rentoutuminen antoi mulle heti paremman tatsin kaikkeen ja tilaisuuden tulla siitä ahdistuneen nynnyn kuoresta ulos. Se olikin minulle huono ja varsin epäsopiva rooli. Tänään olin ensimmäistä kertaa oma itseni, ihan pikkuisen. Tiedättehän, se sellainen tyttö jollaisena te tunnette minut?

Kiroilin ääneen, kun kynänterä katkesi. Soittelin reippaasti haastateltaville ja kerroin jopa yhden vitsin. Potkaisin korkkarit pois jaloistani, istuin työni ääressä itselleni uskolliseen tyyliin; jalat pöydällä ja kengät lattialla. Luukutin punkia mediaplayerillä työkavereiden kiusaksi, hehkutin Turkin euroviisu-esiintyjää seksikkääksi niin kovalla äänellä, että ohikulkevat tuijottivat minua kuin outoa lintua. Lounaani "lipsahti" puolitoista tuntiseksi. Nauroin ja puhuin liian kovalla äänellä.

Orastava minä ja minun karisma nostaa siis (kaunista tai rumaa) päätään. Vielä voidaan tömähtää pohjalle, joten eipäs nuolaista vielä ollenkaan. Ehkä tämä oli vain perjantain ansiota. Illalla on tiedossa viiniä, sen kiilto silmissä kai ihminen kuin ihminen piristyy.

Uutta, ihmeellistä ja... tuskaa.

Olen universumin huonoin toimittaja, sosiaalisesti yhtä lahjaton kuin kuollut lehmä ja itsetuntoni on samoissa kokoluokissa sääskien hyöhensarjan kanssa. En osaa kirjoittaa lausettakaan oikein, en kykene ideoimaan mitään, mikä ansaitsisi paikkansa jossain muualla kuin vessanpöntön ja Helsingin viemäristön syvyyksissä. Minun kanssani ei keskustele yksikään sielu, sillä istun hiljaa nurkkatyöpisteelläni. Itken salaa vessassa omaa kyvyttömyyttäni, ruoskin itseäni 24 tuntia vuorokaudessa epäammattimaisesta toiminnasta ja pelkään jatkuvasti saavani potkut.

Hirveä tilitys, tiedän. Samaan aikaan kanssani aloittaneet muut uudet, ovat vetäneet viikossa ihan huippusuorituksia. Itse olen koonnut vaivaiset pari palstaa, nekin vain kohtuullisesti. Olen hukassa kuin mummo marjassa. En todellakaan tiedä tippaakaan mitä tehdä, sillä huomaan jatkuvasti hakevani näkökulmia, juttuja ja haastateltavia aivan väärästä suunnasta. Jokin osa-alue edellä mainituista on aina pielessä, useinmiten kaikki kolme. Olen liian kiltti, tyhmä ja ilmeisesti myös saamaton, koska tuloksia ei näy. Olen kuin sokea hiiri jääkiekko-ottelussa. Ammun laukauksia kyllä taajaan vaikka minne, mutta ne eivät osu oikeaan maaliin. Eivät edes oikeaan suuntaan.

En vain yksinkertaisesti pärjää, kuten

a) itse odotin

b) minun pitäisi

c) kaikki muut olettivat.

Tiedän, että viikon perusteella ei saa vetää liian nopeita johtopäätöksiä. Sopeutuminen vie oman aikansa, etenkin kun hyppää suuriin saappaisiin aivan toisenlaisesta maailmasta. Tiedän, että oppi tulee hitaasti ja kantapään kautta. En vain tunnista itse itseäni tästä tilasta. En minä ole mitään noista, jota juuri yllä kuvailin. Ja kuitenkin olen, juuri nyt. Nolottaa, itkettää, ahdistaa ja vituttaa. Tuntuu, että on pettänyt kaikkien -ennen kaikkea oman- luottamuksensa. Tuntuu, ettei pärjää. Ettei kelpaa. Vaikka, kyllä, tiedän ettei niin ole.

Teoria apinoista… ja niiden välisistä suhteista.

Toisin sanoen, ne oikeat totuudet parisuhteista. Siitä, miksi asiat menevät, kuten menevät ja miksi ihmiset muistuttavat enemmän apinaa kuin ihmisolentoa. Henkilökohtaisesti olen päättänyt olla apinoimatta. Siitä ei seuraa mitään hyvää.

