Parisuhteellista -vihdoinkin!

Helsingin Sanomien sivuilla voi tehdä parisuhdetestin. Testissä voi testata paitsi oman ja kumppaninsa yhteensopivuutta myös omaa yhteensopivuuttaan julkkisten kanssa. Mahtavaa! Tätä on odotettu.

Kylmä hiki otsalla aloin naputella vastuksiani. Harkitsin tarkkaan jokaisen pylpyrän lopullisen paikan eikä kunkin kysymyksen painokerroinkaan jäänyt minulta pohtimatta. Muutaman kohdan kyselyn täyttäminen oli minulle elämää suurempi asia; nyt ratkaistaan minun kohtaloni. Vastaavatko kaikki vuosien suunnitelmani todellisuutta? Olenko edes likimain kuolannut oikeiden julkkismiesten perään? Onko minulla realistiset käsitykset omasta parisuhteellisuudestani?

Ei ole, ilmeisesti. Listani top 3-kohtaan mahtui 1 nainen ja top kymppiin niitä upposi jo neljä. Mitä tämä kertoo nyt minusta? Onko seksuaalisuuteni sittenkin toista kuin olen kuvitellut? Hyvä Satu Taiveaho, haluatko jättää tuoreen kihlattusi ja olla minun kanssani loppuelämäsi? Se olisi omalla tavallaan aika kaunista ja söpöä; kahden naisen Satumainen perhe. Satu&Satu co.

Jos poistan listaltani kaikki naiset, saan jo aika hyvän top 5 -listan. Se ei olekaan sitten niin kaukana omasta kuvitelmastani parisuhteena, joskin näyttää menevän nurinkurisesti väärässä järjestyksessä. Lopussa ovat kuumottavimmat tyypit.

1. Joel Melasniemi
(Kuolasin herraa kieli pitkällä jo joskus muinoin rokin backstagella. Ihana on.)
2. Anssi Mäki-Jaakkola
(Se Maajussi, joka sai kenkää Mialta, kun ei tykännyt Mian koirista. Emmie tätä kyllä ottaisi. En vaan ottaisi.)
3. Perttu
(BB-Perttu Sirviö. Ihq. Olen kuolannut livenä tätäkin The Baarin avajaisissa. Ah. Oh.)
4. Osmo Kontula
(Kuka? What? Miksi tämä?)
5. Juhana Helmenkalastaja
(Tämä liittyy vahvasti vanhoihin -ja ehkä vähän nykyisiinkin- mieltymyksiini hyvin puhuvista pukumiehistä. Mieluummin olisin kyllä ottanut tähän kohtaan Alexander Stubbin tai Jari Sarasvuon. Kauluspaita on vaan kiihottava, minkäs sille tekee.)

6. Sika-Harri
(Tämä on bonus, koska Sika-Harri oli minun suosikki Maajussi. Koska Kaljut miehet ovat pakkomielteeni. He ovat vain yksinkertaisen HOT!)

Mutkat suoriksi -ensin vasempaan

Apinaorkesterin matkanjohtajalle jäi vissiin vähän tuo vasemmanpuoleinen liikenne selkäytimeen. Oli nimittäin vetäissyt liikenteenjakan väärältä puolelta aika vauhdikkaasti. Ei onneksi henkilö- tai ainevahinkoja.

Joulukuu maailmalla, jouluksi kotiin.

Palasin työmatkaltani Genevestä joulunalushässäkän keskelle. Kaikki lahjat on vielä ostamatta, henkinen orientoituminen on aloittamatta eikä minulla ole joulukoristeitakaan. Vietettyäni lähes koko joulukuun maailmalla, on ollut vaikeaa sopeutua siihen, että joulu todella on tällä viikolla. Tällä viikolla matkustan vielä pohjoiseen (...Kemihän on melkein kuin menisi kylään eksoottisesti Siperiaan...), ennen lopullista rauhoittumista pyhiksi. Matkaa on matkan perään, kun hippuloin & sukkuloin kaupunkien ja valtioiden välillä. Ja mikäs siinä, ei haittaa yhtään.

