Aloitin kesän alussa treenaamaan juoksemista. Tuli vain tunne, että on tehtävä jotain ja epäsäännöllisen työaikani vuoksi juokseminen tuntui ainoalta vaihtoehdolta. Kävin sitten säännöllisen epäsäännöllisesti lenkillä, hyvin säälittävällä tavalla jolkotellen. Välillä loikkien kuin pikkupupu, toisinaan vispaten jalkojani kummallisesti ja silloin tällöin se meni lähinnä puuskuttamiseksi. Lopulta selkä sanoi poks. Yksi kerta siihen vaan alkoi vihloa ihan perhanan lujaa kesken lenkin ja siihen se lenkki sitten jäikin, ihan kesken. Sen jälkeen kärsin pitkään huimista selkäkivuista enkä pystynyt aina edes liikkumaan töissä ollessani.
Juttelin sitten Villen kanssa, jolla on omat vaivansa juoksemisen suhteen, mutta sitäkin enemmän kokemusta ja muutoinkin uskottavaa sanottavaa erilaisista urheiluun liittyvistä harjoitusohjelmista. Keskustelu oli varsin antoisa siten, että ymmärsin kaksi äärimmäisen olennaista asiaa treenaamiseni suhteen.
1) Konkreettinen tavoite auttaa pääsemään eteenpäin. Se selkeyttää omaa harjoittelua niin teknisesti kuin henkisestikin. Sen ympärille on helpompaa rakentaa kunnon harjoitusohjelma, joka taas auttaa tunnistamaan ja selviämään yli erilaisista vaivoista, joita väistämättä tulee eteen.
2) Olen harjoitellut aivan väärällä tavalla. Olen ensinnäkin juossut miten sattuu, tekniikasta välittämättä. Olen aloittanut liian rajusti, saaden siitä selkävaivoja. Olen unohtanut muun lihashuollon, joka tukee juoksuharjoittelua. En ole keskittynyt siihen, mihin olisi pitänyt. En rakentanut ammattilaisen ohjaamaa treeniohjelmaa, vaan suhasin itse mitä sattuu, miten sattuu.
Päätin oppia virheistäni ja korjata tilanteen, jotta tällä pääsisi johonkin vähän hedelmällisempään lopputulokseen.
1) Haastoin isoveljeni ensi kevään Helsinki City Run puolimaratonille. En aio hävitä hänelle, vaikka pitäisi sen takia oksentaa matkalla. Aloitan siis suunnitelmallisen harjoittelun sitä varten. Toissijainen tavoitteeni on kiinnittää huomiota vieläkin enemmän ruokavaliooni ja siihen mitä syön. Ja ehkä laihtua muutama kilo, mutta se ei ole oikeasti olennaista. Se on olennaista, että voin hyvin.
2) Kaivan vaikka kiven alta sellaisen harjoitusohjelman, jolla en haukkaa heti alkuun liian isoa palaa. Rakennan sen fysioterapeutin kanssa siten, että ymmärrämme minun henkilökohtaiset lähtökohtani, tavoitteeni ja fyysiset määritteeni. Mulla on selkävika ja se rajoittaa sekä määrittää tapoja, joilla harjoitella. Muita liikuntamuotoja juoksun tueksi aion harjoittaa myös ja ehkäpä hommata sykemittarin. Lenkkarit on.
Pitkästä aikaa tuntuu siltä, että tämä ehkä lähtee sujumaan. Kuka tulee kannustamaan katsomoon mua toukokuussa?
torstai 26. heinäkuuta 2007
tiistai 24. heinäkuuta 2007
7 faktaa
Vaikka minua ei tähän haastettukaan, päätin tehdä sen silti. Idean sain Peetulta.
1. Juon liian vähän vettä, liian paljon kahvia ja yritän vähentää mitä suuremmissa määrin tuoremehujen killittämistä. Limsaa en juo oikeastaan koskaan, ainoastaan Jaffaa vatsataudissa. Vichyä rakastan, mutten jaksaa kantaa sitä kaupasta, koska se painaa niin paljon.
