Koko muutto otti nuppiin, olin jo luovuttamassa ja heittämässä kaiken ikkunasta pihalle. Yllätyksiä tulee kuitenkin vastaan, etenkin kun penkoo muistolaatikkoaan. Tehdessäni inventaariota laatikkojen keskellä, löysin vanhoja kirjeitä. ne saivat kaiken kaikkiaan nauramaan ja hirnumaan. Vedet silmissä liikutuin ensirakkauteni sanoista minulle: "Kenet sinä haluat mieheksesi? Minä haluan sinun kanssa naimisiin, koska sinun kanssa on kivaa tanssia discossa." Kaikki oli sanottu 9-vuotiaan ikuisella rakkaudella, suloistakin suloisempaa ja liikuttavaa.
Huvittavaa oli sen sijaan ne kirjeet, joita olin kirjoitellut itselleni. Olin unohtanut totaalisesti, että minulla oli kaksi sellaista mielikuvituskaveria, joiden kanssa olin kirjoitellut enemmänkin. Pitkiä pätkiä hervottomia juttuja. Olin nähnyt paljon vaivaa niiden eteen, hahmoillani olivat tarinat ja kaikki. Oli Vanja Stötterdan ja Diana Verrabe. Diana asui meksikossa ja hänellä oli jalkapalloilija isä. Vanja asui Helsingissä, osoitteessa Aleksanterinkatu 1. Vanja oli juuri ollut lomalla Los Angelesissa. Kuka lapsi keksii tuollaista? Kuinka minulla on voinut olla tollanen mielikuvitus? On siinä vanhemmilla ollut naurussa pitelemistä, kun olen kiikuttanut kirjeitäni postilaatikkoon sekä kun heidän on ne minulle pitänyt antaa naama peruslukemilla.
Ei ihme, että kirjoitan edelleen työkseni sekopäistä kamaa, jolloin mielikuvituksella ei ole rajaa..
tiistai 13. helmikuuta 2007
Kodinputkihommia yms. tarjolla halukkaalle.
Laatikoita, teippiä, roskapusseja, keräyspapereita, kansioinventaariota, laatikko-tetristä livenä, kymmeniä reissuja jätepisteellä, lukuisia puheluita, jotka alkavat virallisesti itsensä esittelyllä ja edes takaisin sahaamista henkisesti ja fyysisesti. Arvaatko jo mistä on kyse?
Muutosta.
Hmpf. Joku on joskus sanonut, että muutto on ihmisen elämässä toiseksi stressaavin teko, heti avioeron jälkeen. Avioerosta en niin tiedä, joskus se voi nimittäin olla hyväkin ratkaisu, jopa oikeasti helpottava. Toisaalta, itse olen eronnut vain kihlauksesta, jonka solmimisesta tuli muuten tänään täyteen viisi vuotta, joten en ole ehkä oikea ihminen väittämää todeksi todistamaan. Muutosta lupaan kuitenkin, että on aidosti vittumaista puuhaa. Joskin vielä kamalampaa se on silloin, kun niitä tavaroita jaetaan jonkun kanssa. (Ja tämän kerron teille nimimerkillä: Levyjäni et muuten vie! -Ai miten niin ovat myös sun?)
Pitäisi kai olla kovinkin kiitollinen, että asiat ovat niinkin hyvin, kun ovat. Päähän ottaa silti. Muuttoautoa ei vielä ole, muuttomiehiä on vain yksi ja aikaa pakata vain reilu vuorokausi. (Ja istun tässä pirun koneella näpyttelemässä tätä!) Eikä tässä vielä kaikki, vaan lisäksi yritän tunkea ja änkeä nykyisen kaksioni tavarat pieneen makuuhuoneeseen ja tulevan kämppikseni suostumuksella keittiöön (onneksi ne kaikista tärkeimmät, rakkaimmat ja arvokkaimmat tavarat voin täten säilyttää). Osan tavaroista lahjoitan hyväntekeväisyyteen ja loput sijoitan Sannibeiben varastoon. Muuttoautolla (jota ei siis ole, eli lue: pyörälläni) ajellaan useita reissuja pitkin poikin stadia.