Mutta joulua on vaikeaa käsittää. Genevessä kukkivat kukat, aurinko porotti taivaalta eikä lämpötila ollut lähelläkään miinusta, itseasiassa takissa tuli hiki. Työn puolesta matka oli antoisa, vaikka omat kommervenkkinsä olivatkin mukana. (Niin kuitenkin aina, kun matkustaa ihmisten kanssa.) Ranskankielentaitoni, joka oli lähtökohtaisesti nolla, koheni suhteessa lähtötasoon huimasti. Ainakin ymmärryksen tasolla, ja jopa hieman puhuttunakin. Tuli todella kova polte oppia se vielä paremmin. Huomaan olevani ihminen, joka oppiikin parhaiten kuuntelemalla ja puhumalla, lukemisen sijaan. Kun oheislukemistonani oli vielä Vuosi Provencessa-kirja, alkoi peli tulevaisuudelle olla selvä. Joskus on saatava asua vuosi elämästä Ranskassa.

Gastronomia teki myös vaikutuksen Sveitsissä. Sveitsin omat ylpeydet -suklaa ja fondue- veivät kielen mennessään ja toivat varmaan pari kiloa tullessaan mahan ympärille. Viinit ja muu ruoka, kaikki olivat ihanaa sekoitusta Keski-Euroopan parhaimmistosta. Satu vuodatti kyyneleitä keittiökauppojen luvatussa maassa, koska Visan limiitti ei riittänyt kaikkiin niihin ihaniin kokkausroippeisiin, joita oisin voinut kotiin mukanani kantaa. Kuten minut tuntevat arvaavat, löysin sieltä lisää "kummallisia ja käytännöllisiä keittiötarvikkeita". Paikan päällä oli myös huomattava, että Sveitsi on paitsi juuri yllä mainittujen keittiövälineiden, ruokien ja Henry Dunantin myös kellojen, pankkien, värikynien, linkkuveitsien ja alusvaatteiden luvattu maa. Uskomatonta väkeä!

Ilahduttavaa on tässä viime aikojen matkustelussa ollut lentopelkoni helpottaminen. Joskin on sanottavaa, että se on aina vähemmän voimakas matkustettaessa seurueessa. Silti, nyt osasin ilmakuoppienkin aikaan olla huutamatta ja keskityin vain itseeni. Toisaalta, punaviini tasoittaa oireita kummasti. Jopa maanpinnalla... Frankfurtin turvatarkastus oli ennätys tiukka, eikä punaviinin jälkeen enää haitannut yhtään stripata kaikkea pois. Paitaanikin nosteltiin, jotta napakoruni pääsisi turvamiehen tarkempaan syyniin. Ainoa asia joka sai tytön tulistumaan, oli turvamiestin pilkkaavat sanat neidin huulikiillosta. -Kai mulla nyt saa olla juuri sen väristä huulikiiltoa, kun tahdon! Saksalaiset on outoja.

Maalari maalaa taloa...

Tänään pääsin toteuttamaan erään unelmani. Maalasin yhden seinän kokonaan pinkiksi. Seinän maalaus kuului erääseen työprojektiin, jossa huomenna kuvataan kuvasarja isompaan lehtijuttuun. Taustan piti olla pinkki, graafisen ohjevärin mukainen, ja seinässä naulakoita. Maalasimme siis seinän pinkiksi. Ja minä olin ihan liekeissä, kuten arvata saattaa.

