Maastapakoa suunnitellessa

Kun tulee aina säännölisin väliajoin valtaisa tarve maastapakoon, on syytä muistaa muutama asia.

1) Se on mahdollista ja
2) Se ei ole mahdotonta.

Tiedän toistavani itseäni edellä mainituilla, sanomalla saman asian kahdella eri tavalla. Se oli tarkoituskin. Olen pohtinut maastapakoa jo lukuisia kertoja, vaan nyt se ensi kertaa tuntuu äärimmäisen voimalliselta. Aiemmin tämä tunne on tullut ja mennyt samassa tahdissa kuukautiskierron kanssa. Vieläkään en ole kenellekään minun maastapakoani toivovalle lupaamassa poistumistani, mutta eläkää toivossa. Niin minäkin.

Huomaan pohtivani täysin epäolennaisia asioita suhteessa maastapakoon. Esimerkiksi sitä, mitä maastapako minulle juuri nyt merkitsee? Onko se pakoa, sanan varsinaisessa merkityksessään? Pakoa omasta elämästään? Pakoa ongelmistaan? Karkaamista jonkun tietyn ihmisen läheisyydestä? Se voi olla mitä vain noista. Se voi olla myös näyttämisenhalua muille, se voi olla aitoa sisäsyntyistä uteliaisuutta ja kokeilunhalua. Se voi olla tylsyyden välttelyä tai jännityksen etsimistä. Se voi olla keino yrittää löytää itsensä -tai joku muu-.

Pohdittuani syitä, aloin pohtia käytännöntoteutusta. Vaihtoehtoja oli monia, joista poikkeuksetta kaikki vaativat normaaleja kuukausituloja suuremman summan rahaa. Euroja tulisi olla pesämunana ainakin jonkin verran, ei kuitenkaan niin ylettömästi kuin olin luullut. Toisin sanoen, kaikessa hiljaisuudessa järjestelty "pieni pohjatyö" mahdollistaisi maastapakoni muutaman kuukauden kuluessa. Ensin pitäisi vain tehdä kunnollinen suunnitelma, mihin alkaa kuluttumaan voimavarojaan, kaikessa suunnitelmallisuudessaan. Listoja rakastavana ihmisenä, tein listan. Se auttoi.

Viimeisenä osana maastapakoani huomasin ajattelevani, mitä veisin mukanani. Kenet, tai mitä. Siihen en ole vielä löytänyt lopullista vastausta, mutta lista on jo olemassa. Tietenkin. Sen myötä löysin kuitenkin lopullisen vastauksen sille, mitä luultavasti tulisin kaipaamaan. Sen päätin julkaista, sillä haluan kuulla ovatko muut maanpaon suorittaneet kokeneet näitä asioita. Osa listasta on silkkaa klisheetä (joskin hyvin todellista) ja osa vähemmän. Luulen kuitenkin ikävöiväni:

-Saunaa. (Ikävöin sitä jo kotimaassa, kun ei omaa ole.)
-Ruisleipää. (En syö pääsääntöisesti muuta leipää kuin ruisleipää, joten veikkaan tämän tulevan jonkinmoiseksi kynnyskysymykseksi.)
-Sitä päivää, kun ensilumi sataa.
-Hesburgerin paprikamajoneesia.
-Toimivia ja jouhevia virastotaloja sekä asiointeja niissä.
-Stockmannia.
-Sitä, että linja-autossa (tai muissakaan julkisissa liikennevälineissä) ei puhuta.
-Salattuja elämiä ja Big brotheria
-Underground bändielämää (lähinnä Joensuulaista sellaista)
-Kelan papereita (ne ovat yllättävän selviä kaikessa kaoottisuudessaan)

Ymmärrystä vailla

"Syyskuiset päivät, ne mieleeni jäivät
kun tuuli hiljaa, tuuli viljaa.
Muistatahan silloin, kun syyskuisin illoin loi lehdet
tuulta, öiden kultaa?"

Tuntuu, että siitä on kovin kauan, ja siltikin tuntuu ettei ehkä kuitenkaan. Muistatko?
Kirjoitan nyt syviä, lyyrisiä, herkkiä ja tunteellisiä riimejä. Niin omia kuin muiden. Ja toisia tämä korkealentoinen proosa saattaa ällöttää. Ällöttäköön, sanon. Jätä lukematta, jos alkaa oksettaa. Tämä kuvottavan siirappinen, kielikuvallisesti runsas ja jopa vaikeaselkoinen soopa kuvaa nyt täydellisesti tunteitani. Jos ymmärrät mitä siteeraan, mitä selitän ja kirjoitan, ymmärrät. Jos ymmärrät, kerro että ymmärrät.