2. Nukun vatsallani, kummallisesti oikea tai vasen jalka "taiteltuna" kainaloon. Toinen käsi on tyynyn ja pään välissä. Toisen haluan joka ilta sahata irti, koska se on tiellä. Aamuisin pidän siitä kyllä, enkä tohdi siitä luopuakaan. Jos vieressäni on unikaveri, se sopii hyvin takapuolen läheisyyteen, kuuluisaan lusikkaan. "Just when I thought it couldn't be any better, he spooned me."
3. Viikko sitten minulta pyydettiin nimikirjoitus. Ensimmäistä kertaa elämässäni.
4. Studio Julmahuvi -testin mukaan olen Touko. Juonnan enemmän tai vähemmän suosittua Muksuluuri -lastenohjelmaa. Minulle tyypillisiä ominaisuuksia ovat leikkimielinen ja kiireetön arki, erilaisten asusteiden käyttö ja innostuminen askartelusta. Tulen myös toimeen lasten kanssa. Päällisin puolin olen iloinen, mutta sisälläni voi kyteä vaikeitakin ongelmia. (Uskokoon tätä teoriaa ken tahtoo.)
5. Olen kehitellyt nerokkaan tavan, jolla voin olla kodissani yhtäaikaa pedantti ja huoleton. Hankin kymmeniä kauniita koreja. Niihin voi sitten työntää kaiken ruonan, roinan ja röykkiöt, ilman että tarvitsee niitä sen suuremmin järjestellä. Vieraille kaikki näyttää yllättävänkin siistiltä ja hyvin organisoidulta, mutta korien sisällä vallitsee suorastaan hämmästyttävä kaaos. Koreista jää aina epämääräinen muistikuva "laitoin sen ihan varmasti tuohon punaiseen koriin", jolloin asiat yleensä myös löytyvät pikkuisen pienemmällä vaivalla. En siis ole niin siisti, miltä näytän.
6. Minulla on poikkeuksellisen pitkät varpaat, joita osaan "harottaa" toisistaan erilleen kummallisella tavalla. Tämä on periytyvää. Kummipojallani (siskonlapsellani) on samanlaiset. Näillä voisi vaikka askarrellapaskarrella hauskan piippurassikortin.
7. Päästessäni peruskoulusta vuonna 1998, todistukseni keskiarvo kyhnytti siinä seiskan (taikaluku!) kupeessa. Nyt tehdessäni Hesarin Paluu pulpettiin -testiä, sain huimasti yli kasin tuloksen. Elämä opettaa, vissiin. Ainakin biologiasta, sillä se oli tällä kertaa 10. Aiemmin se oli 6.
Haastan kaikki lukijat. Tutut ja tuntemattomat. Kommentteihin saa raapustaa, jos omaa blogia ei ole.
1. Juon liian vähän vettä, liian paljon kahvia ja yritän vähentää mitä suuremmissa määrin tuoremehujen killittämistä. Limsaa en juo oikeastaan koskaan, ainoastaan Jaffaa vatsataudissa. Vichyä rakastan, mutten jaksaa kantaa sitä kaupasta, koska se painaa niin paljon.
2. Nukun vatsallani, kummallisesti oikea tai vasen jalka "taiteltuna" kainaloon. Toinen käsi on tyynyn ja pään välissä. Toisen haluan joka ilta sahata irti, koska se on tiellä. Aamuisin pidän siitä kyllä, enkä tohdi siitä luopuakaan. Jos vieressäni on unikaveri, se sopii hyvin takapuolen läheisyyteen, kuuluisaan lusikkaan. "Just when I thought it couldn't be any better, he spooned me."
3. Viikko sitten minulta pyydettiin nimikirjoitus. Ensimmäistä kertaa elämässäni.
4. Studio Julmahuvi -testin mukaan olen Touko. Juonnan enemmän tai vähemmän suosittua Muksuluuri -lastenohjelmaa. Minulle tyypillisiä ominaisuuksia ovat leikkimielinen ja kiireetön arki, erilaisten asusteiden käyttö ja innostuminen askartelusta. Tulen myös toimeen lasten kanssa. Päällisin puolin olen iloinen, mutta sisälläni voi kyteä vaikeitakin ongelmia. (Uskokoon tätä teoriaa ken tahtoo.)