Maalailu oli minusta hauskaa ja terapeuttista, mutta en tiedä mitä mieltä muut ovat minun "ammattitaitoisista" otteistani työnlaadussa. Olisin kernaasti sutinut ja räiskinyt väriä seinään pidemmänkin aikaa ja huomattavasti luovemmin kuin nyt tein. Tämä seinä ei kuitenkaan ollut minun tekeleeni eikä päätösvaltani siis yltänyt siihen asti. Sen sijaan fiilistelin musiikkia (Night fever-biisiä), rullailin telalla maalia ja kikatin hyvää oloani (mahdollisesti myös niitä aineita, joita olin hengittänyt). Astuin maalipurkin kanteen (kyllä, mustat sukkani ovat nyt pinkit) ja levitin lattianrajaan värin talouspaperilla. Tiedoksi teille, jotka siellä päivittelette nyt minun erikoisia toimintatapojani: ne toimivat ihan hyvin. Talouspaperilla saa ihan hauskan kuvion aikaiseksi. Hetkellisesti harkitsin jopa alan vaihtoa, sillä aloin uskoa jo olevani maalarimestari. Todellisuudessa olin varmaan niin tärpätti-pintamaali-höyryissä, etten enää erottanut unta todesta.

Sitten palasin tähän työpöytäni ääreen hakkaamaan näppäimistöä.

Haluaisin olla Tuhkimo

Kyllä, koska Tuhkimo on tyylikäs nainen, joka osaa poistua juhlista ilon ollessa ylimmillään. Minä en osaa. Viikonloppuna oli ensimmäiset pikkujoulut, jotka oli määritetty loppuvaksi kello 23. Olin mielessäni ajatellut poistua "siinä kymmenen tuntumassa, ehkä hieman aiemmin", olihan mulla edelleen matkasta johtuvaa univelkaa ja yleisväsymystä. Vaan ei, eipä tietenkään. Kello oli jo yli yhdentoista, kun seisoskelin vanhemman herran vieressä ja kaadoimme kilpaa viimeisiä viinintippoja pullosta laseihimme.

Lähtisikö Tuhkimo jatkoille? Ei lähtisi. Lähdinkö minä? Kyllä lähdin. Oikein hinkumalla hinguin sinne, vikisin ja houkuttelin muitakin. Ketä vain, kaikkia mahdollisia. Paikkaehdotuksia minulla ei ollut, joten seurasin lampaan tavoin muuta porukkaa ja olin edelleen "siis aivan älyttömän hienoissa fiiliksissä". Sain kahdelta isolta mieheltä kyydin asemravintolaan, jonne jatkot lopulta siirtyivät. Olin saavuttanut tähän astisen pohjani, sillä asemaravintola ei tuntunut omimmalta paikalta viettää iltaa, vaan kun jatkoille oli päästävä. Millä hinnalla sitä ihminen todella myy oman arvokkuutensa? Asemaravintolan saksalaisen tummanoluen hinnalla, 6,20 €. Halvalla lähtee.

Ne kaksi isoa miestä muuten, olivat aivan mahtavia tapauksia. Toinen oli englantilainen, ja joutui siten kuuntelemaan kun sönkkäsin pikku tuiskeessa englanniksi Lontoon matkani highlightit. Hänellä ei ollut aiheeseen mitään sanottavaa. Toinen oli ruotsinkielinen toimittaja, joka joutui kuuntelemaan, kun selitin hiprakassani omaa toimittajaideologiaani ja palavaa haluani kirjoittaa. Hänellä ei ollut aiheeseen mitään sanottavaa. Molemmat joutuivat kuuntelemaan kaikki ne huonoakin huonommat vitsit, joita minulla on tapana laukoa kellon lähestyessä tappia. Hauskaa heillä ainakin oli, sitä en epäile. Tunnelma oli oikein mukava, -pilkkuun asti.

Ongelmani on kuitenkin se, etten osaa poistua juhlista ajoissa. Vaikka en mitään varsinaisen typerää mokailisikaan, niin onko minun ihan välttämättömän pakko olla loppuun saakka läsnä ja pelätä menettäväni pileistä jotain, jos poistun vähän aiemmin? Tuhkimo on alati tyylikäs ja osaa olla haasteellinen, hieman arvoituksellinen ja elegantti. Minä en mitään noista, vaikka niin paljon haaveilin Tuhkimon ammatista. Sisareni eivät tosin ole ilkeitä, sen asian haluaisin kaikesta huolimatta säilyttää ennallaan.

