Tästä se nyt sitten lähtee...

Miljoona muuttoon liittyvää asiaa pyörii mielessä kauheana hyrränä päivän jokaisena minuuttina. Keskittyminen mihinkään muuhun tuntuu käytännössä mahdottomalta ja unta saa joka ilta odotella tunnista toiseen turhaan. Jos hetkeksi vaikka nukahtaakin, kohta säpsähtää hereillä muistaen jotain "tärkeää". Näytänkin tällä hetkellä lähinnä kävelevältä ruumiilta eikä se ole jäänyt muiltakaan huomaamatta. "Oot Satu vähän väsyneen näköinen." Ihanko totta?

Asia kerrallaan kaikki kuitenkin järjestyvät ja uskoni palautuu aina hetkittäin. Isäni on sanonut mulle aina minkä tahansa ongelman edessä, että "kyllä ne jutut jotenkin lutviutuu". Ja niin ne tekeekin. Joka kerta asiat ovat jollakin tapaa järjestyneet, ja usein miten vielä parhain päin. Jotakin Hannu Hanhimaista minun olemuksessani kai sitten on, kun hyviä asioita sattuu kohdalleni. Toisaalta, onhan tuota kaikenlaista kapulaakin rattaisiin ihan pienestä tytöstä lähtien isketty. Minussa on kuitenkin jotain outoa heittäytymisen kykyä, jonka ansiosta mikään kapula rattaissa ei kuitenkaan ole saanut minua kaatumaan niin pahasti, että oikeasti itseäni satuttaisin. Haavereita sattuu, haavoja tulee, mutta matka jatkuu.

Tämä Ruotsiin muuttoni on juuri tuon asian itselleni todistamista. Haluan näyttää ennen kaikkea itselleni, että minusta on tähän. Ja että ei ole niin suurta vastoinkäymistä tässä elämässä, että se lannistaisi minut kokonaan. Olen tehnyt valtavasti töitä sen eteen, että voisin olla onnellinen kaikista elämänlähtökohdistani huolimatta. Tietenkään ihmisen onnellisuus ei ole 100 prosenttisesti vain ja ainoastaan hänen omissa käsissään, mutta jokainen voi kuitenkin itse päättää kuinka asiat ja elämän kohtaa. Kohtaako vaikeudet ja ilot reippaana, suoraselkäisenä, rohkeana ja sinnikkäänä vai lannistuuko niiden edessä ja heittäytyy kaarnalaivaksi elämänaalloille.

Joulun Thaimaan-matkan jälkeen pakkaan ruman jääkiekkokassin (veljen omaisuuttaa, ei minun) täyteen kenkiä, hajuvesiä, valokuvia, kirjoja ja koruja. Sitten olenkin valmis saapastelemaan reippaana, suoraselkäisenä, rohkeana ja sinnikkäänä kohti rapakon parempaa puolta. Jossa todennäköisesti elämäni tulee olemaan ainakin ensimmäiset kuukauden melkoista tunteiden vuoristorataa. Mutta siltikin, "kyllä ne jutut jotenkin lutviutuu".

Ikiaikainen, lähes hiljentynyt blogi uusiutuu

Sadun suuret tarinat tulevat saamaan jatkoa, jotain aivan uutta ja mielenkiintoista luettavaa.

Vuodenvaihteessa tapahtuva muutto pikkurapakon paremmalle puolelle saattaa synnyttää paljon uusia ajatuksia, ja kerrottavaa. Tämä lähes kasaan kuivunut blogini elpyköön sen myötä.

Uusia seikkailuja, sekoiluja, satuiluja ja sattumuksia tiedossa pian.

Kulinarismin pyörteissä paksuuntuu

Rakastan ruokaa. Olen kiinnostunut ruoassa sen monissa erilaisissa merkityksissä, sisältäen kaiken sen eettisen tuotantoon, epätasaiseen ravinnon jakautumiseen, maitolitran hintaan ja maksalaatikon rusinalliseen tai rusinattomaan koulukuntaan kuulumisen. Ruoka ilmiönä on kiinnostava ja nautintona täydellinen. Polttoaineena oiva ja elinehtona välttämätön. Siitä riittää muodossa tai toisessa keskusteltavaa loputtomiin. Sen puuttuminen aiheuttaa keskustelua, vaikka sitä ei itseltä puutuisikaan ja toisinpäin.

Rakkauteni ruokaan on aiheuttanut myös sen, että perehdyn intohimooni huolella. Luen kaiken ruokaa käsittelevän; kirjallisuuden, reseptit ja lehtiartikkelit. Jaksaisin puhua erilaisesti keittiövälineistä vaikka koko illan. Olen aidosti huolissani myös epäeettisestä ruoantuotannosta, kirjoitan mielelläni artikkelin koskien mitä tahansa ruokaa läheltä liippaavaa aihetta. Ruoasta pitävänä tyttönä en myöskään kieltäydy sen syömisestä. Vain harvat ruokalajit jäävät lautaselle.

Kokkaan liian harvoin, mutta jokaisesta ruoanlaittohetkestä otan irti kaiken ilon ennen ja jälkeen suorituksen. Suunnittelen aterioita, sulattelen ruokia suussani ja voihkin kuin elokuvissa, jotain hyvää makua mutustellessani. Nautin myös toisten tekemistä ruoista, niin ravintoloissa kuin aivan arkisesti makkarakeitosta. (Oikeastaan, on myönnettävä että makkarakeitosta en erityisemmin pidä.) Kokkauspuolella mulla on vain yksi vaatimus: mun keittiössäni ei jaeta tehtäviä. Jos minä teen ruokaa, seuraneitinä (tai herrana) saa olla, mutta itse prosessiin ei tule puuttua sanallisesti tai sorkkimalla keittiövälineitä. Ei ainakaan, jos haluaa päästä oikeasti syömään tekeleitäni. Kun minä kokkaan, minä kokkaan, ja muut pysyvät tieltäni poissa. Sama pätee siihen, jos joku toinen haluaa tehdä ruokaa minulle. En auta. Kokki olkoon kunkku omassa keittiössään.

Intohimoinen suhtautuminen ruokaan saattaa kuitenkin aiheuttaa lievää paksuuntumista vyötärönseudulla. Siihen kun otetaan vielä päälle talviunet, kotiin peiton alle kääriytyminen, pimeä vuodenaika ja suklaa... Ei seuraa hyvää. Onneksi on tullut taas kevät, lenkkeilykausi ulkona on parhaassa huipussaan ja allergialääkkeet toimivat. Juokseminen kulkee, koska voi taas hengittää. Ilmoittautumismaksu puolimaratonille on nyt maksettu ja tasan kuukauden päästä lähdetään 21.1 kilometrin mittaiselle taipaleelle jolkottelemaan. Hyvä. Hyvä. Hyvä olo, hyvä ruoka, hyvä juoksu, parempi mieli.

Kotiinpaluuahdistus

Kotiinpaluuahdistuksessa on pahinta se, että sille ei voi mitään. Ainoa asia, joka tätä minulle uutta tunnetta helpottaisi olisi välitön matka jonnekin, uudelleen. Olen keuhkonnut kaikille kuunteleville korville jo hyvän aikaa siitä, kuinka "minun on nyt päästävä pois täältä". Moni on vastannut, että ota vain ja lähde. Olen kuitenkin realisti, journalisti ja köyhä. Siinä kolme järjellistä estettä olla lähtemättä, vaikka joka päivä kaipaan sitä niin paljon että vatsaan koskee.


Realisti: Minulla on täällä työpaikka, jossa menestyn ja josta pidän. Jos lähden noin vain, sitä ei palatessani enää ole.


Journalisti: En ole 58-vuotias vakituisessa työssään oleva toimittaja. Kirjoitan työkseni kielellä, jota puhuu noin 5 miljoonaa ihmistä maailmassa. Työnsaanti ulkomailla ei ole yksinkertaista, jos haluaa tehdä tätä mitä teen.


Köyhä: Minulla ei ole rahaa lähteä vain tosi pitkälle lomalle.


Onko siis ihme, että näin palavan halun jälkeen ainoaksi vaihtoehdokseni jää pitkähkö lomamatka? Onko siis ihme, että tämän pitkähkön lomamatkan jälkeen, ahdistaa palata kotiin? Onko ihme, että tulee itku pelkästä ajatuksesta, kun sielu kaipaa niin paljon jotain uutta?


Tallensin osan Etelän seikkailulomani aikana lähettämistäni tekstiviesteistä. Ne kuvaavat hyvin kaikkia niitä suuria, moninaisia ja ihania tunteita, joita koin, näin ja maistoin matkallani. Ehkä niistä kuuluu ja näkyy jotain, mitä en osaa nyt tässä tuulisessa, kylmässä, harmaassa Helsingin illassa purkaa sanoiksi.

