On pakko painaa pitkää päivää.

Työnhaku käy työstä. Tässä muutamia syitä:

1. Hakemusten tekeminen on taiteenlaji, jota en ilmiselvästi hallitse. Vietän täten aikaa koneella huomattavasti enemmän kuin koskaan töissä ollessani. Kyyttään mol.fi-sivustoa useita kertoja päivässä. "Jos sittenkin..."

2. Puhelimen jatkuva tuijottaminen on henkisesti ja fyysisesti kuluttavaa. Sydämentahdistin olisi hyvä tasoittamaan toistuvia rytmihäiriöitä, jotka aiheutuvat puhelimen valon vilkkumisesta tai soittoääneen ilmoille kajahtamisesta. Jotkut ovat keksineet myös tuntemattomasta numerosta soittamisen olevan hauska ja näppärä käytännönpila minulle.

3. Itseään on pakko myydä joka paikassa, kaikille. Eihän sitä koskaan tiedä, jos juuri tämä henkilö tuntisi jonkun, joka tuntee jonkun... Tiedättehän, kuinka nää jutut menee? Tämä henkinen prostituutio on rankka ammatti.

4. Joidenkin paikkojen hakemusten postittaminen on tehty mahdollisimman hankalaksi, kai sillä testataan aitoa kiinnostusta. Ihan miten vain, mutta joissakin lafkoissa ei selvästi olla vieläkään siirrytty sähköiseen tietotekniikkaan. Kusti on pantu polkemaan toden teolla.

5. Laskupino ahdistaa liikaa, tuijottaa vierestä minua enkä kykene kirjoittamaan hienoja hakemuksia. Sen sijaan sitä suoltaa silkkaa paskaa paperille.

Työttömyys sen sijaan käy hermoille. Ei siis ainoastaan minun, vaan kaikkien lähimmäisteni. Tässä muutamia syitä:

1. Vietän liian paljon aikaa yksin. Siitä seuraa loputon (entistä 100% pahempi) puheripuli. Ystävät eivät saa hetken rauhaa puheentulvaltani. Anteeksi!

2. Alan tehdä uusia (turhia ja typeriä) urasuunnitelmia, joiden systemaattista rakentelua teen ääneen päivät pitkät.

3. Kyttään naapureitani aivan liian tarkasti (toden totta, vastapäisessä talossa yhdellä kundilla on kiikarit!).

4. En hoida kotitöitäni, koska "aina on aikaa". Siirrän ne jatkuvasti tuonnemmas. Lopputulos: en saa mitään aikaan, paitsi hiton hyviä suunnitelmia.

5. Laskupino kasvaa, vaan ei koskaan tyhjene.

Ystävälle.

Kuinka paljon onkaan sielusi nähnyt!
Kuinka kovin siihen on voinut sattua.

Siellä jossain on silti aina ollut,
sielusi kaunis, luonteesi rohkea,
Sinä itse, se ainoa oikea.

Mihin vielä kuljetkin, mitä vielä synnytät,
ei määrittele sitä koskaan mikään muu,
kuin puhdas, aito rakkaus,
sielusi palo ja kaikki se mitä itsellesi ansaitset.

Sen kaiken saat pitää, nauttia ja rakastaa.

Kirjaongelma

(kuva: Antti Jokela)
Kuinka monella muulla on sama ongelma kuin minulla? Loputon määrä kirjoja, kaupat ja divarit pullollaan luettavia opuksia, joihin ei millään riitä aika. On masentavaa käydä kirjakaupassa ja todeta, ettei ole A) varaa B) järkeä ostaa kaikkia niitä kirjoja, jotka omakseen haluaisi.

Olen havainnut, että tässä kaltaisteni joukossa on kahdenlaisia lukutoukkia. Niitä, jotka ostelevat sekopäisinä kustantamoiden alennuksista, kirjan ja ruusun-päivänä akateemisesta ja kassikaupalla antikvaarisista kovakantisia toisensa perään. Tämä ryhmä ihmisiä ostaa hyllyt täyteen ja kun Lundiasta loppuu tila, he ostavat lisää hyllyjä ja päätytikkaita. He eivät missään nimessä karsi hyllystään pois virheostoksia eivätkä he koskaan luovu yhdestäkään lärpäkkeestä, ei edes siitä: "Kiteeläisiä sanaparsia vuosien varrelta" -kirjasta, sillä "sen saattaa vielä yleissivistyksen vuoksi lukea". Heidän yöpöydällään on aina enemmän kuin 3 kirjaa kesken.

