Ei merkitse sanat, vaan se mitä teet.

Ja näinhän se on lähes kaikissa asioissa. Kyllä ne kuuluisat teot puhuvat aina puolestaan enemmän kuin tuhat tyhjää sanaa. Ei sillä, sanatyöläisenä on kuitenkin arvostettava myös niitä sanoja itsessään. Tottahan ihminen kaipaa sanojakin, toiset meistä kaipaavat niitä vielä erityisesti enemmän kuin toiset.

Nyt monet miettivät siellä, että missä ihme alhossa se nyt horisee ja mitä se oikeastaan yrittää rivien välistä viestittää. No, en yritä viestittää oikeastaan yhtään mistään, yhtään mitään. Puhun vain omista tunteistani, yleisesti välittämisestä ja sen osoittamisesta.

Viime päivät (oikeastaan jo pari viikkoa) olen ollut todella kipeänä, on tullut muitakin murheita ja huolia vastaan oikein satamalla. Kai se on joku universaali laki, että kurjuus iskee aina saavikaupalla niskaan. Samoin ne hyvätkin jutut kulkevat jonkinmoisessa ryppäässä. Eikä sitä hyvien asioiden rypästä osaisi arvostaa, jos ei olisi niitä huonoja päiviä ja viikkoja. Ja siten olen alkanut pohtia lähimmäisen rakkautta, toisesta välittämistä ja oikeita sanoja. Voiko kukaan lohduttaa sanoilla, näinä hetkinä?

Noina huonoina kuin myös hyvinäkin päivinä, aina elämän huippu- ja pohjahetkinä, kaipaa eniten välittämistä. Niitä tekoja, jotka todistavat rakkautta, välittämistä, aitoa tunnetta ja huolta. Sanat ovat usein silloin turhia, kuulostavat jotenkin kornilta tai ontuvat muuten vain. Oikeita sanoja ei yleensä näihin (hyviin tai huonoihin) hetkiin löydy. Teot sen sijaan eivät voi olla vääriä. Halaus käy tilanteessa kuin tilanteessa. Yksi ehdoton poikkeus on; jos halaukseen koska tahansa liität sanat: rakastan sua tai olet tärkeä, ei voi mennä vikaan.

Kuulin juuri pätkän eräästä laulusta: "Kasvettuaan ulos suojapuvustaan, vaikka pukeutuisi haarniskaan, ei se anna samaa suojaa." Näin se taitaa olla, lapsuuden suojapuvut turvasivat myös pahalta mieleltä eri tavalla kuin aikuisena yhtään mikään. Silti, haluan uskoa, että toisen halaus ja sanat: rakastan sua, auttavat jo melkein yhtä paljon kuin äidin syli joskus lapsena.

Huonoakin huonompi päivä

Millainen on huono päivä?

Tämä päivä. Päivä, kun kaikki on tahmeaa. Aamu alkoi sillä, että nukkuin pommiin. Muutama kymmenen lisäminuuttia unta ei tehnytkään normaalia pirteämmäksi, vaan entistä unisemmaksi.

Töihin saavuttua tajusin, ettei siellä odota tälle päivälle yksikään oikeasti mielenkiintoinen tehtävä.

Ymmärrän myös unohtaneeni kuulokkeet ja cd:t kotiin, jotka ajattelin ottaa tänään mukaan. Tämä siksi, että voisin kuunnella aggressiivista punkia työn ohessa, muita häiritsemättä.

Kaikki tökkii ja ottaa päähän. Millä tästä pääsee eroon? Paha tuuli, mene jo pois, hus!

Epikriisi

Itsensä puolustaminen on perhanan vaikeaa, ainakin minulle. Kun joku sanoo jotakin edes lievästi negatiivis-vivahteista, tulee vaikea olo. Alan kiemurrella, tulen hyvin kiusaantuneeksi, en saa sanaakaan suustani ulos ja minä -suuri suupaltti- menen hiljaisempaakin hiljaiseksi. Vaisu on oikea sana. Änkytän, ja pääni alkaa nykiä kummallisesti.

Kaikki voi alkaa hyvin pienestä, eikä toinen ole välttämättä tarkoittanut mitään pahaa sanoillaan. Silti, jos minulle töksäytetään mitään inhottavaan sävyyn, ahdistun välittömästi. Pahimpia ovat tilanteet, joissa olisi ihan todella jopa syytä suuttua vastapuolelle ja puolustautua kunnolla. Jos minua kohdellaan epäoikeudenmukaisesti, ilkeästi tai väärin, olisi ilmeisen luonnollista sanoa (fiksusti, mutta rauhallisesti) takaisin. Nappakkaan sävyyn saan minäkin toki ilmaista närkästymiseni, loukkaantumiseni ja satutetuksi tulemiseni. Mutta en tee sitä, sillä minulle on vain niin kovin paljon helpompaa puolustaa muita -kovasanaisestikin- kuin itseään edes ihan vähän.

Toisinaan haaveilen siitä, että voisin vain ottaa ja räjähtää jollekin. Siis todella huutaa suoraa huutoa ja osoittaa hänen tekonsa minua kohtaan vääräksi. Olisi hiton hienoa, jos uskaltaisin nousta puolustamaan itse itseäni ihan tosissaan ja osoittaa todelliset tunteeni. Haluaisin kovasti olla niin rohkea. Minua pidetään kyllä hyvin extroverttinä, ja minut on nähty (ihan syystäkin) pahasuisena tyttönä toisinaan. Mutta voiko kukaan minua tunteva ihminen väittää nähneensä minut oikeasti puolustamassa itseäni? Itse en muista yhtään tilannetta. Miksi, oi miksi, se on niin vaikeaa?