"Marraskuun harmaan pois unhoitan varmaan,
kun muistojen syyskuuhun luoksein kutsuu.
Kaukana kuljen, sun syömmeeni suljen. Mä palaan. "

Ajattelen viime viikonloppuisia juhlia, juhlia jotka sattuivat muutama vuosi sitten ja erinäisiä muita juhlia. Enkä vain juhlia, vain onnellisia hetkiä. Onnettomiakin, mutta rakkaita. Minulle muistojeni syyskuu, on se tila ja paikka jonne säilön vain ne kaikista muistoistani arvokkaimmat. Niihin sisältyvät ne tismalleen samat jutut, joista puhuin kohdassa: Kaunis elämä. Makaronilaatikon repussa, yhden kesäyön vanhan kouluni pihalla ja hysteerinen nauru-itku päivä uimarannalla.

"Talvisen tuulen nyt vinkuvan kuulen,
mut syyskuun puiston, onnen muiston
syömmeeni suljin, kun kaukanana mä kuljin. "

Vastauksia niihin omiin "suuren suuriin" kysymyksiinsä voi etsiä läheltä ja kaukaa. Ja näitä kysymyksiähän kaikilla meillä riittää, vaikka muille jakaa. Uskon kuitenkin, että ne lopulliset vastaukset löytyvät muistojemme syyskuusta. Sieltä, jossa on ne arvokkaimmat ja kauneimmat teot. Sillä niistähän sen oppii. Mikä on oma ja muiden arvo, mikä kaunista, herkkää, hellää ja tämän ihan kaiken, mitä on opittavissa elämän todellisista hetkistä.

"Pian päivä vaihtuu, tuuleen haihtuu.
Syksyiseen aikaan, sen hehkuvaan taikaan
mä saavun jälleen sun luokses, onneen. "

Ja sinne ihanaan hetkeen voi aina palata, kun tuntuu että on kurjaa eikä mikään suju. Kun tuntuu, ettei kukaan ymmärrä. Kun kirjoittaa, ja arvaa jo kirjoittaessaan ettei kukaan ymmärrä. "Että tämä nyt kuulostaa ihan itsesääliseltä tilitykseltä, kun itse oikeasti yrittää vaan fiilistellä, muistella lämmöllä, kaiholla ja miten vain -positiivisesti."

"Kaukana kuljen sun syömmeeeni suljen,
mä palaan.
Mä palaan,
Mä palaan."

Olen kohdannut muutaman ihmisen, jotka ovat ymmärtäneet minua täydellisesti. Niin täydellisesti kuin toista ihmistä voi ja saattaa uskaltaa yrittää ymmärtää. Välillä mietin nykyisin, olenko tämän hömppä-romantikko-kirjailen-typeryyksiä-ja-puhun-tähdistä-sekoiluni kanssa ihan yksin. Pohdin useinkin, missä pesupallossa oikein elän? Mutta sitten joko palaan muistojeni syyskuuhun, se tulee minun luokseni jossain muodossa tai saan inspiraation kirjoittaa tästä kaikesta ällö-kielikuvallisen-selostuksen blogiini ja unohdan taas, että pitikin olla normaali ja muidenkin ymmärrettävissä juttujensa kanssa.

Luitko rivien välistä? Ymmärsitkö?

Naimisiin ja 11 lasta?

Semmoiseen puuhaan minua pyydettiin. Se tapahtui keskiviikon ja torstain välisenä aamuyönä kello 03.32. On sanomattakin selvää, kuinka tosissaan pyytäjä oli. Ei kovin. Kaikesta humalatilasta huolimatta, kellonaikaan sen enempää puuttumatta ja kysyjän persoonallisuuteen tarttumatta, kysymys lämmitti mieltäni.

Suora ajatus viestissä oli: "Saanhan mä mennä sun kanssa naimisiin? Tehdään ainakin 11 lasta. Ja ollaan aina yhdessä." Kauniimpaakin kauniimpaa.

Ajatus siitä, että edes hetkellisessä humalatilassa joku on nähnyt minut potentiaalisena (ei kuitenkaan välttämättä realistisena) vaimona ja äitinä saa minut hymyilemään. Minkäs sille tekee, kyllähän aika moni sisäisesti tuota elämältään toivoo. Kaikki eivät sitä ääneen myönnä ja toiset eivät ihan kokonaan sitä edes tajua (ennen kuin kohtaavat, jonkun jonka kanssa sitä sittenkin haluavat). Minä olen sen tajunnut ja ääneen myöntänyt. Viime aikoina en kuitenkaan ole sitä kovin aktiivisesti enää ajatellut. Hitaan jäytävästi olen alkanut jo nähdä muitakin vaihtoehtoja elämässä. Ja siksi tämä yksi luurijuopon yöllinen harhalaukaus saattoi osua oikeaan ihmiseen oikeaan aikaan.