...Miula on ihana työ....

Miula on ihana työ ... miula on ihana työ... miula on ihana työ... miula on ihana työ...

-Enkä mie etes haluis olla yhtään missään muualla nyt...

Apinat Lontoossa

Sekalainen, entuudestaan toisilleen tuntematon, viiden hengen ryhmä otti ja päätti lähteä Lontooseen. Ihan hetken mielijohteesta, toisiaan tuntematta, kokeilemaan uutta. Minullakaan ei ollut mitään odotuksia, ei ehdottomia suunnitelmia eikä visiota matka-aikatauluista. Minulla oli vain lentoliput ja tuntematon seura.

-Mitä siitä saa, että ottaa riskin?

100% onnellisuuden.

Ensimmäistä kertaa aikoihin, olin onnellinen. Joukko osoittautui toisilleen sopiviksi matkakumppaneiksi, keskenään toimeentuleviksi ihmisiksi ja eritoten toisiaan lietsoviksi, Apinaorkesteriksi. En muista, koska olisin nauranut viimeksi niin paljon, kuin olen tämän viikon aikana Apinaorkesterin kanssa nauranut. En tiedä, koska olen viimeksi nauttinut niin aidosti jokaisesta minuutista ja kaikesta siinä ympärillä. Aitoa onnea. Nauru todellakin pidentää ikää.

Lontoossa käveltiin puolisen sataa kilometriä, ainakin. Lontoon lähistöllä, Cambridgessa ja muualla ajettiin autolla, ihmeteltiin. Pimeään moottoritiehen upotetut heijastimet tuudittivat uneen äänellään; "Trant, trant, trant"-aina kun renkaat kohtasivat heijastimet. Läheisyys oli käsin kosketeltavaa hiljaisessa autossa, kaunis, hauras hetki. Lontoon pubeissa pelattiin "Scrabblen kaltaista sanapeliä", jonka piste-ennätyksestä tuli ainakin minulle pakkomielteen kaltainen ongelma. Käsittääkseni olen tällä hetkellä ennätyksen haltija: "And our fourtytwo points goes to Finland!". Pubeissa maisteltiin myös nami-nami-olutta lagerista tummien tuoppien tulkkeihin saakka. Turistirysät käytiin tsekkaamassa, digikameran laukaisinta hakattiin ahkerasti ja ihastelevia lauseita riitti tyyliin: "tuon mie ostaisin", "kato tuota, ihana" ja "piste". Itsenäisyyspäivän piknik vietettiin Thames joella öiseen aikaan, valojen syleilyssä.
-Kuinka usein näin käy elämässä?

Apinaorkesterin jokainen jäsen sai jotain omaa. Muusikko oli musikaalissa fiilistelemässä kauan elänyttä haavettaan. Toimittaja näki Ziggy Stardustin puhelinkopin ja eksyi Fysioterapeutin kanssa metroon, -pahasti. Leipuri osti mausteita ja "pimp daddy"-hatun. Matkanjohtaja oppi ajamaan vasemmalla puolella tietä ja jaksoi valaa muiden älynystyröille virikkeitä, muiden jäsenien vajaavaisuuksista huolimatta. Matkanjohtajan ansiosta muutamat sekaantuivat myös käsittämättömän hyvään Ginger Aleen.

Sieluni on pakahtua, sydämeni on täynnä lämpöä. Sitten tunsin sen ihollani, kuunnellessani näin ja tiesin. Tunsin, näin sen kuuluukin olla.

"Ihmiset kaupan jonoissa

ihmiset liikennevaloissa

moottoritiellä kohti kotiaan

kaikilla kohdaltansa sama määränpää

No, mä seison sillan kaiteella

katselen alas noita autoja

mä tulen toisiin ajatuksiin

on kädessäni kaikki mitä tarvitsen

Hei varovasti nyt, tää hetki on hauras"

Itku pitkästä ilosta?