Lupasin, etten valita. En kuitenkaan voi hillitä itseäni, sillä tää on syvältä.
Onneksi uusi kämppis on paitsi seksikäs pimu myös mahtava tyyppi. Ja ystävä. Lievittää vähän tuskaani.
Muutosta.
Hmpf. Joku on joskus sanonut, että muutto on ihmisen elämässä toiseksi stressaavin teko, heti avioeron jälkeen. Avioerosta en niin tiedä, joskus se voi nimittäin olla hyväkin ratkaisu, jopa oikeasti helpottava. Toisaalta, itse olen eronnut vain kihlauksesta, jonka solmimisesta tuli muuten tänään täyteen viisi vuotta, joten en ole ehkä oikea ihminen väittämää todeksi todistamaan. Muutosta lupaan kuitenkin, että on aidosti vittumaista puuhaa. Joskin vielä kamalampaa se on silloin, kun niitä tavaroita jaetaan jonkun kanssa. (Ja tämän kerron teille nimimerkillä: Levyjäni et muuten vie! -Ai miten niin ovat myös sun?)
Pitäisi kai olla kovinkin kiitollinen, että asiat ovat niinkin hyvin, kun ovat. Päähän ottaa silti. Muuttoautoa ei vielä ole, muuttomiehiä on vain yksi ja aikaa pakata vain reilu vuorokausi. (Ja istun tässä pirun koneella näpyttelemässä tätä!) Eikä tässä vielä kaikki, vaan lisäksi yritän tunkea ja änkeä nykyisen kaksioni tavarat pieneen makuuhuoneeseen ja tulevan kämppikseni suostumuksella keittiöön (onneksi ne kaikista tärkeimmät, rakkaimmat ja arvokkaimmat tavarat voin täten säilyttää). Osan tavaroista lahjoitan hyväntekeväisyyteen ja loput sijoitan Sannibeiben varastoon. Muuttoautolla (jota ei siis ole, eli lue: pyörälläni) ajellaan useita reissuja pitkin poikin stadia.
Lupasin, etten valita. En kuitenkaan voi hillitä itseäni, sillä tää on syvältä.
Onneksi uusi kämppis on paitsi seksikäs pimu myös mahtava tyyppi. Ja ystävä. Lievittää vähän tuskaani.
tiistai 6. helmikuuta 2007
Los Gradulos -tilitys
Ystäväni valmistui juuri valtiotieteiden maisteriksi. Olin valmistujaisissa ja aloin toden teolla pohtia myös omaa valmistumistani. Olen yliopisto-opiskelija "taattua laatua jo vuodesta 2002". Niin. Tulevana syksynä käynnistyy viides vuosi. Ensimmäisenä opiskeluvuotenani sai kasaan ihan kohtuullisen määrän opintoviikkoja. Toisena keskityin lähinnä juhlimiseen, mutta sain jotenkin raavittua silti muutaman pylpyrän tilille killumaan, lähinnä Kelan iloksi ja hyödyksi. Kolmantena en enää laittanut tikkuakaan ristiin edes suunnitelmien puolesta ja neljäntenä en ole edes puhunut aiheesta.
Sitten puolustuspuheenvuoro.
1. opiskeluvuonna olin reipas, uusi, innokas fuksi ja rakastunut.
2. opiskeluvuonna olin juuri eronnut, villi ja vapaa taivaanlintu.
3. opiskeluvuonna olin kyllästynyt, yliopistokaupungista jo pois muuttanut ja työelämän kynnyksellä.
4. opiskeluvuonna olin vastuuntuntoinen, kypsempi, tyytyväinen ja työelämässä.
Sitten haukut itseltäni itselleni.