5. Olen kehitellyt nerokkaan tavan, jolla voin olla kodissani yhtäaikaa pedantti ja huoleton. Hankin kymmeniä kauniita koreja. Niihin voi sitten työntää kaiken ruonan, roinan ja röykkiöt, ilman että tarvitsee niitä sen suuremmin järjestellä. Vieraille kaikki näyttää yllättävänkin siistiltä ja hyvin organisoidulta, mutta korien sisällä vallitsee suorastaan hämmästyttävä kaaos. Koreista jää aina epämääräinen muistikuva "laitoin sen ihan varmasti tuohon punaiseen koriin", jolloin asiat yleensä myös löytyvät pikkuisen pienemmällä vaivalla. En siis ole niin siisti, miltä näytän.
6. Minulla on poikkeuksellisen pitkät varpaat, joita osaan "harottaa" toisistaan erilleen kummallisella tavalla. Tämä on periytyvää. Kummipojallani (siskonlapsellani) on samanlaiset. Näillä voisi vaikka askarrellapaskarrella hauskan piippurassikortin.
7. Päästessäni peruskoulusta vuonna 1998, todistukseni keskiarvo kyhnytti siinä seiskan (taikaluku!) kupeessa. Nyt tehdessäni Hesarin Paluu pulpettiin -testiä, sain huimasti yli kasin tuloksen. Elämä opettaa, vissiin. Ainakin biologiasta, sillä se oli tällä kertaa 10. Aiemmin se oli 6.
Haastan kaikki lukijat. Tutut ja tuntemattomat. Kommentteihin saa raapustaa, jos omaa blogia ei ole.
sunnuntai 22. heinäkuuta 2007
Jazz ja aika hyvät pööpöilyt.
Puolet kuluneesta viikosta meni tiukasti töissä, ja hieman muissakin merkeissä. Tapasin Ruotsin ystäviäni pitkästä, pitkästä aikaa. Ensimmäistä kertaa yli vuoteen. Vietettiin iltaa Ulvilassa, Porin kupeessa ja naurettiin enemmän kuin aikoihin. Juotiin punaviiniä, kaljaa ja saunottiin. Muisteltiin vanhoja, räkä-käkä-tettiin ällöttävän tyttömäisesti ja kidutetiin seurueen ainoaa miestä.
Alkuillasta mukana oli myös ystäväni Alfamies, ja sain nauttia upean Alfa Romeon kyydistä. On se vaan ihana, ei voi muuta sanoa. Äidyin muutamaan otteeseen halailemaan Alfaa (tässä puhun siis siitä autosta) ja halusin ehdottomasti myös poseerata sen konepellillä valokuvassa. Harmi, että keli oli sateinen. Muuten olisin ehdottomasti halunnut pestä sen bikineisiin sonnustautuneena. Ja se olisi ollut vain minun ja Alfan ikioma hetki, oijoi.
Vietin myös 2 vuorokautta hyvin tiukasti Pori Jazzeilla tehden töitä kellon ympäri. Olin aika tehokas, mutta muutama mokakin sattui. Sille ei voi mitään. Tein siellä tänä vuonna saman duunin kuin viime vuonna kolme ihmistä. On luonnollista, että saldo ei ollut ihan yhtä mittava. Silti, olen kohtuullisen tyytyväinen saavutukseeni. Musiikki oli mainiota, The Roots ja Sly and The Family Stone vetosivat tähän tyttöön sen verta kovasti, että Slyn levy on seuraavana hankintalistalla. Törmäsinpäs alueella jopa muutamaan vanhaan tuttuunkin, uskomatonta kyllä. Vaikka asumme samassa kaupungissa, emme törmää arkena koskaan. Ja heti kun poistut vajaa 400 kilometriä kodistasi, näet varmasti.
Sunnuntaina palasin kuvaajan kanssa kotiin yötä myöten ajaen. Matka oli mielenkiintoinen, sillä pimeässä, hiljaisella tiellä ajaessa, tulee väkisinkin puhuttua vakavia. Sitten huomaakin avautuvansa täysin tuntemattomalle ihmiselle tavalla, jota ei ole tehnyt vuosiin kenenkään kanssa. Mitä pimeämmäksi yö kävi, sitä syvemmältä sisältäni puhuin.