Mielestäni on aivan älytöntä itkeä ilman näkyvää syytä. Itkeminen on turhaa. Itkeminen on vastenmielinen juttu, josta tulee kuitenkin vain kipeä pää ja paha mieli. Minun henkilökohtainen suhteeni itkemiseen on ongelmallinen ja monimutkainen.

Elämässäni oli useiden vuosien vaihe, jolloin en itkenyt lainkaan, koskaan, ollenkaan. En kyyneleen kyyneltä, edes silloin kun se olisi ollut paikallaan. Se oli selkeä henkinen lukko, jota en osannut enkä halunnut avata. En halunnut paljastaa sitä puolta minusta edes itselleni, puhumattakaan muista. En halunnut olla heikko, enkä halunnut muiden ainakaan tietävän ja näkevän sitä.

Sitten jouduin yhden vuoden ajan sellaisen henkisen pyörityksen keskelle, että oli pakko hakea asiaan apua. Pikku hiljaa ne kyyneleetkin alkoivat valua. Hyvä niin, sillä kyllä se joskus helpottaa oloa. Etenkin vuosien patoutumien jälkeen.

Reilut puolitoista vuotta sitten lopetin taas itkemisen uudestaan –syitä on monia. En tehnyt sitä tietoisesti, se vain tapahtui. Nykyään olen siinä pisteessä, että saatan kyynelehtiä muutaman kyyneleen joskus kun on oikein helvetin paha olla, mutta en itke. En sillä tavalla, jolla yleisesti itkemisellä käsitetään. En vapauta pahaa oloani oikein kunnolla kyynelehtimällä, vaan nielaisen heti ne alas, kun muutama valuu silmäkulmasta poskelle. Silloin tuntuu, että peli on menetetty. Inhoan tilannetta, jossa en voi hallita itseäni ja siksi en itke. En osaa, enkä kai enää oikein tahdokaan.

Se alkaa itse asiassa tuntua jo valttikortilta ihmissuhteissa:
"Ainakaan et voi väittää, että oisin itkenyt perääsi."
"Joo, en todellakaan itke sen takia."
"Mie oon ihan kunnossa."
"Ihan sama."

Eihän se ole ihan sama.

Flight Of The Conchords

Olen koukussa pahasti youtube-palvelimeen. Kaikki alkoi siitä, että töissä sain kuulla tämän loistavan saitin olemassaolosta. Aluksi en ymmärtänyt sen hienoutta, mutta löydettyäni sieltä kauan etsimäni "Sepon Hetken Laulun", aloin syttyä hitaasti ja varmasti.

Sepon Hetken Laulu on osa Studio Julmanhuvin dvd-boxia, jota Sussun kanssa tuijotettiin hypnoottisesti yksi iltapäivä. Kelattiin tuota edes takaisin uudestaan ja uudestaan ja naurettiin hysteerisesti. Sussu kikattaa niin ihanan tarttuvasti. Toki tsiigasimme läpi muitakin nerokkaita Studio Julmanhuvin sketsejä. Itselläni ei ole kotona tuota boxia ja kovin niitä naurunremakkaa aiheuttavia klippejä kaipailin. Sitten ne löytyivät! Ah, oi ihanaa youtubea!

Kun sitten kerran pääsin sen makuun, löysin sieltä toinen toistaan hulvattomampia juttuja, joiden parissa kuluttaa aikaansa. Löysin jo unohtuneen Nasse-Sedän, Kummelin Lentäjän, Matematiikanopettajan tilityksen ja Flight Of The Conchordsin.

Viimeisin näistä on on niin hauska, että äly lähtee päästä. Flight Of The Conchords tulee Uudesta-Seelannista ja on kahden miehen muodostama duo. Tämä duo esittää lauluja sanan varsinaisessa merkityksessä, joten lyriikoihin on pakko paneutua ja kuunnella ne läpi. Mutta palkkio on mahtava, lupaan. Herkullisin esimerkki poikien tuotannosta on Business Time, mutta myös Jenny, Issues ja Gansta Folk Battle ovat aika namuja. Suosittelen lämpimästi.

