Voimakasluonteinen taantuminen

Taannuin eilen noin 13-vuotiaaksi, sillä vietin iltapäivän töiden jälkeen Linnanmäellä.

Aloitin ostamalla makkaraperunat kaikilla mausteilla plus extra majoneesilla. Se maksoi 50 senttiä ylimääräistä ja se oli mielestäni kohtuutonta. Poikkeuksena siihen kun olin 13-vuotta, en tilannutkaan limsaa vaan vichyä. Makkaraperunat syötiin penkillä, kertakäyttöhaarukalla ja rasva suupielestä valuen. Taustalla kirkuivat pikkutytöt Raketissa.

Sen jälkeen oli vuorossa kierros madellen ympäri koko huvipuistoa. Matkalle sattui sumuverho, josta tihkui niskaan kosteutta ja sadetta. Kikatin. Katselin Kieputinta ja sitä toista aika kummallista Vispilää jo valmiiksi pahoinvoiden, sekin erona teinivuosiin. Tunsin makkaraperunat kurkussani jo pelkästä ajatuksesta astua johonkin laitteeseen. Kaikesta ihastelusta huolimatta tyydyimme vain katselemaan, emmekä astuneet laitteisiin. Vuoristorataan olisin halunnut, mutta jokaisen kesän ensimmäinen vuoristorata-ajelu on pyhitetty minun ja Nooran yhteiseksi jutuksi, eikä siitä sovi livetä.

Ilta toi mieleen sen, kun tapasin Hra. Peetun 14-vuotiaana. Se oli silloin kahdeksasluokkalaisten suurta ihastusta ensisilmäyksellä. Sellaista kuin se vain voi olla, niin kovin intensiivistä ja naiivia, hetkessä ohi. Samalta tuntui nytkin. Se tunne vei sitten mukaan niinkin paljon, että päädyin (taantuen edelleen, mutta ehkä enemmän 16-vuotiaan tasolle) pusikkoon pussailemaan. Linnanmäen sulkeuduttua siirryin seuralaiseni kera kallioille katselemaan kesäistä arki-iltaa, aurinkoa, tunnelmaa ja Helsinkiä. Sitten pussailtiin pusikossa spurgujen, tyhjien kaljapullojen ja oravien keskellä. Koskettiin varovasti kuin sillon 16-vuotiaana urheilukentän patjoilla, ihan vähän vain ja ihan salaa. Hiljaa, ettei kukaan kuule tai näe. Suutelimme niin kauan, että huulet rohtuivat.

Kävelin yksin kotiin, ravistelin roskia hiuksistani ja oksia paidastani. Kuuntelin yhtä ainoaa biisiä hämmennyksissä. Nyt se kappale muistuttaa minua ikuisesti tuosta tuokokuun illasta kallioilla. Ihan niinkuin eräät Adidaksen-tennarit muistuttavat minua edelleen Peetusta.

Helluntain hölmöilyt, raporttia puskee

Kyllä, mulla oli "tavallaan heila" helluntaina. Niin, että tämä nyt sitten kaiketi määritteli ensi kesän miestilanteeni. Jeejee, sitähän saattaa nyt erehtyä luulemaan, että mulla voisi olla jotain säpinää vielä lämpöisenä rakkauden kesänä 2007. Mutta älkää hyvät ihmiset vielä nuolaisko, sillä kohta tipahtaa.

Olin treffeillä mukavan miehen kanssa, joka nauroi mun vitseille. Aika kova juttu, sillä siihen harva kykenee ja vielä harvempi aidosti pitää vitsejäni hauskoina. Kävelimme Tokoinrannassa (oi,oi), istuimme puistonpenkillä oudossa iltavalossa (voi, ah) ja joimme siiderit (nam, nam). Puhuimme musiikista, Henry Rollinsista, lapsuudesta ja tatuoinneista. Suutelimme sateen iskiessä niskaan, samalla kun ukkonen jyrisi ja salamat löivät ilmassa. Minä kikatin. Hän halasi syvästi. Tuntui masun pohjassa, varpaat menivät kippuraan ja alkoi tuntua sellainen hyvä kutina, pitkästä aikaa. Kuulostaa hienolta, eikö vain?