Sunnuntaina nukui reilusti puolille päivin ja päätin ottaa tämän vapaapäivän niin relasti kuin mahdollista. Kävin sitten kahden ystävän kanssa Kauppatorilla mansikkaostoksilla, sitten pyöräretkeilimme pikkuisella rannalle ottamaan aurinkoa ja nauttimaan toistemme seurasta. Nauroimme ja itkimme kaikki kolme kohtuullisen hysteerisesti kaikelle mahdolliselle. Odotin illaksi vielä muuta seuraa ja hyviä keskusteluja, joka kuitenkin peruuntui. Sain inspiraation sitten ystävien kadottua mansikanpakastussavottaan ja teelle toisaalle, että alanpas ommella. Minä, käsityö-iditootti. Ja kuinkas kävikään? Se mekko jota ompelin, kosahti kahdesti. Nyt en enää uskalla paikkailla mokaani, vaan odotan ompelualan-jonkilaista-harrastelevaa-ammattilais-kämppistäni, joka saa korjata virheeni. Hups.
Alkuillasta mukana oli myös ystäväni Alfamies, ja sain nauttia upean Alfa Romeon kyydistä. On se vaan ihana, ei voi muuta sanoa. Äidyin muutamaan otteeseen halailemaan Alfaa (tässä puhun siis siitä autosta) ja halusin ehdottomasti myös poseerata sen konepellillä valokuvassa. Harmi, että keli oli sateinen. Muuten olisin ehdottomasti halunnut pestä sen bikineisiin sonnustautuneena. Ja se olisi ollut vain minun ja Alfan ikioma hetki, oijoi.
Vietin myös 2 vuorokautta hyvin tiukasti Pori Jazzeilla tehden töitä kellon ympäri. Olin aika tehokas, mutta muutama mokakin sattui. Sille ei voi mitään. Tein siellä tänä vuonna saman duunin kuin viime vuonna kolme ihmistä. On luonnollista, että saldo ei ollut ihan yhtä mittava. Silti, olen kohtuullisen tyytyväinen saavutukseeni. Musiikki oli mainiota, The Roots ja Sly and The Family Stone vetosivat tähän tyttöön sen verta kovasti, että Slyn levy on seuraavana hankintalistalla. Törmäsinpäs alueella jopa muutamaan vanhaan tuttuunkin, uskomatonta kyllä. Vaikka asumme samassa kaupungissa, emme törmää arkena koskaan. Ja heti kun poistut vajaa 400 kilometriä kodistasi, näet varmasti.
Sunnuntaina palasin kuvaajan kanssa kotiin yötä myöten ajaen. Matka oli mielenkiintoinen, sillä pimeässä, hiljaisella tiellä ajaessa, tulee väkisinkin puhuttua vakavia. Sitten huomaakin avautuvansa täysin tuntemattomalle ihmiselle tavalla, jota ei ole tehnyt vuosiin kenenkään kanssa. Mitä pimeämmäksi yö kävi, sitä syvemmältä sisältäni puhuin.
Sunnuntaina nukui reilusti puolille päivin ja päätin ottaa tämän vapaapäivän niin relasti kuin mahdollista. Kävin sitten kahden ystävän kanssa Kauppatorilla mansikkaostoksilla, sitten pyöräretkeilimme pikkuisella rannalle ottamaan aurinkoa ja nauttimaan toistemme seurasta. Nauroimme ja itkimme kaikki kolme kohtuullisen hysteerisesti kaikelle mahdolliselle. Odotin illaksi vielä muuta seuraa ja hyviä keskusteluja, joka kuitenkin peruuntui. Sain inspiraation sitten ystävien kadottua mansikanpakastussavottaan ja teelle toisaalle, että alanpas ommella. Minä, käsityö-iditootti. Ja kuinkas kävikään? Se mekko jota ompelin, kosahti kahdesti. Nyt en enää uskalla paikkailla mokaani, vaan odotan ompelualan-jonkilaista-harrastelevaa-ammattilais-kämppistäni, joka saa korjata virheeni. Hups.