Sitten on se toinen joukko. He lukevat koko ajan aktiivisesti kirjojaan, mutta harvemmin ostavat niitä. He lainaavat uusimman Kjell Westön työkaverilta, tutulta tai sukulaiselta. Muuten mielenkiintoisia tai vahingossa löydettäviä teoksia he kyöräävät kotiin kirjastosta. Heidän kirjastokorttinsa magneettiraita kuluu loppuun vuodessa eikä heillä ole koskaan myöhästymismaksuja. Ja jos onkin, he maksavat ne kiireen vilkaan pois, jotta he voivat lainata taas lisää. Heille ei kerry hyllyihin turhia sanoja kansissa pölyttymään eikä heillä ole pakonomaista tarvetta ajatella, että: "kyllä minä vielä tämän luen". Jos kirja tökkää, he eivät lue sitä vaan palauttavat sen. Piste.

Itse kuulun ensimmäiseen joukkoon, joskin yritän ja haluan kovasti kuulua jälkimmäiseen. Ongelmani on vain se, että haluan omistaa! Mistä tämä sitten kertoo?

Kuvottavia tapoja on sullakin.

Kaikilla, myös minulla, on erilaisia kuvottavia tapoja, joista muut eivät pidä tai joita he eivät yksinkertaisesti ymmärrä. Tai halua ymmärtää. Aion paljastaa yhden omani, sen lisäksi että pidän toisten ihmisten (ja omien) korvien kaivamisesta hiuspinnillä.

Yön sydäntunteina baarista lähtiessäni minun on ehdottomasti saatava aurajuustoranskalaiset -tai kuten itse niinä sinä hetkenä kutsun: "aurahjuushtohraneth". Joensuussa ne tilataan Taren grilliltä, vain 2 egeä ja Helsingissä on mentävä Jaskan luo. Ranskalaiset on luonnollisesti tilattava kaikilla mausteilla. Sekaan paljon kurkkusalaattia, sipulia, aurajuustoa, majoneesia, sinappia, ketsuppia ja -ah- valkosipulia. Paljon. Usein humala aiheuttaa minulle harhan siitä, että olen isomahainen rekkamies, painan 120 kiloa ja kova syömäri. Näin ei siis tokikaan ole, ainakaan toivottavasti. Harhakuvitelmissani saatan sitten äityä tilaamaan aivan liian isot ranet, kuten eräänä talvipakkasiltana Imatralla. Yöllä sängyssä jaksan nimittäin syödä erittäin sotkuisesti kertakäyttöhaarukallani vaahtomuoviastian sisällöstä kolmanneksen, jos sitäkään. Annos jää lepäämään viereeni, sängyn alle ja jaffan olen ehkä hyvällä tuurilla muistanut laittaa jääkaappiin. Taivainen ranskissatsi odottaa kiltisti aamua ja krapulaista naista.

Herättyäni ensimmäisenä muistan kallisarvoiset ranskalaiset, joihin olen viimeiset hiluni yöllä järkevästi sijoittanut. Ne tuoksuvat nenääni ja herättävät sekä minut että nälkäni. Kädet täristen ja kuola valuen tartun kaikella kankkusen minulle suomalla vimmalla kylmään annokseeni. Jo hyvin kylmentynyt rasvainen ruokasetti on asettunut höttöiseen olotilaansa eikä varmaan houkuta yhtäkään normaaliolotilassa olevaa ihmistä tarttumaan muovihaarukkaan. Mutta minäpä tartun ja ahmin sitä ahnaasti kaksin käsin.

Kylmä edellisyön nakkarisapuska on erityinen nautintoni, jonka sulattelen alasti krapulassa ensimmäisenä sängyssä. Sen rasvainen, kylmä, tirisevä koostumus sulaa suussani ja helpottaa muuten kamalaa oloa huomattavasti. Se yhdessä (hyvällä tuurilla) jääkylmän jaffan kanssa suo pyörivälle vatsalleni hetken rauhan ja täyteläisen tunteen, loputtoman karusellin sijaan. En voisi sillä hetkellä toivoa parempaa. Suurelta osin kuvottavaa ja erittäin epäfeminiinistä, tiedän.