Todellisuudessa, toisia treffejä ei ole tulossa. Mies ei halua seurustella. Reilusti kerrootu, mutta silti ärsyttää. Menee hyvä juttu hukkaan. Harmittaa, sillä se oli koko kevään romanttisin hetkeni. Surullista, mutta totta.

Purin harmistustani sitten yöllisellä lenkillä sateessa. Minä, uitettu koira, kuljin pitkin katuja ja maksimoin kurjuutta. Aamulla huomasin paitsi polttaneeni eilen päivällä nahkani punakirjavaksi myös hankkineeni siellä pirun sateessa itselleni flunssan. Tämän siitä saa, kun toimii omien tyhmien päähänpistojensa mukaan.

Jos ei heilaa helluntaina...

... ei koko kesänä.

Näin kuuluu sanonta. Sanontoja on olemassa monenlaisia, toiset enemmän tosia kuin toiset. Joihinkin kannattaa uskoa, toisiin ei. Jotkut ovat hauskoja, jotkut ovat vähän hauskoja ja jotkut eivät ole yhtään hauskoja. Yllämainittu on nyt otettava kuitenkin todesta eikä se naurata minua tällä hetkellä ollenkaan.

Vuosi vuodelta, olen miettinyt tuon sanonnan todenperäisyyttä enenevissä määrin. Sen täytyy olla totta, sillä prosentuaalisesti juuri helluntai on määritellyt tulevan kesän heilatilanteen. Viime kesänä oli "tavallaan" heila helluntaina. Kesän mittaan oli muutama "tavallaan" heila. Sitä edellisenä vuonna oli yksi epämääräinen heila helluntaina. Koko kesän ajan oli yksi epämääräinen heila. Mahtuu historiaani onneksi yksi helluntai jolloin mulla oli oikein kunnon heila, ja se oli muuten sitten se sama joka oli vieressäni koko kesän. Onneksi muistoissani on yksi sellainen, sillä muuten katoaisi varmasti usko rakkauteen. Ja heilalliseen olotilaan.

Helluntai on siis tulevana sunnuntaina. Onko minulla heilaa sitten näkyvissä, kysyt mielessäsi. Vastaan: ei, eipä ole. Niin, että aloin tässä sitten miettimään josko sellaisen jostain ehtisi järjestämään vielä näin lyhyellä varoitusajalla? On nimittäin perhanan masentava ajatus, että koko kesän heilattomuuteni sinetöitäisiin muutaman päivän päästä. Olen nainen, kaipaan kuunpaisteessa laulettuja serenadeja, viini-illallisia kynttilänvalossa ja heilan helluntaiksi. Sitten on vielä ne yhdet juhlat, joihin ei ole kavaljeeria.

Kättä pystyyn nyt, kaikki tarjokkaat! Kenellä ei ole vielä heilaa helluntaiksi?

Lisäys: Onko kenelläkään todistusaineistoa helluntain määrittelevyydestä suhteessa heilojen määrään kesän aikana? Joku teekkari, kai te olette laskeneet aiheelle kaavan?

Niin, jännää että ei meinaa kestää!

Anonyymi sanoi...

Tänä viikonloppuna luvassa melko hyvää seuraa. Toivottavasti olet valmistautunut. Salakoodi KP.

21. toukokuuta 2007 8:52:00 +02:00

Anonyymi sanoi...

Ihanan salaperäistä ja mystistä. Ja koska mie olen aika vajaa tyyppi älyämään jäänejä pikkuvinkkejä, en tätäkään tajua. On yksi aavistus.

Anna lisää vinkkejä!
S

21. toukokuuta 2007 9:45:00 +02:00

Voi hyvänen aika, että mulla on pieni elämä. Mutta silti... Pienikin jännitys, yllätys ja ilo on tervetullutta. Lisää vinkkejä kehiin siis, nimimerkki Salakoodi KP.

Ilman paperipussia voi jo hengittää

Nyt uskallan jo huokaista. En ihan vielä helpotuksesta, en onnistumisesta enkä suuresta työvoitosta. Mutta pienen pieni hymyn kare tuli huulilleni. Eilinen uutinen meni läpi vain kolmen uudelleenkirjoittamisen jälkeen. Tuleva artikkeli-idea hyväksyttiin ja sain siunauksen tämänhetkiselle caselle.