"Ciao! Olen perillä Italiassa, Roomassa ja hotellissa, mutkien jälkeen. Matkalaukut hävisi, joten jumitettiin kentällä kiitettävän kauan. Matkailussa virkistävintä on kuulla perusteettomat: si, normale, no problem -lupaukset. Kaikki hyvin, tyttö kunnossa."


"Nyt Firenze. Hurjan kaunista. Olin eilen juhlimassa, päädyin salakapakkaan. Jännittävää. Tapasin kivoja paikallisia, Enricon näen ehkä myöhemmin uudestaan. Kotiin kömmin aamulla puoli kahdeksalta. Tapasin ihanan englantilaismiehen, Markin. Pussailtiin, nähdään ehkä uudestaan. Sää on hyvä, mutta ei juuri nyt erityisen aurinkoinen. Urheasti tänään kirkkokierroksella, vaikka takana 4 tunnin yöunet. Nautin joka minuutista."


"Hei ihanasta Toscanasta. Sää on suosinut yksinäistä seikkailijaa, joka eksyi nahkakenkiä etsiessään maaseudulle. Aurinko tekee naamani taas pilkulliseksi pisamista. Asun Santulla Fiesolessa, vuorilla, josta näkee koko Firenzen laakson ja Duomon. Olen kokenut ihania asioita, syönyt taivaallista ruokaa ja löytänyt jännittäviä juttuja, itsestänikin. Jokainen sekunti silkkaa nautintoa."


"Istun junassa matkalla Innsbruckiin. Maisemat ovat huikeat. Menetin sydämeni Italialle, erityisesti Firenzelle. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tuntuu, että kuulun jonnekin. Jään tänne! Tuu kylään!"

"Jalkoihin, peppuun ja joka paikkaan sattuu. Lihakset huutavat mamma miaa. Urheilun iloja. Laskin eilen 7km pitkän pulkkamäen, laskettelurinnettä alas. Hurjaa kyytiä. Kiljuin. Uni ja ruoka on maistunut. Asun 1500 metrissä, lasketellaan lähellä 3000 metriä. Tästä on Pohjanmaan (ja Pohjois-Karjalan) lakeudet kaukana."

"Vikat hetket on kruunuja. Vietettiin ältsin kiva vika laskettelupäivä mahtavassa säässä. Syötiin megahyvä illallinen hyvässä ravintolassa Munchenissä. Ja nyt makaan hotellihuoneeni kylpyammeessa ja juon pikkuhumalaa minibaarista. T. löysä kännikala ammeesta"

Täti uhoaa

Tunsin itseni vanhaksi.

Olin juuri tulossa töistä kotiin näillä perhanan keleillä ja kirosin räntää. Oikeasti kirosin enemmän itseäni ja sitä, että pitikin juuri tänään saada naisellisuuspuuska ja lähteä korkokenkäsaappaissa ja hameessa töihin. Ei ollut mistään kyllä kotoisin se asu tänään. Paitsi että oli kylmä, en meinannut pysyä pystyssä. Liian liukasta noille ihanille kengille. Olisi pitänyt lähteä kumisaappaissa ja farkuissa, vaan ei.

Siinä sitten kirosin itseäni ja ilmastonmuutosta. Kun heiveröiset luuni meinisivat notkahtaa vallan poikki, hyppäsi sydänkin samalla melkein infarktin lailla. Ikä painoi henkisesti ja fyysisesti. Kunnes muistin mikä näissä keleissä oli 14-vuotiaana parasta. Jaloissani oli tuolloin joko valkoiset adidaksen tennarit (samanlaiset on edelleen käytössä) tai Dr. MArtensin rautakärkiset maiharit (ne on tällä erää kaapissa). Parasta mitä saattoi talvella touhuta, oli ottaa pari juoksuaskelta ja liukua muutaman askeleen verran kengänpohjillaan eteenpäin. Ei puhettakaan, että olisi pelännyt kaatumista tai sydänkohtausta.

Pysähdyin oikein asiaa sitten ajattelemaan, seisoin bussipysäkillä ja hymyilin. Voi niitä aikoja. Kunnes ohitseni lipui kolme pojan kloppia juuri tuolla kyseisellä tavalla, kiilasi ohitseni sisälle bussiin ja puhuivat kovaäänisesti kiroillen koko matkan ajan. Ei mitään tapoja nykyajan nuorilla!

Huomenna laitan muuten tennarit jalkaan, ja sitten katsotaan kuka on kuka, senkin räkänokat! Minulla on monta vuotta enemmän kokemusta liukumisesta ja sen lisäksi lupa ostaa kaupasta viinaa.