Ja ne teistä siellä, jotka voivat pahoin tätä lukiessaan: tuntekaa huoletta pisto sydämessänne. Teilläkin on kuvottavia tapoja, ette vain uskalla tuoda niitä julki! (Kyllä, tämä on haaste! Kommentteja peliin!)

En ole ollut baarissa enkä snägärillä aikoihin, joten tuo ajatus tuli mieleeni. Seuraavaa kertaa odotellessa.

Vuonna 2007

Jos muistelen viime vuotta ja yritän jotenkin summata sitä siihen missä olen nyt, en ehkä usko itsekään todeksi kertomaani.

Tasan vuosi sitten aloitin it-tukihenkilönä ja koulutusorganisoijana kokopäiväisesti. Reilu puoli vuotta sen aihealueen parissa opetti suunnattoman paljon ja selkeytti omia käsityksiä siitä, mitä oikeasti haluan tehdä työkseni. Siirryttyäni kesän lopulla varsinaiseen kirjoittajantyöhön nuorisoviestinnän puolelle, aloin toden teolla nauttia omista kyvyistäni ja tuotoksistani. Aamulla ei enää tehnytkään mieli lojua sängyssä koko päivää, sunnuntaisin ei huvittanutkaan suunnitella maastapakoa eikä mikään tuntunut enää niin väkinäiseltä. Olen tiennyt jo kauan haluavani kirjoittaa, mutta mitä-missä-miten onkin ollut se vaikeampi osuus. Olen kokeillut lähes kaikkea mahdollista. Nyt tuntuukin, että se oma tapa kirjoittaa on alkanut löytyä. Mutta katsotaan nyt, aika näyttää.

Viimeisen vuoden aikana podin sydänsuruja useaan otteeseen, ihastuessani karjalaiseen pitkätukka-mieheen. Suurta dramatiikkaa näihin sydänsuruihin ei onneksi liittynyt vaan sellaista nykypäivänä erittäin tyypillistä aikuisten ihmisten säätämistä, sitoutumiskammoa ja tietämättömyyttä omista haluistaan. Tästäkin tuli opittua; jos ihminen ei tunne itseään ja omia halujaan, ei häntä voi kukaan muukaan tuntea. Jos ihminen ei osaa itse määritellä omia odotuksiaan, ei kukaan voi niitä myöskään täyttää. Opin, että jossakin kulkee raja. Opin, että viime kädessä minä olen vastuussa itsestäni. Vain minä voin rakastaa itseäni mahdollistaen muiden rakkauden.

Lapsia on ollut ikävä. Vuosi sitten lopettelin lastenhoitotyöni ja tiesin jo silloin, että se tulee olemaan vaikeaa. Olen onnekseni ollut aika paljon heidän kanssaan tekemisissä, sillä olisi todella outoa, surullista -ja jopa mahdotonta- vain kadota heidän elämästään. Toinen toisiltamme olemme oppineet niin paljon, ettei sitä voi edes alkaa selittää. Olen oppinut ainakin hyvin konkreettisesti sen, millaista on rakastaa ehdoitta. Sitä on rakkaus lapsiin -vaatimatonta ja kaunista.

Olen kirjoitellut pitkin vuotta itselleni erilaisia post it-lappuja eri puolille asuntoani, kalenteriini ja muihin epäolennaisiin paikkoihin. Ne ovat muistuttaneet minua milloin mistäkin tärkeästä ja vähemmän tärkeästä asiasta. Keittiössä on kaapin sisäpuolella keltainen lappu, joka huutaa: "rakasta vain niitä, jotka rakastavat sinua". Tuolla lauseella oli pitkään väliä. Se sai minut uskomaan taas itseeni ja omaan arvooni. Nyt, se ei oikeastaan enää tunnu ihan niin ehdottomalta ajatukselta.

Alkavalle tälle vuodelle en tehnyt lupauksia. Sen sijaan olen ajatellut (en luvannut) jatkavani post it-taidetta edelleen. Tuorein lipare kertookin:
"Teitkö sen niin kuin tahdoit, vai teitkö niin koska sinua käskettiin ja alistuit?"
Tiedän vastauksen, vaan onko se sitten sama, jonka voin todeta taas ensi vuonna tähän aikaan?