Hetkellinen rentoutuminen antoi mulle heti paremman tatsin kaikkeen ja tilaisuuden tulla siitä ahdistuneen nynnyn kuoresta ulos. Se olikin minulle huono ja varsin epäsopiva rooli. Tänään olin ensimmäistä kertaa oma itseni, ihan pikkuisen. Tiedättehän, se sellainen tyttö jollaisena te tunnette minut?

Kiroilin ääneen, kun kynänterä katkesi. Soittelin reippaasti haastateltaville ja kerroin jopa yhden vitsin. Potkaisin korkkarit pois jaloistani, istuin työni ääressä itselleni uskolliseen tyyliin; jalat pöydällä ja kengät lattialla. Luukutin punkia mediaplayerillä työkavereiden kiusaksi, hehkutin Turkin euroviisu-esiintyjää seksikkääksi niin kovalla äänellä, että ohikulkevat tuijottivat minua kuin outoa lintua. Lounaani "lipsahti" puolitoista tuntiseksi. Nauroin ja puhuin liian kovalla äänellä.

Orastava minä ja minun karisma nostaa siis (kaunista tai rumaa) päätään. Vielä voidaan tömähtää pohjalle, joten eipäs nuolaista vielä ollenkaan. Ehkä tämä oli vain perjantain ansiota. Illalla on tiedossa viiniä, sen kiilto silmissä kai ihminen kuin ihminen piristyy.

Uutta, ihmeellistä ja... tuskaa.

Olen universumin huonoin toimittaja, sosiaalisesti yhtä lahjaton kuin kuollut lehmä ja itsetuntoni on samoissa kokoluokissa sääskien hyöhensarjan kanssa. En osaa kirjoittaa lausettakaan oikein, en kykene ideoimaan mitään, mikä ansaitsisi paikkansa jossain muualla kuin vessanpöntön ja Helsingin viemäristön syvyyksissä. Minun kanssani ei keskustele yksikään sielu, sillä istun hiljaa nurkkatyöpisteelläni. Itken salaa vessassa omaa kyvyttömyyttäni, ruoskin itseäni 24 tuntia vuorokaudessa epäammattimaisesta toiminnasta ja pelkään jatkuvasti saavani potkut.

Hirveä tilitys, tiedän. Samaan aikaan kanssani aloittaneet muut uudet, ovat vetäneet viikossa ihan huippusuorituksia. Itse olen koonnut vaivaiset pari palstaa, nekin vain kohtuullisesti. Olen hukassa kuin mummo marjassa. En todellakaan tiedä tippaakaan mitä tehdä, sillä huomaan jatkuvasti hakevani näkökulmia, juttuja ja haastateltavia aivan väärästä suunnasta. Jokin osa-alue edellä mainituista on aina pielessä, useinmiten kaikki kolme. Olen liian kiltti, tyhmä ja ilmeisesti myös saamaton, koska tuloksia ei näy. Olen kuin sokea hiiri jääkiekko-ottelussa. Ammun laukauksia kyllä taajaan vaikka minne, mutta ne eivät osu oikeaan maaliin. Eivät edes oikeaan suuntaan.

En vain yksinkertaisesti pärjää, kuten

a) itse odotin

b) minun pitäisi

c) kaikki muut olettivat.

Tiedän, että viikon perusteella ei saa vetää liian nopeita johtopäätöksiä. Sopeutuminen vie oman aikansa, etenkin kun hyppää suuriin saappaisiin aivan toisenlaisesta maailmasta. Tiedän, että oppi tulee hitaasti ja kantapään kautta. En vain tunnista itse itseäni tästä tilasta. En minä ole mitään noista, jota juuri yllä kuvailin. Ja kuitenkin olen, juuri nyt. Nolottaa, itkettää, ahdistaa ja vituttaa. Tuntuu, että on pettänyt kaikkien -ennen kaikkea oman- luottamuksensa. Tuntuu, ettei pärjää. Ettei kelpaa. Vaikka, kyllä, tiedän ettei niin ole.