Tärkeintä uudessa kotikaupungissa on paikantaa mahdollisimman pian itselleen kantakahvila tai pari. Näin voi rakentaa itselleen päivää rytmittäviä rutiineja, turvallisen miljöön jossa liikkua ja mahdollisesti myös uusia hyvän päivän tuttuja. Samalla rahalla saa vatsantäytettä ja mahdollisesti tunnin ilmaista surffausaikaa internetissä. Kantakahvila on paras ja ehdottomasti ensimmäinen tapa aloittaa myös ruotsalaistuminen, elämmehän me täällä pohjolassakin eurooppalaista kahvilakulttuuria ainakin omasta mielestämme.
Helsingissä kantakahviloikseni ehti muodostua vuosien varrella useampi. Töölössä asuessani kävin yksin lähestulkoon aina Korjaamolla ja ystävien kanssa aamiaisella Tin Tin Tangossa. Töölöstä muutettuani Korjaamo jäi, Tintti pysyi. Kumpulassa asuessani paikallinen pikkuinen leipomo-kahvila Kapusiini korvasi kahvilanvirkaa hyvin. Läpi vuosien keskustassa suosikkeja ni ovat olleet tilanteesta ja seurasta riippuen Java, Strindberg ja Fasu. Stoccan Robertsi, jos on kiire. Viimeisen puolen vuoden aikana kahviloiden mustaksi hevoseksi nousi Bulevardin Wayne's, jossa on WLAN ja hauskan sekava myyjäsetä.
Vaikka asunkin vielä väliaikaisasunnossa enkä usko tälle alueelle jääväni pysyväisasukkaaksi, etsin itselleni silti väliaikaisen kantakahvilan. Tarpeellisen päivärutiinin muodostumiseksi kahvilan valintakriteereihin kuuluvat vähintään WLAN, mieluummin myös kone. Ilmainen internet on suotavaa, mutta tarvittaessa kohtuullisen hintainen yhteyskin käy. Paikasta tulee saada keittoa lounaaksi. Sen tulee sijaita alle 1,5 kilometrin päässä ja sen kassahenkilöiden tulee ymmärtää minun maahanmuuttajaruotsiani.
Löysin kuin löysinkin tänään sellaisen paikan. Muutamien tuntien etsintöjen jälkeen olin suunnattoman iloinen paikan Chevre-Chiapattasta ja kuumasta lattesta. Nautiskelin häpeilemättä niistä yli tunnin ajan, lukien samalla paikallista Metroa ja heidän artikkeliaan anoreksiasta. Eivät paljon kalorit minua painaneet, sillä juusto-hunaja-cashewpähkinä leipä oli sen verran maukasta. Tunsin kuitenkin riemua siitä, että olin löytänyt kantakahvilan, jossa kassapoika lauloi Lenny Kravitzia ääneen samalla kevyesti keikuttaen peppuaan (niin tekevät ruotsalaispojat). Kassapoika oli päivän ensimmäinen puhekumppanini: "En latte och chevre-chiapatta. Tack." "Tack så mycket, hejdå!"
Kotimatkalla törmäsin kuninkaanlinnan edessä laumaan maahanmuuttajia, joilla oli menossa hyvin kovaääninen mielenosoitus jotakin vastaan. Mielenosoittajia ei ollut montaa kymmentä, kylttejäkään heillä ei oikeastaan ollut eikä heitä ollut laitettu vartioimaan kuin 2 poliisia. Möykkää heistä silti lähti siinä määrin, että olin valmis liittymään joukkoon. Ihan vain saadakseni puhua ääneen jonkun kanssa. Lähestyessäni joukkoa ymmärsin olevani ainoa valkoihoinen maahanmuuttaja joukossa ja peräännyin. Tässä vaiheessa kuulin möykän keskeltä sanan Etiopia ja totesin, että vaikka maahanmuuttaja olenkin, tyydyn vielä toistaiseksi vain tilaamaan kahvia peppuaan ketkuttavalta pojalta. Vaikka se olisikin päivän ainoa lause, jonka sanon ääneen.
keskiviikko 14. tammikuuta 2009
tiistai 13. tammikuuta 2009
Ruotsalaisittain sairaana
Ensimmäinen aamuni Ruotsissa valkeni alkuun ihan hyvin. Ylös sängystä kohtuullisessa ajassa, puhelinneuvotteluja tärkeiden asioiden parissa, aamiaiseksi vadelmaveneitä ja maitokahvia, jonka jälkeen puin päälleni hillityt, siistit ja tyylikkäät vaatteet. Olin valmis kohtaamaan puhelinliittymänhankkimishaasteet. Vaan toisinhan siinä sitten kävi.