tiistai 17. heinäkuuta 2007
Aamuihmisen kirous
Rakastan aamuja. Mutta en rakasta niitä ehdoitta. Rakastan niitä, kun saan herätä rauhassa ilman herätyskelloa. Nautin, kun voin makoilla sängyssä ja mietiskellä elämää, ennen kun asetan jalkani viileälle lattialle. Pidän rauhallisesta hetkestä kylpyhuoneessa, raikkaasta hammastahnasta suussani ja siitä kahdesta minuutista, kun istun vessanlattialla hampaitani pesten. Tykkään syödä aamiaista hitaasti, kahvikeittimen poristessa ja Hesaria lukiessa. Nautin siitä äänestä, joka syntyy kun käännän sanomalehden sivuja eteenpäin tai kun napsautan jääkaapin oven kiinni, otettuani sieltä jogurttia.
Erityisesti pidän siitä, kun saan kuunnella aamulla radiota. Se herättää rauhallisesti, lempeästi ja huolella. Se valmistaa minut kohtaamaan ulkomaailman, muut ihmiset ja tulevat keskustelunaiheet. Kotoani poistuttuani vedän keuhkoni täyteen raitista ilmaa, jota asuinalueellani on normaaliin pääkapunkiseudun ilmaan verrattuna runsain mitoin. Näen puita, puutaloja, rauhaa ja taivaan. Joskus se on pilvinen ja joskus ei, aina se kuitenkin ottaa minut vastaan. Haluaisin nautiskella bussimatkallani töihin toisen kupin kahvia, samalla kun luen pikauutiset ilmaisjakeluista. Mutta maisemien katseleminen valmistaa minua myös maantieteellisesti kohti uutta työpäivää, ja se sopii minulle. Tämä on päivän paras hetki.
Inhoan aamuja. Inhoan niitä ehdoitta, sillä ne eivät juuri koskaan suju kuten edellä kuvailin. Lähes poikkeuksetta minä nukun liian vähän, herään kiukkuisena pommiin nukkuneena, torkutan tunnin, pesen hampaani kirieessä ja ryntään bussiin syömättä, juomatta ja lukematta yhtään mitään. Kastun katoksettomalla bussipysäkillä, palelen märkänä linja-autossa, jossa ei ole jäljellä istumapaikkoja nimeksikään puhumattakaan ilmaisjakeluista, joista saisi edes pienen tiedonpalan päivän tapahtumista. Missaan jatkoyhteyden ja saavun töihin 5 minuuttia liian myöhään. Olen nälkäinen, kiukkuinen, kofeiiniton ja väsynyt.
Haluaisin olla jotain ihan muuta. Se ei onnistu ikinä keskiviikkoisin. Joskus lauantaisin, ehkä.
Erityisesti pidän siitä, kun saan kuunnella aamulla radiota. Se herättää rauhallisesti, lempeästi ja huolella. Se valmistaa minut kohtaamaan ulkomaailman, muut ihmiset ja tulevat keskustelunaiheet. Kotoani poistuttuani vedän keuhkoni täyteen raitista ilmaa, jota asuinalueellani on normaaliin pääkapunkiseudun ilmaan verrattuna runsain mitoin. Näen puita, puutaloja, rauhaa ja taivaan. Joskus se on pilvinen ja joskus ei, aina se kuitenkin ottaa minut vastaan. Haluaisin nautiskella bussimatkallani töihin toisen kupin kahvia, samalla kun luen pikauutiset ilmaisjakeluista. Mutta maisemien katseleminen valmistaa minua myös maantieteellisesti kohti uutta työpäivää, ja se sopii minulle. Tämä on päivän paras hetki.
