Teoria apinoista… ja niiden välisistä suhteista.

Toisin sanoen, ne oikeat totuudet parisuhteista. Siitä, miksi asiat menevät, kuten menevät ja miksi ihmiset muistuttavat enemmän apinaa kuin ihmisolentoa. Henkilökohtaisesti olen päättänyt olla apinoimatta. Siitä ei seuraa mitään hyvää.

-Hermoileva apina ei saa tilannetta haltuunsa.
-Paljon mölyävällä apinalla on joku hätä.
-Älä syytä apinaa, kun se nuorena töpeksii. Se harjoittelee vasta.
-Nälkiintynyt apina ei välitä muusta kuin ravinnosta.
-Ei hyvä apina toisen apinan turkkia tahraa.
-Laumaansa vahingoittava apina ei ole muurahaisenkaan arvoinen.
-Apinoita on erilaisia. Toiset ovat isoja, toiset pieniä, toiset jaloja ja toiset halpamaisia.
-Sotaisa apinajohtaja pitää istuttaa lampeen jäähtymään.
-Apinan ei pidä tuhota puuta, jonka suojissa hän elää

Mutta ennen kaikkea:
-Puusta pudonneen apinan on otettava opikseen.

Vappuahdistus ottaa tilaa

Mikä siinä on, että ihmisten on välttämättä pakko, ihan pakkopakko, juhlia? Inhoan juhlapyhiä; juhannusta, uuttavuotta, vappua ja kaikkia muitakin pakkojuhlia. Se on ahdistavaa aikaa kaikille niille, jotka eivät saa kutsua yksiinkään juhliin. Näin myös minun kohdallani. Olen katkera akka.

No, vakavasti ottaen. Ongelman ydin ei ole siinä, etteikö minulla olisi ystäviä. Problematiikka kiteytyy enemmän siihen, etteivät ystäväni ole juurikaan ystäviä keskenään. Suurelta osin he eivät edes tunne toisiaan. En kuulu mihinkään tiettyyn tiukkaan yhteisöön, joka juhlisi itsestäänselvästi pyhät yhdessä. Näinhän tapahtuu suomalaisissa elokuvissa, jotka kertovat nuorista aikuisista. Oikeasti, en tunne montaakaan sellaista kaveriporukkaa, jotka veneilisivät yhdessä pikku saarelle juhannuksen viettoon joka kesä. (Ja jos sellainen kaveriporukka minulla olisikin, minä olisin juuri se säälittävä iki-sinkku, joka toisi joka kesä mukanaan kerta toisensa jälkeen omituisemman miehenretaleen. Koskaan niistä suhteista ei mitään tulisi, sehän olisi selvää.)

Minä kuulun ainostaan vanhaan, rakkaaseen, Lyseon tyttöjen porukkaan ja tiiviiseen työyhteisööni. Jälkimmäinen ei kaikesta yhteen hioutumisesta huolimatta juhli yhdessä, ja hyvä niin. Nähdään töissä ihan riittävästi. Lyseon tytöt taasen ovat jalkautuneet eri puolille suomea ja kokoontuvat traditionaalisesti lähinnä Ilosaarirokissa ja Tapanintansseissa.

Olen viettänyt muutaman pyhän ihan yksinäni ja se riittää. Eräänä juhannuksena makasin yksin hiljaisessa Helsingissä, Töölönlahdella ja mietin miten siihen jouduin. Ruohopallot pyörivät kadulla vastaan ja ikkunaluukut hakkasivat tyhjien asuntojen ikkunakarmeja. Ankeaa. Yhtenä vappuna taas istuin yksin kämpilläni sipsien keskellä ja mietin missä ovat ne kaikki, ketä kotiini olin kutsunut. Juuri silloin, juuri niinä hetkinä, tunsin oikeasti olevani kovin yksin. Ne olivat myös niitä hetkiä, jolloin ymmärsin todellisten ystävien merkityksen.

Minulla on elämässäni hyvin paljon tuttuja, ihania ihmisiä ja loistavia persoonia, joiden kanssa voi silloin tällöin tavata ja pitää kivaa tavalla tai toisella. Minulla on paljon hyviä keskusteluja ja tunteikkaita, syvällisiä hetkiä hyvin monenlaisten ja eri puolelta elämääni tulleiden ihmisten kanssa. Mutta se mitä minulta oikeasti puuttuu, on kaveripiiri. Se sellainen, jonka luokse tietäisin olevani tervetullut vappuna, juhannuksena, uutenavuotena ja kaikkina pakkojuhlapyhinä, kun ahdistaa.

Onko tämä kaikki rikkautta vai surullista? En osaa päättää.

Kerro, kerro kuvastin...

Luin tutkimuksesta, jonka mukaan nainen pukeutuu erityisen useasti hameeseen ovulaation yhteydessä. Samaisessa jutussa mainittiin muitakin asioita, joita nainen huomaamattaan tekee ovuloidessaan. Tähän luokkaan kuului keskivertoa huolitellumpi ulkomuoto, herkät tunnetilat ja huippuunsa kohonneet seksuaaliset halut. Uskon, että jokainen nainen voi allekirjoittaa ainakin yhden näistä.

Itse kuitenkin jäin miettimään tuota hame-juttua ehkä eniten. Se on nimittäin totta, että harva nainen kokee olevansa "hame-tuulella" joka päivä. Hyvin harvat kokevat olevansa "erityisen vetäviä" päivittäin. Minä en ainakaan koe olevani naisellisuuden perikuva kuin muutamina päivinä kuukaudesta, korkeintaan kerran viikossa. Muina päivinä tynnen olevani pääasiassa, se tavallinen ja tylsän näköinen Satu.

Sitten on ne päivät, jolloin tuntee olevansa ehdottomasti poikkeuksellisen kamala ilmestys, lähempänä Mörköoopperan tähteä kuin Joutsenlammen kaunotarta. Näitäkään päiviä ei kuitenkaan ole kuin muutama kuukaudessa, kyllä yleensä juuri "siihen aikaan kuusta". Tuolloin haluaa lähinnä verhoutua burkhaan ja vähän jopa sisäisesti toivoo, ettei byroossa olisi kenelläkään muulla naisella se "olen kukkeimmillani"-päivä. On niin nöyryyttävää yksistään katsella itseään peilistä, puhumattakaan siitä, että viereinen deski on missiainesta.

Kateus ja ihmisen pienimielisyys on kamala asia. Pinnallisuus ja materialismi ei ole niitä arvostetuimpia ominaisuuksia ihmisessä. Sitäkin uhmaten kirjoitin nyt hyvin kepeästi naisen suuresta huolesta; entäpä jos en tänään näyttänytkään hyvältä? Kun eihän sitä koskaan voi tietää kenet kohtaa, ja silloin sitä haluaa olla ihan parhaimmillaan. Nättinä, kauniina, hehkeänä, hauskana ja hurmaavana.