Sairastuin kaikille naisille tuttuun virtsatietulehdukseen. Taannoisen Thaimaan matkan johdosta minulla sattui olemaan valmis antibioottikuuri lääkelaukussa ja riemastuneena nappailin pillereitä itse itselleni annettujen ohjeiden mukaisesti, uskoen että omahoito -paras hoito. Jostain syystä pilleri omaksi hämmästyksekseni ei toiminutkaan. Ratkaisin kriisin ottamalla perään tupla-annoksen ja menemällä sänkyyn makaan odotellen pikaista parantumista. No, ihmeparantumista ei tullut, kuten arvata saattaa. Pieni epätoivo alkoi jo saavuttaa paitsi neidin fyysiikkaa, joka heikkeni huomattavasti, myös neidin psyykettä, joka alkoi niin ikään näyttää hätääntymisen merkkejä. Syviä huokauksia, äänettömiä avunpyyntöjä yläkerrasta ja lukuisia kirosanoja muutaman tunnin päästeltyäni luovutin, ja totesin että omahoito ei toiminut ja lääkäriin on päästävä.
Tässä vaiheessa tiesin jo kokemuksen syvällä rintaäänellä, että aikaa ei ole jonotella kunnallisissa terveyskeskuksissa. Laskelmoin, että nyt jos koskaan menen yksityiselle, maksoi mitä maksoi. Internet ja sen hakupalvelu iso G ei kuitenkaan lohduttanut minua, vaan väitti tiukkaan ettei sellaisia kuin "privat läkare" ole Ruotsissa. Olisihan se pitänyt arvata, eihän kansankodissa eritellä ihmisiä erilaisille lääkäreille sen mukaan, kenellä on varaa maksaa ja kuinka paljon. Fyysisien tuskien ja kielimuurin läpi minun oli hyvin hankalaa hahmottaa, mitä nyt pitäisi tehdä ja minne sitten ihan oikeasti mennä. Asiaa ei auttanut, että tästä "omahoidostani" johtuen olin venyttänyt lääkärille menoa yli virka-ajan. Niimpä aloitin soittorumban kaikille tukholmalaisille tutuille, Tukholmassa joskus käyneille, asuneille tai yksinkertaisesti ruotsia minua paremmin ymmärtäville.
Sain kuin sainkin lopulta apua kaverilta, joka soitteli ruotsalaiselle miehelleen, kirjoitti mustekynällä tietoja kämmenselkäänsä, samalla kuin sykki pitkin Tunnelbanaa, ja lopulta otti yhteyttä yhteen Vårdcentraliin. Kun kohtasimme toisemme lähellä Vårdcentralia, mulla tuli itkuntyrskähdys kuin vahingossa. Tiesin kyllä, että asiat järjestyvät tavalla tai toisella, vaikka olisin ollut asian kanssa lopulta ihan yksinkin. Mutta siinä tilanteessa, kaikki tuntui vaan niin lannistavalta, ja ratkaisemattomalta. Kansankodin kunnallinen terveydenhuolto pelasikin paremmin kuin Suomessa (ainakin tällä kertaa) enkä oikeastaan edes kaivannut yksityisen praktiikan hienoja printtikyniä, joilla allekirjoittaa se kallis lääkärilasku. Pikkuinen terveysasema, joka sattumalta oli juuri tuona maanantaina auki pidempään, ja jossa sattumalta oli juuri tuolloin töissä suomea puhuva lääkäri ja jonka respa lupasi tehdä minulle sinne kanta-asiakaskortin, tuntuivat parhaalta ja turvallisimmalta hoidolta ikinä.
Päivän järkytysten, kipujen, raivon, tuskien ja seikkailujen jälkeen nyt ainakin tiedän a) minne mennä saman vaivan kanssa uudestaan, b) ettei Ruotsissa ole yksityisiä lääkäreitä nimeksikään, c) hädän tullen ystävä auttaa aina ja d) lopulta kaikki asiat lutviutuu kuitenkin. Mutta vieläkään en tosin tiedä mikä on virtsatietulehdus på svenska.