Piipahdin kampuksella jokin aika sitten ja törmäsin tuttuun, joka aloitti opintonsa samaan aikaan kanssani. Kysyin mitä kuuluu, oli kuulemma menossa graduseminaariin. Kysyi multa mitä kuuluu, kerroin olevani menossa assistentin luo suunnittelemaan tulevien perusopintojen loppuunsaattamista. Isku vasten kasvoja! Minä todellakin voisin olla jo valmistumassa, vaan ei. Minä valitsin toisin.
Toisaalta en kadu tippaakaan omaa valintaani, olen saanut hienoa ja arvokasta työkokemusta sekä oppinut itsestäni. Kadun ainoastaan valintani ehdottomuutta, sitä että pitikin mennä sysäämään ne opinnot niin totaalisesti sivuun. Nyt ollaan nimittäin lievässä syöksykierteessä. Rahaa ei Kela tarjoa, kun en ole opiskellut. Ja rahaa ei tule, ennen kuin opiskelen. Vaan mistä raha ja aika niihin Kelan kohtuudella vaatimiin opintoviikkoihin? Syy on peilissä, tiedän, ja sekös vituttaa.
Siinä sitten kaverini valmistujaisissa tuijotin kuola valuen kuutta lahjaksi saatua shampanjaa ja mietin, josko noiden kiilto silmissä kykenisin valmistumaan, edes joskus. Sitä ennen pitää vaan tehdä parit pakolliset kieliopinnot, saattaa pääaineopinnot loppuun, ottaa muutama tutkimuskurssi, kirjoittaa proseminaari ja kandintyö sekä tehdä se GRADU. Mutta sitä ennen, pitää etsiä töitä, jolla rahoittaa niiden teko. Ainakin aluksi...
Sitten puolustuspuheenvuoro.
1. opiskeluvuonna olin reipas, uusi, innokas fuksi ja rakastunut.
2. opiskeluvuonna olin juuri eronnut, villi ja vapaa taivaanlintu.
3. opiskeluvuonna olin kyllästynyt, yliopistokaupungista jo pois muuttanut ja työelämän kynnyksellä.
4. opiskeluvuonna olin vastuuntuntoinen, kypsempi, tyytyväinen ja työelämässä.
Sitten haukut itseltäni itselleni.
Piipahdin kampuksella jokin aika sitten ja törmäsin tuttuun, joka aloitti opintonsa samaan aikaan kanssani. Kysyin mitä kuuluu, oli kuulemma menossa graduseminaariin. Kysyi multa mitä kuuluu, kerroin olevani menossa assistentin luo suunnittelemaan tulevien perusopintojen loppuunsaattamista. Isku vasten kasvoja! Minä todellakin voisin olla jo valmistumassa, vaan ei. Minä valitsin toisin.
Toisaalta en kadu tippaakaan omaa valintaani, olen saanut hienoa ja arvokasta työkokemusta sekä oppinut itsestäni. Kadun ainoastaan valintani ehdottomuutta, sitä että pitikin mennä sysäämään ne opinnot niin totaalisesti sivuun. Nyt ollaan nimittäin lievässä syöksykierteessä. Rahaa ei Kela tarjoa, kun en ole opiskellut. Ja rahaa ei tule, ennen kuin opiskelen. Vaan mistä raha ja aika niihin Kelan kohtuudella vaatimiin opintoviikkoihin? Syy on peilissä, tiedän, ja sekös vituttaa.
Siinä sitten kaverini valmistujaisissa tuijotin kuola valuen kuutta lahjaksi saatua shampanjaa ja mietin, josko noiden kiilto silmissä kykenisin valmistumaan, edes joskus. Sitä ennen pitää vaan tehdä parit pakolliset kieliopinnot, saattaa pääaineopinnot loppuun, ottaa muutama tutkimuskurssi, kirjoittaa proseminaari ja kandintyö sekä tehdä se GRADU. Mutta sitä ennen, pitää etsiä töitä, jolla rahoittaa niiden teko. Ainakin aluksi...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)