Suklaakakkua ja tanssia

Sain tänään kokonaisen suklaakakun. Se olisi mennyt roskikseen, jos en olisi pelastanut sitä pikkuraukkaa varmalta tuholta. Kokonainen suklaakakkuko roskiksiin? Never! Ja Satu to the rescue!

Tuolle se nyt sitten istuu, miun jääkaapissani. Olen vielä toistaiseksi malttanut pitää näppini kurissa ja lusikat laatikossa, mutta mutta... En ehkä kestä enää kauan. Voisiko joku nyt äkkiä tulla luokseni kylään ja vaatia kakkuviipaletta?

Huomenna minulla on tanssitunti. Onneksi. I-H-Q-U-A. Voisinkohan mie sittenkin leikata ihan pikkuriikkisen palan kakkua? Sehän kuluu huomenna tunnilla. Tiedän, että lupasin perjantaina, ettei enää koskaan suklaata. Mutta se on, hei, suklaakakku! Ei sitä voi vastustaa. Miksi sitä pitää vastustaa? Mie en ala. Tää on N-I-I-N epäreilua.

Siinähän se lepää, totuus.

Eräs tuttavani, esiintyy työkseen, on kuvaillut työtään: "99 prosenttia proggiksista on paskoja".

Otettiin se sitten käyttöön katukielessä, Nooan kanssa. Sopii tilanteeseen kuin tilanteeseen, trust me.

"Ja juuri kun mie luulin, että nyt ne tajuaa mun vision. Mutta ei. 99% proggiksista on paskaa."
"Sitten sen piti soittaa, mutta kun ei niin ei. 99% proggiksista on paskaa."
"Aloitin tänään uutta artikkelia, mutta luovutin jo alkumetreillä. 99% proggiksista on paskaa."
"Yritin valita joulukortteja, mutta 99% näistä proggiksistahan on täyttä paskaa."

Myönnän, käytän sitä nyt turhankin innokkaasti, liittäen sen kaikkeen mahdolliseen sopi se siihen tai ei. Mutta on se vaan riemukasta, kun kieli on rikasta ja saa jauhaa maneerejaan ärsyttävyyteen saakka!

Bye bye, pink-babe!

Mietin viikonloppuna ja tänä aamuna vaaleanpunaista väriä ja omaa outoa fiksaatioani siihen. Se on mielestäni jotenkin i-h-a-n-a ja sen jälkeen, kun Sussu maalasi niiden takan vaaleanpunaiseksi, mulle iski vastustamaton halu sisustaa mun makuuhuone sillä. Siis tyylikkäällä tavalla, ei siten kuin oisin 5-vuotiaana tehnyt. Ei siis mitään pitsihörhellyksiä tai barbi-meininkiä.

Katselin sitten viikonloppuna sisustusliikkeistä erilaisia vaaleanpunaisia asioita; appelsiininpuristinta, purkkeja, lakanoita, kumisaappaita ja koukkuja. Oikeastaan, mitä vain. Sain jo hyvän vision siitä, miltä makuuhuoneeni tulisi näyttämään. Vaaleanpunaisen lisäksi sieltä löytyisi mukavia graffitinharmaan sävyjä, kaakaonruskeaa ja erilaisia tekstiilejä, kuten beige karvaviltti ja valurautareunainen peili vanhan tavallisen tylsän tilalle. Mulla oli loistavat suunnitelmat, joihin kuluisi päättömästi rahaa.

Sitten iski totuus, tänä aamuna raitiovaunussa. Yksikään mies ei tule astumaan jalallakaan makuuhuoneeseeni, jos se on vaaleanpunainen. Se on huonoa karmaa.

Luovuin ideastani.