Inhoan aamuja. Inhoan niitä ehdoitta, sillä ne eivät juuri koskaan suju kuten edellä kuvailin. Lähes poikkeuksetta minä nukun liian vähän, herään kiukkuisena pommiin nukkuneena, torkutan tunnin, pesen hampaani kirieessä ja ryntään bussiin syömättä, juomatta ja lukematta yhtään mitään. Kastun katoksettomalla bussipysäkillä, palelen märkänä linja-autossa, jossa ei ole jäljellä istumapaikkoja nimeksikään puhumattakaan ilmaisjakeluista, joista saisi edes pienen tiedonpalan päivän tapahtumista. Missaan jatkoyhteyden ja saavun töihin 5 minuuttia liian myöhään. Olen nälkäinen, kiukkuinen, kofeiiniton ja väsynyt.
Haluaisin olla jotain ihan muuta. Se ei onnistu ikinä keskiviikkoisin. Joskus lauantaisin, ehkä.
maanantai 16. heinäkuuta 2007
Sen minkä nuorena oppii...
... sen vanhana taitaa. Ja sen vanhanakin mokaa.
Oujee. Nyt se on todistettu. Olen viikonlopun virallinen känniääliö. Kotikaupungin vuoden tapahtuma on takana päin ja mitä jäi käteen? Jotain uutta edellisvuoteen verrattuna? No ei oikeastaan. Jotain erilaista suhteessa menneisiin vuosiin? En nyt sanoisi. Jotain todella kiusallista, noloa ja typerää? Molemmat kourat pullottaa.
En jaksa yksinkertaisesti enää selittää täällä koko illan kulkua kaikkinensa, mutta tiivistän jotain, jolla voin edellisen kappaleen angstin selittää tietämättömille. Rokkiviikonloppu ja varsinainen juhlapäivä meni oikein mainiosti, mukavasti ja kivasti. Iltakin kului auringonlaskiessa, PMMP:n soidessa, tanssiessa, juodessa, laulaessa ja iloitessa ihmisistä. Kunnes viimeiset pari tuntia olivat omalla kohdallani elämäni rajuin ylilyönti. Sen lisäksi, että olin alkoholin suhteen pahasti metsässä, suoritin kaiken kaikkiaan muutenkin noloja tekoja, joita on syytä pyydellä hieman anteeksi, pohtia omalta kohdaltaan miten voisin jatkossa tämän välttää ja ennen kaikkea, miettiä toden teolla miksi sellaiseen överitilaan itseni vedin.
Join itseni siihen kuntoon, etten pysynyt pystyssä. Huusin, itkin, potkin, riehuin ja raivosin. Valitin, join lisää, kaatuilin, kaadoin, heittelin, heittäydyin, hypin ja huojuin. Tein väärin muutamalla ihmiselle, itselleni ja fyysisesti jopa irtaimistolle. Omalleni ja muiden. Varsin turhaa, outoa ja hyvin epäsovinnaista. Noloa, säälittävää ja perin perin huolestuttavaa. On ollut sisäisen tutkiskelun paikka siinä määrin, että eilen meinasivat kaatua seinät päälle. Pikku itku eteisen lattialla, puhelu ystävälle Pohjanmaalle ja kotityöt pelastivat pahimmalta. Nyt jo uusi päivä, tänään ehkä jo pystyin vähän nauramaan asialle. Itselleni en vielä, sillä itserankaisu ja -ruoskinta saakin olla hieman vielä käynnissä.
Ainakaan tästä ei ole suunta kuin ylöspäin.
Oujee. Nyt se on todistettu. Olen viikonlopun virallinen känniääliö. Kotikaupungin vuoden tapahtuma on takana päin ja mitä jäi käteen? Jotain uutta edellisvuoteen verrattuna? No ei oikeastaan. Jotain erilaista suhteessa menneisiin vuosiin? En nyt sanoisi. Jotain todella kiusallista, noloa ja typerää? Molemmat kourat pullottaa.
En jaksa yksinkertaisesti enää selittää täällä koko illan kulkua kaikkinensa, mutta tiivistän jotain, jolla voin edellisen kappaleen angstin selittää tietämättömille. Rokkiviikonloppu ja varsinainen juhlapäivä meni oikein mainiosti, mukavasti ja kivasti. Iltakin kului auringonlaskiessa, PMMP:n soidessa, tanssiessa, juodessa, laulaessa ja iloitessa ihmisistä. Kunnes viimeiset pari tuntia olivat omalla kohdallani elämäni rajuin ylilyönti. Sen lisäksi, että olin alkoholin suhteen pahasti metsässä, suoritin kaiken kaikkiaan muutenkin noloja tekoja, joita on syytä pyydellä hieman anteeksi, pohtia omalta kohdaltaan miten voisin jatkossa tämän välttää ja ennen kaikkea, miettiä toden teolla miksi sellaiseen överitilaan itseni vedin.
