Vappuahdistus ottaa tilaa

Mikä siinä on, että ihmisten on välttämättä pakko, ihan pakkopakko, juhlia? Inhoan juhlapyhiä; juhannusta, uuttavuotta, vappua ja kaikkia muitakin pakkojuhlia. Se on ahdistavaa aikaa kaikille niille, jotka eivät saa kutsua yksiinkään juhliin. Näin myös minun kohdallani. Olen katkera akka.

No, vakavasti ottaen. Ongelman ydin ei ole siinä, etteikö minulla olisi ystäviä. Problematiikka kiteytyy enemmän siihen, etteivät ystäväni ole juurikaan ystäviä keskenään. Suurelta osin he eivät edes tunne toisiaan. En kuulu mihinkään tiettyyn tiukkaan yhteisöön, joka juhlisi itsestäänselvästi pyhät yhdessä. Näinhän tapahtuu suomalaisissa elokuvissa, jotka kertovat nuorista aikuisista. Oikeasti, en tunne montaakaan sellaista kaveriporukkaa, jotka veneilisivät yhdessä pikku saarelle juhannuksen viettoon joka kesä. (Ja jos sellainen kaveriporukka minulla olisikin, minä olisin juuri se säälittävä iki-sinkku, joka toisi joka kesä mukanaan kerta toisensa jälkeen omituisemman miehenretaleen. Koskaan niistä suhteista ei mitään tulisi, sehän olisi selvää.)

Minä kuulun ainostaan vanhaan, rakkaaseen, Lyseon tyttöjen porukkaan ja tiiviiseen työyhteisööni. Jälkimmäinen ei kaikesta yhteen hioutumisesta huolimatta juhli yhdessä, ja hyvä niin. Nähdään töissä ihan riittävästi. Lyseon tytöt taasen ovat jalkautuneet eri puolille suomea ja kokoontuvat traditionaalisesti lähinnä Ilosaarirokissa ja Tapanintansseissa.

Olen viettänyt muutaman pyhän ihan yksinäni ja se riittää. Eräänä juhannuksena makasin yksin hiljaisessa Helsingissä, Töölönlahdella ja mietin miten siihen jouduin. Ruohopallot pyörivät kadulla vastaan ja ikkunaluukut hakkasivat tyhjien asuntojen ikkunakarmeja. Ankeaa. Yhtenä vappuna taas istuin yksin kämpilläni sipsien keskellä ja mietin missä ovat ne kaikki, ketä kotiini olin kutsunut. Juuri silloin, juuri niinä hetkinä, tunsin oikeasti olevani kovin yksin. Ne olivat myös niitä hetkiä, jolloin ymmärsin todellisten ystävien merkityksen.

Minulla on elämässäni hyvin paljon tuttuja, ihania ihmisiä ja loistavia persoonia, joiden kanssa voi silloin tällöin tavata ja pitää kivaa tavalla tai toisella. Minulla on paljon hyviä keskusteluja ja tunteikkaita, syvällisiä hetkiä hyvin monenlaisten ja eri puolelta elämääni tulleiden ihmisten kanssa. Mutta se mitä minulta oikeasti puuttuu, on kaveripiiri. Se sellainen, jonka luokse tietäisin olevani tervetullut vappuna, juhannuksena, uutenavuotena ja kaikkina pakkojuhlapyhinä, kun ahdistaa.

Onko tämä kaikki rikkautta vai surullista? En osaa päättää.