Rakastan ruokaa. Olen kiinnostunut ruoassa sen monissa erilaisissa merkityksissä, sisältäen kaiken sen eettisen tuotantoon, epätasaiseen ravinnon jakautumiseen, maitolitran hintaan ja maksalaatikon rusinalliseen tai rusinattomaan koulukuntaan kuulumisen. Ruoka ilmiönä on kiinnostava ja nautintona täydellinen. Polttoaineena oiva ja elinehtona välttämätön. Siitä riittää muodossa tai toisessa keskusteltavaa loputtomiin. Sen puuttuminen aiheuttaa keskustelua, vaikka sitä ei itseltä puutuisikaan ja toisinpäin.
Rakkauteni ruokaan on aiheuttanut myös sen, että perehdyn intohimooni huolella. Luen kaiken ruokaa käsittelevän; kirjallisuuden, reseptit ja lehtiartikkelit. Jaksaisin puhua erilaisesti keittiövälineistä vaikka koko illan. Olen aidosti huolissani myös epäeettisestä ruoantuotannosta, kirjoitan mielelläni artikkelin koskien mitä tahansa ruokaa läheltä liippaavaa aihetta. Ruoasta pitävänä tyttönä en myöskään kieltäydy sen syömisestä. Vain harvat ruokalajit jäävät lautaselle.
Kokkaan liian harvoin, mutta jokaisesta ruoanlaittohetkestä otan irti kaiken ilon ennen ja jälkeen suorituksen. Suunnittelen aterioita, sulattelen ruokia suussani ja voihkin kuin elokuvissa, jotain hyvää makua mutustellessani. Nautin myös toisten tekemistä ruoista, niin ravintoloissa kuin aivan arkisesti makkarakeitosta. (Oikeastaan, on myönnettävä että makkarakeitosta en erityisemmin pidä.) Kokkauspuolella mulla on vain yksi vaatimus: mun keittiössäni ei jaeta tehtäviä. Jos minä teen ruokaa, seuraneitinä (tai herrana) saa olla, mutta itse prosessiin ei tule puuttua sanallisesti tai sorkkimalla keittiövälineitä. Ei ainakaan, jos haluaa päästä oikeasti syömään tekeleitäni. Kun minä kokkaan, minä kokkaan, ja muut pysyvät tieltäni poissa. Sama pätee siihen, jos joku toinen haluaa tehdä ruokaa minulle. En auta. Kokki olkoon kunkku omassa keittiössään.
Intohimoinen suhtautuminen ruokaan saattaa kuitenkin aiheuttaa lievää paksuuntumista vyötärönseudulla. Siihen kun otetaan vielä päälle talviunet, kotiin peiton alle kääriytyminen, pimeä vuodenaika ja suklaa... Ei seuraa hyvää. Onneksi on tullut taas kevät, lenkkeilykausi ulkona on parhaassa huipussaan ja allergialääkkeet toimivat. Juokseminen kulkee, koska voi taas hengittää. Ilmoittautumismaksu puolimaratonille on nyt maksettu ja tasan kuukauden päästä lähdetään 21.1 kilometrin mittaiselle taipaleelle jolkottelemaan. Hyvä. Hyvä. Hyvä olo, hyvä ruoka, hyvä juoksu, parempi mieli.
1 kommentti:
Kävitkö sä muuten koskaan siellä puolimaratonilla? xx Uppsalan Ulla
Lähetä kommentti