-Hermoileva apina ei saa tilannetta haltuunsa.
-Paljon mölyävällä apinalla on joku hätä.
-Älä syytä apinaa, kun se nuorena töpeksii. Se harjoittelee vasta.
-Nälkiintynyt apina ei välitä muusta kuin ravinnosta.
-Ei hyvä apina toisen apinan turkkia tahraa.
-Laumaansa vahingoittava apina ei ole muurahaisenkaan arvoinen.
-Apinoita on erilaisia. Toiset ovat isoja, toiset pieniä, toiset jaloja ja toiset halpamaisia.
-Sotaisa apinajohtaja pitää istuttaa lampeen jäähtymään.
-Apinan ei pidä tuhota puuta, jonka suojissa hän elää

Mutta ennen kaikkea:
-Puusta pudonneen apinan on otettava opikseen.

Vappuahdistus ottaa tilaa

Mikä siinä on, että ihmisten on välttämättä pakko, ihan pakkopakko, juhlia? Inhoan juhlapyhiä; juhannusta, uuttavuotta, vappua ja kaikkia muitakin pakkojuhlia. Se on ahdistavaa aikaa kaikille niille, jotka eivät saa kutsua yksiinkään juhliin. Näin myös minun kohdallani. Olen katkera akka.

No, vakavasti ottaen. Ongelman ydin ei ole siinä, etteikö minulla olisi ystäviä. Problematiikka kiteytyy enemmän siihen, etteivät ystäväni ole juurikaan ystäviä keskenään. Suurelta osin he eivät edes tunne toisiaan. En kuulu mihinkään tiettyyn tiukkaan yhteisöön, joka juhlisi itsestäänselvästi pyhät yhdessä. Näinhän tapahtuu suomalaisissa elokuvissa, jotka kertovat nuorista aikuisista. Oikeasti, en tunne montaakaan sellaista kaveriporukkaa, jotka veneilisivät yhdessä pikku saarelle juhannuksen viettoon joka kesä. (Ja jos sellainen kaveriporukka minulla olisikin, minä olisin juuri se säälittävä iki-sinkku, joka toisi joka kesä mukanaan kerta toisensa jälkeen omituisemman miehenretaleen. Koskaan niistä suhteista ei mitään tulisi, sehän olisi selvää.)

Minä kuulun ainostaan vanhaan, rakkaaseen, Lyseon tyttöjen porukkaan ja tiiviiseen työyhteisööni. Jälkimmäinen ei kaikesta yhteen hioutumisesta huolimatta juhli yhdessä, ja hyvä niin. Nähdään töissä ihan riittävästi. Lyseon tytöt taasen ovat jalkautuneet eri puolille suomea ja kokoontuvat traditionaalisesti lähinnä Ilosaarirokissa ja Tapanintansseissa.

Olen viettänyt muutaman pyhän ihan yksinäni ja se riittää. Eräänä juhannuksena makasin yksin hiljaisessa Helsingissä, Töölönlahdella ja mietin miten siihen jouduin. Ruohopallot pyörivät kadulla vastaan ja ikkunaluukut hakkasivat tyhjien asuntojen ikkunakarmeja. Ankeaa. Yhtenä vappuna taas istuin yksin kämpilläni sipsien keskellä ja mietin missä ovat ne kaikki, ketä kotiini olin kutsunut. Juuri silloin, juuri niinä hetkinä, tunsin oikeasti olevani kovin yksin. Ne olivat myös niitä hetkiä, jolloin ymmärsin todellisten ystävien merkityksen.

Minulla on elämässäni hyvin paljon tuttuja, ihania ihmisiä ja loistavia persoonia, joiden kanssa voi silloin tällöin tavata ja pitää kivaa tavalla tai toisella. Minulla on paljon hyviä keskusteluja ja tunteikkaita, syvällisiä hetkiä hyvin monenlaisten ja eri puolelta elämääni tulleiden ihmisten kanssa. Mutta se mitä minulta oikeasti puuttuu, on kaveripiiri. Se sellainen, jonka luokse tietäisin olevani tervetullut vappuna, juhannuksena, uutenavuotena ja kaikkina pakkojuhlapyhinä, kun ahdistaa.

Onko tämä kaikki rikkautta vai surullista? En osaa päättää.