Hyvinhän se meni sittenkin

Näin se menee:

Eilen vietin iltaa viinilasillisen ääressä katsoen sitä iltaelokuvaa, jonka alkutekstien aikana siskorakas (ja muut perheelliset) jo nukahtaa. Pohdin hammashuoltoon liittyviä kysymyksiä yöllä puoli kolmeen (oikeasti, hampaat tulisi pestä aamulla ennen syömistä) ja sunnuntaina nukuin rauhassa kymmeneen. 10 on hyvä aika nousta, ettei mene työpäivän vastainen yö liskojen kanssa taistellessa. Aamutuimaan näin tosin hämmentäviä unia matkasta Ilosaarirokkiin optimistijollalla. Päivällä lojuin ja pakkailin muovailuvahaa pakettiin. Illaksi menin lastenkutsuille, jossa perheelliset mammat kadehtivat suureen ääneen minun "luksuselämääni ja loputonta vapaa-aikaani". Palasin kotiin ihan yksin, kämppä oli pimeä, kukaan ei ollut tiskannut tiskejä, ei pessyt pyykkejä eikä siivonnut. Oli hiljaista. Kuten aina.

Näin se ei mene:

Köyhät ritarit. Siis se tv-kokkisarja. Se on teennäistä ja typerää katsottavaa. Ohjelmassa Meri-Tuuli-omacatering+tv-juontaja-tyyppinen jokapaikan höylä "tekee rennosti" ruokaa kahden komean miehen kanssa. Miehet X ja Y (nimiä ei voi muistaa) kertovat Meri-Tuulille hyviä vinkkejä, valkkaavat omasta mielestään "legendaarista ja miellyttävää jokapaikan musaa" sekä puhuvat viinistä kovin asiantuntevasti termeillä "sopii kaiken kanssa" ja "on vaan sairaan hyvää". Kaiken päätteeksi tulee montaasi heidän illastaan, jossa Meri-Tuuli jakaa heille lahjoja, kaikki nauttivat ruoasta ja viinistä hymyssä suin ja tunnelmamusiikki pauhaa.

Tämä paskaa, sanon minä!

Näin se menee:

Minun kodissani ei ole koskaan kahta hyvännäköistä miestä kokkailemassa kanssani herkkuja. Liiemmin he eivät ole täällä myöskään ylistämässä minua ja sitä "kuinka ihana tuo tyttö vaan on". Ei, he eivät myöskään ole valkkaamassa viinejä, Jorma Kääriäisen levyjä tunnelmanluojaksi (tätä en ehkä edes toivoisi) tai tunkemassa Dijon-sinappia perunamuussiin "koska se antaa kivan tatsin". Itseasiassa, jos asunnossani jostain syystä on 2 hyvännäköistä miestä yhtäaikaa, he ovat todennäköisesti varattuja mieskavereitani, jotka valittavat ikuista kiirettään ja sitä, että minä "pakotan" heidät avukseni pesukoneen asennukseen. Tai sitten ne 2 miestä ovat vain yksinkertaisesti erehtyneet osoitteesta. Viimeset vaihtoehdot ovat tv-lupatarkastaja ja postimies. Ensimmäinen oli keski-ikäinen, ruma ja antoi mulle sakot. Jälkimmäinen näki kyllä minut paidattomana, mutta oli myöskin keski-ikäinen ja ruma. Sakkoja en tosin saanut, vaan sain paketin, joka ei ollut tarkoitettu minulle.

Joten kun Meri-Tuuli ja Viivi Avellan kertovat niitä glamoureja tarinoita sinkkunaisen elämästä, he eivät voisi olla kovin paljon kauempana totuudesta. Totuus on verkkarit, sohva, telkkari ja lauantai-ilta. Meikit pysyvät meikkipussissa, pitsialushousut on kaapissa ja videolla pyörii Hugh Grant-pätkä. Ei ole seksikkäitä alusvaatteita, glitteriä pitkin poikin kroppaa ja stilettisaappaita. Seksiä ei harrastelle koska huvittaa eikä miehet soittele ovikelloa joka ilta ja vingu kylään. Viini saattaa olla todellista, mutta ei todellakaan aina viinilasista. Muumimuki käy myös.