Tänään heräsin jo vähän pirteämpänä eilisestä pohjakosketuksesta huolimatta ja ulkonakin paistaa aurinko. Menen hankkimaan kohta ruotsalaista puhelinliittymää...
Sairastuin kaikille naisille tuttuun virtsatietulehdukseen. Taannoisen Thaimaan matkan johdosta minulla sattui olemaan valmis antibioottikuuri lääkelaukussa ja riemastuneena nappailin pillereitä itse itselleni annettujen ohjeiden mukaisesti, uskoen että omahoito -paras hoito. Jostain syystä pilleri omaksi hämmästyksekseni ei toiminutkaan. Ratkaisin kriisin ottamalla perään tupla-annoksen ja menemällä sänkyyn makaan odotellen pikaista parantumista. No, ihmeparantumista ei tullut, kuten arvata saattaa. Pieni epätoivo alkoi jo saavuttaa paitsi neidin fyysiikkaa, joka heikkeni huomattavasti, myös neidin psyykettä, joka alkoi niin ikään näyttää hätääntymisen merkkejä. Syviä huokauksia, äänettömiä avunpyyntöjä yläkerrasta ja lukuisia kirosanoja muutaman tunnin päästeltyäni luovutin, ja totesin että omahoito ei toiminut ja lääkäriin on päästävä.
Tässä vaiheessa tiesin jo kokemuksen syvällä rintaäänellä, että aikaa ei ole jonotella kunnallisissa terveyskeskuksissa. Laskelmoin, että nyt jos koskaan menen yksityiselle, maksoi mitä maksoi. Internet ja sen hakupalvelu iso G ei kuitenkaan lohduttanut minua, vaan väitti tiukkaan ettei sellaisia kuin "privat läkare" ole Ruotsissa. Olisihan se pitänyt arvata, eihän kansankodissa eritellä ihmisiä erilaisille lääkäreille sen mukaan, kenellä on varaa maksaa ja kuinka paljon. Fyysisien tuskien ja kielimuurin läpi minun oli hyvin hankalaa hahmottaa, mitä nyt pitäisi tehdä ja minne sitten ihan oikeasti mennä. Asiaa ei auttanut, että tästä "omahoidostani" johtuen olin venyttänyt lääkärille menoa yli virka-ajan. Niimpä aloitin soittorumban kaikille tukholmalaisille tutuille, Tukholmassa joskus käyneille, asuneille tai yksinkertaisesti ruotsia minua paremmin ymmärtäville.
Sain kuin sainkin lopulta apua kaverilta, joka soitteli ruotsalaiselle miehelleen, kirjoitti mustekynällä tietoja kämmenselkäänsä, samalla kuin sykki pitkin Tunnelbanaa, ja lopulta otti yhteyttä yhteen Vårdcentraliin. Kun kohtasimme toisemme lähellä Vårdcentralia, mulla tuli itkuntyrskähdys kuin vahingossa. Tiesin kyllä, että asiat järjestyvät tavalla tai toisella, vaikka olisin ollut asian kanssa lopulta ihan yksinkin. Mutta siinä tilanteessa, kaikki tuntui vaan niin lannistavalta, ja ratkaisemattomalta. Kansankodin kunnallinen terveydenhuolto pelasikin paremmin kuin Suomessa (ainakin tällä kertaa) enkä oikeastaan edes kaivannut yksityisen praktiikan hienoja printtikyniä, joilla allekirjoittaa se kallis lääkärilasku. Pikkuinen terveysasema, joka sattumalta oli juuri tuona maanantaina auki pidempään, ja jossa sattumalta oli juuri tuolloin töissä suomea puhuva lääkäri ja jonka respa lupasi tehdä minulle sinne kanta-asiakaskortin, tuntuivat parhaalta ja turvallisimmalta hoidolta ikinä.
Päivän järkytysten, kipujen, raivon, tuskien ja seikkailujen jälkeen nyt ainakin tiedän a) minne mennä saman vaivan kanssa uudestaan, b) ettei Ruotsissa ole yksityisiä lääkäreitä nimeksikään, c) hädän tullen ystävä auttaa aina ja d) lopulta kaikki asiat lutviutuu kuitenkin. Mutta vieläkään en tosin tiedä mikä on virtsatietulehdus på svenska.
Tänään heräsin jo vähän pirteämpänä eilisestä pohjakosketuksesta huolimatta ja ulkonakin paistaa aurinko. Menen hankkimaan kohta ruotsalaista puhelinliittymää...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)