Kerro, kerro kuvastin...

Luin tutkimuksesta, jonka mukaan nainen pukeutuu erityisen useasti hameeseen ovulaation yhteydessä. Samaisessa jutussa mainittiin muitakin asioita, joita nainen huomaamattaan tekee ovuloidessaan. Tähän luokkaan kuului keskivertoa huolitellumpi ulkomuoto, herkät tunnetilat ja huippuunsa kohonneet seksuaaliset halut. Uskon, että jokainen nainen voi allekirjoittaa ainakin yhden näistä.

Itse kuitenkin jäin miettimään tuota hame-juttua ehkä eniten. Se on nimittäin totta, että harva nainen kokee olevansa "hame-tuulella" joka päivä. Hyvin harvat kokevat olevansa "erityisen vetäviä" päivittäin. Minä en ainakaan koe olevani naisellisuuden perikuva kuin muutamina päivinä kuukaudesta, korkeintaan kerran viikossa. Muina päivinä tynnen olevani pääasiassa, se tavallinen ja tylsän näköinen Satu.

Sitten on ne päivät, jolloin tuntee olevansa ehdottomasti poikkeuksellisen kamala ilmestys, lähempänä Mörköoopperan tähteä kuin Joutsenlammen kaunotarta. Näitäkään päiviä ei kuitenkaan ole kuin muutama kuukaudessa, kyllä yleensä juuri "siihen aikaan kuusta". Tuolloin haluaa lähinnä verhoutua burkhaan ja vähän jopa sisäisesti toivoo, ettei byroossa olisi kenelläkään muulla naisella se "olen kukkeimmillani"-päivä. On niin nöyryyttävää yksistään katsella itseään peilistä, puhumattakaan siitä, että viereinen deski on missiainesta.

Kateus ja ihmisen pienimielisyys on kamala asia. Pinnallisuus ja materialismi ei ole niitä arvostetuimpia ominaisuuksia ihmisessä. Sitäkin uhmaten kirjoitin nyt hyvin kepeästi naisen suuresta huolesta; entäpä jos en tänään näyttänytkään hyvältä? Kun eihän sitä koskaan voi tietää kenet kohtaa, ja silloin sitä haluaa olla ihan parhaimmillaan. Nättinä, kauniina, hehkeänä, hauskana ja hurmaavana.

Ei merkitse sanat, vaan se mitä teet.

Ja näinhän se on lähes kaikissa asioissa. Kyllä ne kuuluisat teot puhuvat aina puolestaan enemmän kuin tuhat tyhjää sanaa. Ei sillä, sanatyöläisenä on kuitenkin arvostettava myös niitä sanoja itsessään. Tottahan ihminen kaipaa sanojakin, toiset meistä kaipaavat niitä vielä erityisesti enemmän kuin toiset.

Nyt monet miettivät siellä, että missä ihme alhossa se nyt horisee ja mitä se oikeastaan yrittää rivien välistä viestittää. No, en yritä viestittää oikeastaan yhtään mistään, yhtään mitään. Puhun vain omista tunteistani, yleisesti välittämisestä ja sen osoittamisesta.

Viime päivät (oikeastaan jo pari viikkoa) olen ollut todella kipeänä, on tullut muitakin murheita ja huolia vastaan oikein satamalla. Kai se on joku universaali laki, että kurjuus iskee aina saavikaupalla niskaan. Samoin ne hyvätkin jutut kulkevat jonkinmoisessa ryppäässä. Eikä sitä hyvien asioiden rypästä osaisi arvostaa, jos ei olisi niitä huonoja päiviä ja viikkoja. Ja siten olen alkanut pohtia lähimmäisen rakkautta, toisesta välittämistä ja oikeita sanoja. Voiko kukaan lohduttaa sanoilla, näinä hetkinä?

Noina huonoina kuin myös hyvinäkin päivinä, aina elämän huippu- ja pohjahetkinä, kaipaa eniten välittämistä. Niitä tekoja, jotka todistavat rakkautta, välittämistä, aitoa tunnetta ja huolta. Sanat ovat usein silloin turhia, kuulostavat jotenkin kornilta tai ontuvat muuten vain. Oikeita sanoja ei yleensä näihin (hyviin tai huonoihin) hetkiin löydy. Teot sen sijaan eivät voi olla vääriä. Halaus käy tilanteessa kuin tilanteessa. Yksi ehdoton poikkeus on; jos halaukseen koska tahansa liität sanat: rakastan sua tai olet tärkeä, ei voi mennä vikaan.