Että Meri-Tuuli, Viivi ja muut, tässä on totuus sinkkuelosta.

Se on taitolaji.

Vapaan viikonlopun viettäminen tyylikkäästi on taitolaji. Olen aivan vakuuttunut siitä, että muut kuin minä osaavat tämän jalon taidon paremmin. En ole kuitenkaan aikonut luovuttaa, vaan sen sijaan kehittyä ihmisenä -viikonlopun viettäjänä.

Laatuaika itsensä kanssa perjantaina on erilaista kuin muina viikonpäivinä. Voit ilman huonoa omatuntoa valvoa katsellen luokattoman huonoja elokuvia, kirjoittaa päiväkirjaasi turhuuksista, jotka haluaisit itsellesi ostaa ja ennen kaikkea, voit syödä. Ihan mitä vain. Valitsin eilen viinirypäleet ja riisisuklaan (Brunbergin on se ainut oikea syötävä riisisuklaa). Nukkumaan päädyin hetken mielijohteesta, enkä kellon pakottamana kuten arki-iltaisin.

Aamulla voi herätä mukavasti kelloradiosta tulevaan Pietarinkadun Oilers Go-Go -ohjelmaan (kyllä, asetan sen myös viikonloppuisin soimaan, sillä olen äärettömän aamu-uninen). Joka viikonloppu totean, ettei se ole hyvää kuunneltavaa ja silti joka viikonloppu herään siihen. Toisaalta, lähes jokainen viikonloppu myös nukahdan uudelleen todettuani sen huonouden. Niin tänäänkin. Puolilta päivin vääntäydyin väkisin sängystä ylös, keitin kahveet ja aloin katsoa Swimsuit models-ohjelmaa. Tuijotettuani langanlaihoja bikini-beibejä 45 minuuttia varasin itselleni spinningtunnin huomisaaamuksi. Heitin riisisuklaan käärepaperit roskiin ja lupasin, että ei enää ikinä suklaata. Ensi perjantaina voin taas unohtaa sen lupauksen...

Asioita, joita paljastan.

Paljastan itseni joltain osin, jota et ole minusta tiennyt. (välttämättä)

työpaikka:
-Lehdenjakajana, pitkän, pimeän ja kylmän talven. Olin teini ja kollegani kanssa tapeltiin usein, lopulta koettelemus yhdisti. Kerran kävimme vessassa "asiakkaan" luona.

elokuva (+):
-Alfred Hitchcock ja Takaikkuna

elokuva (-):
-Speed 2. Jatko-osien jatko-osat ovat kamalaa tuubaa. Jos laituriin törmäävä valtamerialus rantautuu 12 minuuttia, se on liikaa.

paikka:
-Joensuu, aina olen ikuisesti Joensuulainen, vaikka en siellä asukaan.

TV-sarja:
-Huonosti käyttäytyvät miehet

paikka (elämyksenä):
-Makedonia, vuoristoreissu lumisateessa, ilman talvirenkaita on kokemus itsessään.

nettisivu päivittäin:
-pakko myöntää...iltalehti.fi

herkkuruokaa:
-Mummon lihapiirakka ja isän pizza

inhokkiruoka:
-Pakastesei (eli kaupan pakastealtaan kalapuikot ja se kalakeittokala). Inhotus edelleen. Tänä päivänäkään en syö lainkaan seitä, missään muodossa. Lohikeitto sen sijaan maistuu kyllä.

Alkupalat

Muutama totuus miehille:

- Mitä läskimpi mies, sitä pienemmät uimahousut.
- CD 2 on cd-boksin paras levy.
- Älä kuuntele ketään, joka sanoo "hiinä ja hiinä".
- Etenkään, jos kyseinen henkilö oli hetki sitten "palaamassa astialle".

(Säännöt –Miehen kirja)