Join itseni siihen kuntoon, etten pysynyt pystyssä. Huusin, itkin, potkin, riehuin ja raivosin. Valitin, join lisää, kaatuilin, kaadoin, heittelin, heittäydyin, hypin ja huojuin. Tein väärin muutamalla ihmiselle, itselleni ja fyysisesti jopa irtaimistolle. Omalleni ja muiden. Varsin turhaa, outoa ja hyvin epäsovinnaista. Noloa, säälittävää ja perin perin huolestuttavaa. On ollut sisäisen tutkiskelun paikka siinä määrin, että eilen meinasivat kaatua seinät päälle. Pikku itku eteisen lattialla, puhelu ystävälle Pohjanmaalle ja kotityöt pelastivat pahimmalta. Nyt jo uusi päivä, tänään ehkä jo pystyin vähän nauramaan asialle. Itselleni en vielä, sillä itserankaisu ja -ruoskinta saakin olla hieman vielä käynnissä.
Ainakaan tästä ei ole suunta kuin ylöspäin.
maanantai 2. heinäkuuta 2007
Hole In One
VAROITUS. Seuraava juttu sisältää kirjoituksia golfista, ällöttävän hyväntuulista siirappia ja hehkutusta, mutta myös muuta. Luet siis omalla vastuullasi. Jos alkaa ottamaan nuppiin, se ei ole mun vikani. Pääsin lauantaina ensimmäistä kertaa pitkään aikaan pelaamaan kolopalloa. Lähdin S:n mukaan ensin rangelle ja sitten kentälle. Kierros omalta kohdaltani meni keskiverrosti ihan ok, siihen nähden siis että se oli ensimmäinen kierros tänä kesänä. Pelasin yhden bogin, yhden järkyttävän surkean väylän tuloksella 16 par 3:lla. Kaiken kaikkiaan pelasin koko kierroksen tasoitustani vastaavasti, vaikkakin muutama yli- ja alisuoritus joillakin väylillä tulikin.
Hienointa koko systeemissä oli se, joka on mut lajin pariin alun alkaenkin vienyt. Aurinko, ruohon tuoksu, rauhallinen meininki, pikkuhiki, liikunta, hyvä seura ja onnistumisen (ja toisinaan epäonnistumisen) mukanaan tuomat ilot ja opit. Viimeisellä väylällä Herra M teki Hole In Onenin. Kun oltiin tiiamassa ensimmäisellä väylällä, olin ehtinyt kehuskella kuinka bagissäni odottaa Holari-Sikari sitä varten, että jos niin onnekkaasti mulle käy, lupaan polttaa sen. Nyt kävi kuitenkin niin, että se oli Herra M, joka sai holarin. Ei auttanut kuin luopua sikaristaan, näin se on. Se oli velvollisuuteni kierroksen huonoimpana pelaajana. Pojat oli parempia, ei auta.
Holaria oli pakko juhlia. Lähdimmekin sitten illaksi juomaan shampanjaa ja saunomaan. Ilta oli varsin hauska ja päättyi lopulta Herttoniemen paikalliskuppilan biljardisaliin. Pojat olivat kuin olivatkin kaataneet minun lasiini ”hieman” enemmän ilojuomaa ja vielä muutaman Sol:in juotuani olinkin hyvin iloinen tapaus, juttu luisti ja nauratti enemmän kuin tarpeeksi. Aamulla huomasin polttaneeni olkapääni (taas!!). Koska opin?
Sunnuntaina tein ruokaa ystävilleni ja Herra M:lle. Söin jätskin auringossa ja nukuin päikkärit. Olin pitkästä aikaa ihan tosi, tosi iloinen. Elämän pienistä iloista siis toden totta kannattaa nauttia. Pusuja!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)