Kuulin juuri pätkän eräästä laulusta: "Kasvettuaan ulos suojapuvustaan, vaikka pukeutuisi haarniskaan, ei se anna samaa suojaa." Näin se taitaa olla, lapsuuden suojapuvut turvasivat myös pahalta mieleltä eri tavalla kuin aikuisena yhtään mikään. Silti, haluan uskoa, että toisen halaus ja sanat: rakastan sua, auttavat jo melkein yhtä paljon kuin äidin syli joskus lapsena.

Huonoakin huonompi päivä

Millainen on huono päivä?

Tämä päivä. Päivä, kun kaikki on tahmeaa. Aamu alkoi sillä, että nukkuin pommiin. Muutama kymmenen lisäminuuttia unta ei tehnytkään normaalia pirteämmäksi, vaan entistä unisemmaksi.

Töihin saavuttua tajusin, ettei siellä odota tälle päivälle yksikään oikeasti mielenkiintoinen tehtävä.

Ymmärrän myös unohtaneeni kuulokkeet ja cd:t kotiin, jotka ajattelin ottaa tänään mukaan. Tämä siksi, että voisin kuunnella aggressiivista punkia työn ohessa, muita häiritsemättä.

Kaikki tökkii ja ottaa päähän. Millä tästä pääsee eroon? Paha tuuli, mene jo pois, hus!

Epikriisi

Itsensä puolustaminen on perhanan vaikeaa, ainakin minulle. Kun joku sanoo jotakin edes lievästi negatiivis-vivahteista, tulee vaikea olo. Alan kiemurrella, tulen hyvin kiusaantuneeksi, en saa sanaakaan suustani ulos ja minä -suuri suupaltti- menen hiljaisempaakin hiljaiseksi. Vaisu on oikea sana. Änkytän, ja pääni alkaa nykiä kummallisesti.

Kaikki voi alkaa hyvin pienestä, eikä toinen ole välttämättä tarkoittanut mitään pahaa sanoillaan. Silti, jos minulle töksäytetään mitään inhottavaan sävyyn, ahdistun välittömästi. Pahimpia ovat tilanteet, joissa olisi ihan todella jopa syytä suuttua vastapuolelle ja puolustautua kunnolla. Jos minua kohdellaan epäoikeudenmukaisesti, ilkeästi tai väärin, olisi ilmeisen luonnollista sanoa (fiksusti, mutta rauhallisesti) takaisin. Nappakkaan sävyyn saan minäkin toki ilmaista närkästymiseni, loukkaantumiseni ja satutetuksi tulemiseni. Mutta en tee sitä, sillä minulle on vain niin kovin paljon helpompaa puolustaa muita -kovasanaisestikin- kuin itseään edes ihan vähän.

Toisinaan haaveilen siitä, että voisin vain ottaa ja räjähtää jollekin. Siis todella huutaa suoraa huutoa ja osoittaa hänen tekonsa minua kohtaan vääräksi. Olisi hiton hienoa, jos uskaltaisin nousta puolustamaan itse itseäni ihan tosissaan ja osoittaa todelliset tunteeni. Haluaisin kovasti olla niin rohkea. Minua pidetään kyllä hyvin extroverttinä, ja minut on nähty (ihan syystäkin) pahasuisena tyttönä toisinaan. Mutta voiko kukaan minua tunteva ihminen väittää nähneensä minut oikeasti puolustamassa itseäni? Itse en muista yhtään tilannetta. Miksi, oi miksi, se on niin vaikeaa?

Siksi, koska se kuuluu "taudinkuvaan" kaikilla alkoholistien lapsilla. AAL:n sivuilla sanotaan tämä osuvasti: "Tunnemme syyllisyyttä, jos puolustamme itseämme periksiantamisen sijaan." Oireita on monia ja surullista kyllä, niin on alkoholistien lapsiakin. Ei sitä normaalisti tule ajatelleeksi kuinka pitkälle jotkin asiat elämässä vaikuttavat.

"Uskalla tulla rakastetuksi sellaisena kuin olet, niin voit lakata esittämästä sitä, jota luulet muiden haluavan rakastaa."