Ei, en ole koskaan ollut tämän henkilön kanssa millään muotoa parisuhteellisesti. Ei, tämä kyseinen henkilö ei ole tuleva puolisoni. Ei, sitä ei voi edes harkita. Ei, hänkään ei ollut loppujen lopuksi tosissaan. Ei, älkää nyt edes aloittako kuvittelemaan tästä yhtään mitään. Ei, tässä ei ole edes pientä mahdollisuutta syntyä mitään välillemme. Hän vain kertoi minulle kohteliaisuuden, joka sai minut hymyilemään. Ja todistamaan jälleen kerran Tomaattiteorian oikeaksi. Miksi muuten olisin hymyillyt absurdille ajatukselle häistä, 11 lapsesta ja puutalosta maalla?

Enkä sitä paitsi koskaan muuttaisi maalle. Enkä tekisi 11 lasta. Enkä enää ole siitä naimisiinmenostakaan niin varma.

Ikuinen herkkulakko

Kauheaa! Nyt se on alkanut taas. Jo toistamiseen (vaiko peräti kolmatta kertaa?) tänä vuonna. Se on se kaikista kamaluuksista kamalin. Herkkulakko. Kaisun inspiraation jalan jäljissä, minä ja ihana kämppikseni päätimme asettaa moiselle hulluttelulle nyt stopin. Olemme aika kovia tyttöjä syömään niin määrällisesti kuin laadullisestikin. Ja valitettavasti -se näkyy. Porastelu loppuikin nyt. Ilmoitin lähikaupan kassalle, että meidön talouden jäsenille ei saa enää myydä mitään sokeria ssältäviä tuotteita. Päätettiin sitkeästi yrittää herkkulakkoa, jälleen kerran.

Ongelmani ruokailun suhteen ei ole koskaan ollut se, että söisin liikaa ruokaa. Ongelmani on, että syön liikaa herkkuja. Haluan liian usein jälkiruoan, pikkumakean kahvin kanssa tai muuten vaan makupalan. Välillä olen väittänyt itselleni, että miksi ihmeessä minun pitäisi kieltäytyä herkuista, jos ne maistuvat hyvältä ja saavat hyvälle tuulelle. Rehellisesti, en ihan tarkalleen ymmärrä edelleenkään miksi siitä pitäisi kieltäytyä. Antin antaman hedonismioppaan mukaisesti tuollaisesta asiasta stressaaminen aiheuttaa lähinnä lisää vaivoja. Ehkä niinkin... Mutta silti pieni sisäinen anorektikkoni ja hieman suurempi sisäinen terveysintoilijani väittää minulle, että terveydellisistä syistä on vain hyvä, jos osaa rajoittaa omaa herkutteluaan kohtuuteen.

Ongelmani onkin se kohtuudessa pysyminen. Nyt olenkin todennut, että olen sokeririippuvainen. Luin artikkelin moisesta taudista ja tunnistin itseni siitä hyvinkin helposti. Sitten tulin surulliseksi, ja halusin tehdä asialle jotain.

Onhan näitä herkkulakkoja ollut ennenkin, syystä jos toisestakin. Aina ne ovat ennemmin tai myöhemmin pettäneet. Siksi tämän aloittaminen onkin niin lohdutonta. On riittävän vaikeaa totutella aloittamaan päivänsä kaurapuurolla, juomaan kahvin ilman avecia ja jättämään jälkkärit välistä. Pahinta on kauppapalkkioista luopuminen. Ja sitten sen lisäksi on tuskainen tietoisuus siitä, että tämä todennäköisesti kosahtaa. Painonvartijoilla olisi varmaan hyviä vinkkejä.

Yhden kerran herkkulakko on onnistunut. Olin varmaan lähemmäs vuoden ilman mitään makeaa. Silloin huomasin, että aika pian makeaa ei enää edes tehnyt mieli. Kun se herkkulakko oli jo muuttunutkin elämäntavaksi. Syy miksi se kuitenkin sen vuoden jälkeen muuttui takaisin vanhaan ei ollut, ettenkö olisi enää kyennyt olemaan herkuttelematta. Päätin vaan vailla syvällisempiä syitä, että samapa tuo syödä makeaa taas silloin tällöin. Ja pikuhiljaa sekin kohtuukäyttö jäi taas... Mulla on ilmiselvä herkkuholismi. Se on joko kaikki tai ei mitään.

Onneksi ruokailutottumukseni ovat muutoin tällä hetkellä aika hyvässä balanssissa. Syön riittävän monta kertaa päivässä, kohtuullisen monipuolisesti ja ravitsevasti. Nyt kun saisi vielä opetettua itsensä pois noista sokerimössöistä, niin olo olisi kuin miljonäärillä. Ja tiedän, että keskimääräinen aika tämän tilan saavutamiseen on kaksi viikkoa. Sitä odotellassa...