"Syyskuiset päivät, ne mieleeni jäivät
kun tuuli hiljaa, tuuli viljaa.
Muistatahan silloin, kun syyskuisin illoin loi lehdet
tuulta, öiden kultaa?"
Tuntuu, että siitä on kovin kauan, ja siltikin tuntuu ettei ehkä kuitenkaan. Muistatko?
Kirjoitan nyt syviä, lyyrisiä, herkkiä ja tunteellisiä riimejä. Niin omia kuin muiden. Ja toisia tämä korkealentoinen proosa saattaa ällöttää. Ällöttäköön, sanon. Jätä lukematta, jos alkaa oksettaa. Tämä kuvottavan siirappinen, kielikuvallisesti runsas ja jopa vaikeaselkoinen soopa kuvaa nyt täydellisesti tunteitani. Jos ymmärrät mitä siteeraan, mitä selitän ja kirjoitan, ymmärrät. Jos ymmärrät, kerro että ymmärrät.
"Marraskuun harmaan pois unhoitan varmaan,
kun muistojen syyskuuhun luoksein kutsuu.
Kaukana kuljen, sun syömmeeni suljen. Mä palaan. "
Ajattelen viime viikonloppuisia juhlia, juhlia jotka sattuivat muutama vuosi sitten ja erinäisiä muita juhlia. Enkä vain juhlia, vain onnellisia hetkiä. Onnettomiakin, mutta rakkaita. Minulle muistojeni syyskuu, on se tila ja paikka jonne säilön vain ne kaikista muistoistani arvokkaimmat. Niihin sisältyvät ne tismalleen samat jutut, joista puhuin kohdassa: Kaunis elämä. Makaronilaatikon repussa, yhden kesäyön vanhan kouluni pihalla ja hysteerinen nauru-itku päivä uimarannalla.
"Talvisen tuulen nyt vinkuvan kuulen,
mut syyskuun puiston, onnen muiston
syömmeeni suljin, kun kaukanana mä kuljin. "
Vastauksia niihin omiin "suuren suuriin" kysymyksiinsä voi etsiä läheltä ja kaukaa. Ja näitä kysymyksiähän kaikilla meillä riittää, vaikka muille jakaa. Uskon kuitenkin, että ne lopulliset vastaukset löytyvät muistojemme syyskuusta. Sieltä, jossa on ne arvokkaimmat ja kauneimmat teot. Sillä niistähän sen oppii. Mikä on oma ja muiden arvo, mikä kaunista, herkkää, hellää ja tämän ihan kaiken, mitä on opittavissa elämän todellisista hetkistä.
"Pian päivä vaihtuu, tuuleen haihtuu.
Syksyiseen aikaan, sen hehkuvaan taikaan
mä saavun jälleen sun luokses, onneen. "
Ja sinne ihanaan hetkeen voi aina palata, kun tuntuu että on kurjaa eikä mikään suju. Kun tuntuu, ettei kukaan ymmärrä. Kun kirjoittaa, ja arvaa jo kirjoittaessaan ettei kukaan ymmärrä. "Että tämä nyt kuulostaa ihan itsesääliseltä tilitykseltä, kun itse oikeasti yrittää vaan fiilistellä, muistella lämmöllä, kaiholla ja miten vain -positiivisesti."
"Kaukana kuljen sun syömmeeeni suljen,
mä palaan.
Mä palaan,
Mä palaan."
Olen kohdannut muutaman ihmisen, jotka ovat ymmärtäneet minua täydellisesti. Niin täydellisesti kuin toista ihmistä voi ja saattaa uskaltaa yrittää ymmärtää. Välillä mietin nykyisin, olenko tämän hömppä-romantikko-kirjailen-typeryyksiä-ja-puhun-tähdistä-sekoiluni kanssa ihan yksin. Pohdin useinkin, missä pesupallossa oikein elän? Mutta sitten joko palaan muistojeni syyskuuhun, se tulee minun luokseni jossain muodossa tai saan inspiraation kirjoittaa tästä kaikesta ällö-kielikuvallisen-selostuksen blogiini ja unohdan taas, että pitikin olla normaali ja muidenkin ymmärrettävissä juttujensa kanssa.
Luitko rivien välistä? Ymmärsitkö?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti