Lukemattomia lukemattomia

Meitä ympäröivä maailmamme on pullollaan lukemattomia kirjoja. Voisi kielellä leikkien sanoa, että hyllyt notkuvat sekä kodeissa että kaupoissa lukemattomista lukemattomista. Kirjojen kansien sisällä on tarinoita, tarinoissa on ihmisiä. Ihmisissä on erilaisia kohtaloita. Osa asioista tässä ihmiselämässä on silkkaa sattumaa, osalla on tarkoituksensa. Joihinkin tekoihin voimme vaikuttaa, toisiin emme. Jotkut jutut vain ovat, toiset muuttuvat. Osa unohtuu ikuisiksi ajoiksi. Näin olen maailmankuvaani rakentanut.

En ole ollut suuri fatalisti, en ole uskonut johdatukseen, en symbolisiin merkkeihin enkä ennalta määrättyyn kohtaloon. Ajatus sellaisesta ei ole mielestäni positiivinen, kannustava tai muutenkaan kovin lohdullinen. Olen uskonut ja halunnut uskoa, että voin omilla teoillani vaikuttaa omaan ja muiden elämään paljonkin. Tiedän, etten kuitenkaan ole kaikki voipa suuruus, joka voi kaikkea hallita. Joillakin tapahtumilla ja asioilla on ollut merkityksiä, joillain taas ei. Mutta koskaan en ole merkityksiä ja suuria "johdatukseen" vieviä symboleja tulkinnut puunoksista tai raitiovaunujen asennoista. Toiset ehkä enemmän konkreettiset merkit olen kuitenkin omalla tavallani käsittänyt ja jopa toiminut niiden mukaan.

Mutta nyt... Jokin kummalinen fatalisti sisälläni on nostanut päätään. En edes tiennyt sellaisen minussa asuvan. Yhtäkkiä olen nähnyt ympärilläni lukemattomia kohtaloita, selviä merkkejä, symboleja ja viitteitä siitä, että on jotain jota minun nyt pitäisi tehdä. Suoraan sanoen, pelottaa. Mitä, jos en nyt toimi kuten tuntuu, että kaikki tämän universumin voimat haluavat minun toimivan? Kadunko sitä lopun ikääni? Olenko sittenkin vain ylitulkinnut kaikkea syystä, jota en nyt yksinkertaisesti ymmärrä? Vai olisiko tuolla jossain nyt lukemattomia lukemattomia tarinoita, joihin minun tulisi tutustua? Kaikki fatalistit, nyt äkkiä käsi ylös ja kertokaa mitä tämä on? Sillä minä en ole kohtalouskoinen ihminen, enkä ymmärrä tätä alkuunkaan.

Leikkausarpia

Suutani operoitiin kirurgisella sairaalalla, josta kotiuduin eilen illalla. Toimenpiteen piti olla rutiinijuttu, päiväkirurginen tehtävä ja "ihan helppo nakki potillaalle". Näin ei tietenkään ollut. Mitään varsinaisen suurta ei mennyt sinällään vikaan, vaan minun leukakalustoni vaan osoittautui heikommaksi kun oli kuviteltu. Leikkaus siis itsessään muuttui odotellessa paitsi tarkemmaksi myös hitaammaksi ja vaikeammaksi. Niin minulle kuin kirurgille. Yksityiskohtia sen enempää jauhamatta, kerron että se hieman säikäytti.

En olettanut olevani elämän ja kuoleman rajamailla, tiesin etten ole. Mutta vaikka ei olisi kuolemansairas, kivut voivat olla ihmisellä aika helvetilliset. Näin minuunkiin pumpattiin tipan kautta valtaisa määrä paitsi suolaliuosta paikkaamaan energiavajetta myös rauhottavia ja kipulääkkeitä. Josta seurasi leikkauksen jälkeen omat ongelmansa. Kun makasin heräämössä yksin, surkeana, kipeänä ja täysin sairaalahenkilökunnan armoilla, tuli itku. Miksi ei olisi tullut? Sitä vaan oli NIIN totaalisen yksin. Ei ollut ketään odottelemassa, juttelemassa, huolehtimassa. Tiesin, että mikäli illalla pääsen kotiin, siskoni tulee hakemaan. Kämppis oli luvannut olla illan kotona, koska sairaala määräsi seuraani aikuisen seuraavaksi vuorokaudeksi. Se tottakai lämmitti mieltä. Mutta se tunne siellä sairaalansängyssä heräämössä oli sanoin kuvaamaton.

En ole juurikaan ollut sairaaloissa leikkauksissa, käyntini ovat rajoittuneet toisten vastasyntyneiden lasten pällistelyyn tai pikavisiitteihin labrassa. Edellisellä sairaalareissulla jouduin olemaan siellä noin 5 päivää, olin 17-vuotias. Ainoa vieraani oli yksi ystäväni. Lähdin sairaalasta taksilla kotiin, koska vanhempani eivät ehtineet hakemaan. Silloinkaan ei ollut kyse elämästä ja kuolemasta, minulta leikattiin ensin paise kurkusta ja myöhemmin nielurisat. Mutta sama tunne silloinkin; makaat yksin kivuissasi eikä kukaan silitä päätäsi. Ei ole ketään vieressä hiljaa kertomassa kuinka tärkeä olen tai että kaikki menee ihan hyvin. Sairaalan henkilökunta toki puhuu, kun ovat jotain asiaa luonani hoitamassa, mutta eivät he minua tunne eivätkä juuri lohdutuksen sanoja jakele.

Kyyneleet valuivat pitkin poskia, pitkin kaulaa ja loppua ei meinannut tulla. Tuntui väärältä, kurjalta ja jopa vaikealta alkaa tsempaata itse itseään. Vaan niinhän se oli tehtävä. Hammasta en voinut purra, koska suuni oli operoinnin jäljiltä täynnä pumpulituppoja, verta ja muutenkin kipeä. Kävin henkisen taiston itseni kanssa siitä, että nyt ei tarvitse itkeä, olet tärkeä ja nyt on kaikki hyvin. Itsensä lohduttaminen ei ole helppoa, mutta toimi sentään onneksi. Suurimmat leikkausarpeni eivät jääneetkään siitä, että sattui tai muista oireista joita minulle tuli. Leikkausarpeni ovat syntyneet siitä, että olen ollut sairaalassa niin kovin yksin. En usko, että se on yhdellekään ihmiselle miellyttävä olotila. Kuten eräs tuttuni sanoi kerran: "Sinkkuna kun on sairas, sitä on vaan NIIN yksin sairas."