Vuonna 2007

Jos muistelen viime vuotta ja yritän jotenkin summata sitä siihen missä olen nyt, en ehkä usko itsekään todeksi kertomaani.

Tasan vuosi sitten aloitin it-tukihenkilönä ja koulutusorganisoijana kokopäiväisesti. Reilu puoli vuotta sen aihealueen parissa opetti suunnattoman paljon ja selkeytti omia käsityksiä siitä, mitä oikeasti haluan tehdä työkseni. Siirryttyäni kesän lopulla varsinaiseen kirjoittajantyöhön nuorisoviestinnän puolelle, aloin toden teolla nauttia omista kyvyistäni ja tuotoksistani. Aamulla ei enää tehnytkään mieli lojua sängyssä koko päivää, sunnuntaisin ei huvittanutkaan suunnitella maastapakoa eikä mikään tuntunut enää niin väkinäiseltä. Olen tiennyt jo kauan haluavani kirjoittaa, mutta mitä-missä-miten onkin ollut se vaikeampi osuus. Olen kokeillut lähes kaikkea mahdollista. Nyt tuntuukin, että se oma tapa kirjoittaa on alkanut löytyä. Mutta katsotaan nyt, aika näyttää.

Viimeisen vuoden aikana podin sydänsuruja useaan otteeseen, ihastuessani karjalaiseen pitkätukka-mieheen. Suurta dramatiikkaa näihin sydänsuruihin ei onneksi liittynyt vaan sellaista nykypäivänä erittäin tyypillistä aikuisten ihmisten säätämistä, sitoutumiskammoa ja tietämättömyyttä omista haluistaan. Tästäkin tuli opittua; jos ihminen ei tunne itseään ja omia halujaan, ei häntä voi kukaan muukaan tuntea. Jos ihminen ei osaa itse määritellä omia odotuksiaan, ei kukaan voi niitä myöskään täyttää. Opin, että jossakin kulkee raja. Opin, että viime kädessä minä olen vastuussa itsestäni. Vain minä voin rakastaa itseäni mahdollistaen muiden rakkauden.

Lapsia on ollut ikävä. Vuosi sitten lopettelin lastenhoitotyöni ja tiesin jo silloin, että se tulee olemaan vaikeaa. Olen onnekseni ollut aika paljon heidän kanssaan tekemisissä, sillä olisi todella outoa, surullista -ja jopa mahdotonta- vain kadota heidän elämästään. Toinen toisiltamme olemme oppineet niin paljon, ettei sitä voi edes alkaa selittää. Olen oppinut ainakin hyvin konkreettisesti sen, millaista on rakastaa ehdoitta. Sitä on rakkaus lapsiin -vaatimatonta ja kaunista.

Olen kirjoitellut pitkin vuotta itselleni erilaisia post it-lappuja eri puolille asuntoani, kalenteriini ja muihin epäolennaisiin paikkoihin. Ne ovat muistuttaneet minua milloin mistäkin tärkeästä ja vähemmän tärkeästä asiasta. Keittiössä on kaapin sisäpuolella keltainen lappu, joka huutaa: "rakasta vain niitä, jotka rakastavat sinua". Tuolla lauseella oli pitkään väliä. Se sai minut uskomaan taas itseeni ja omaan arvooni. Nyt, se ei oikeastaan enää tunnu ihan niin ehdottomalta ajatukselta.

Alkavalle tälle vuodelle en tehnyt lupauksia. Sen sijaan olen ajatellut (en luvannut) jatkavani post it-taidetta edelleen. Tuorein lipare kertookin:
"Teitkö sen niin kuin tahdoit, vai teitkö niin koska sinua käskettiin ja alistuit?"
Tiedän vastauksen, vaan onko se sitten sama, jonka voin todeta taas ensi vuonna tähän aikaan?