Siksi, koska se kuuluu "taudinkuvaan" kaikilla alkoholistien lapsilla. AAL:n sivuilla sanotaan tämä osuvasti: "Tunnemme syyllisyyttä, jos puolustamme itseämme periksiantamisen sijaan." Oireita on monia ja surullista kyllä, niin on alkoholistien lapsiakin. Ei sitä normaalisti tule ajatelleeksi kuinka pitkälle jotkin asiat elämässä vaikuttavat.

"Uskalla tulla rakastetuksi sellaisena kuin olet, niin voit lakata esittämästä sitä, jota luulet muiden haluavan rakastaa."

Kyllä mie tään tiedän, siksi siitä valitankin.

Lähes jokainen toimittaja haaveilee kirjailijan urasta ja lähes jokainen kirjailija elättää itseään pää- tai sivutoimisesti toimittajana/kolumnistina. Se on jotenkin kaikessa luonnollisuudessaan aika säälittävää. Se liittyy vähän samaan ilmiöön, jota teinit potevat hormonien vallassaan. "Musta tulee vielä laulaja, mut nyt mä vaan vähän harrastan tätä." Halu ei tee ihmiselle vielä kykyjä.

Vaikka kirjailijalta ja toimittajalta paljon vaaditaankin samoja ominaisuuksia, väitän näiden olevan kuitenkin kaksi aivan eri ammattia. Parhaassa tapauksessa, jopa aivan äärilaidoilla toisistaan. Siten en jaksa enkä kykene ymmärtämään, mistä ihmeestä kaikki toimittajat ja kirjailijat saavat päähänsä olla automaattisesti molempia yhtäaikaa. Jos yhtään perehtyy näiden tiettyjen henkilöiden tuotoksiin, on lukuisissa tapauksissa toinen tyylilaji auttamattomasti huonompaa -jopa silkkaa sontaa. Vain harvat pystyvät oikeasti olemaan kaikkien alojen asiantuntijoita, edes auttavasti.

Eniten hävettää tietysti tunnustaa kuuluvansa tuohon joukkoon. Kyllä, olen se ärsytykseen asti aiheesta jauhava toimittaja, joka tahtoo kirjailijaksi. Ei, minulla ei välttämättä ole kykyjä molempiin, mahdollisesti ei kumpaankaan. Silti elätän harhaluuloissani ja pikkukuvitelmissani itseni molemmilla duuneilla. Olen idiootti. Saarnaan siitä, johon itse sorrun jatkuvasti.

Toimittajille/kirjailijoille voitaisiin helposti perustaa oma Idols-kisa, jossa voittona olisikin kustannussopimus tulevalle tekeleelle. Tämä tekelehän minun suuren paatokseni mukaan olisi ehdottomasti onneton räpellys, jota vain vajaaälyiset pitäisivät hyvänä. Surullista kaikesta, jos näin olisi, minä olisin kisassa jonottamassa ensimmäisten joukossa. Tyrkyttäisin innolla sitä omaa rääpäleen kokoista prujuani ja polvillani rukoilisin sopimusta itselleni. Hävettää myöntää.

Ain laulain työtäs tee...

Toinen päivä töissä.

Tuntuu melkomoisen hyvältä tehdä taas duunia. Päivittäinen perusturhautuminen tekemättömyydestä alkaa jo helpottaa ja vireystila kasvaa muutenkin erilaisten asioiden suhteen. Mitä enemmän tekemistä, sitä enemmän tunnun saavan aikaan kaiken kaikkiaan. Tapahtuu jokin ihmeellinen flow-tilaan vajoaminen ja alan touhuta tosissani. Positiivista on myös päivittäin vaihtuvien ihmisten tapaaminen, kymmenien kanssa keskusteleminen ja ihan minkä tahansa muun asian miettiminen, kuin oman elämänsä.

Eilen juttelin vanhan tutun kanssa puhelimessa aiheesta työnteko ja aloin todenteolla ihmetellä sitä, kuinka helposti itse kukin väheksyy työtään, valittaa sen tuomasta rasituksesta ja itkee ikuista ajanpuutetta. Mitään edellämainituista väheksymättä, joskus voisi olla hyvä pysähtyä myös arvostamaan työtä itsessään ja etsimään sen hyviä puolia. Miksi sitä niin helposti pitää työtä itsestäänselvänä? Tuo ilmiö tosin pätee moneen muuhunkin asiaan.

Huonoja puolia työnteossa on, se on selvää. Eivätkä ne siitä miksikään muutu, vaikka arvostaisi ja hehkuttaisi omaa työtään kuinka paljon. On kuitenkin asennekysymys, kuinka niistä huonoista puolista selviää, mihin asioihin kannattaakaan takertua tai mitkä ovat asioita, joista jopa iloita. Minä olen päättänyt nyt iloita siitä, että olen taas töissä. Sen lisäksi, että herkkulakon tuoma kiukku alkaa helpottaa, toivon työttömyyden aiheuttaman turhautuneisuudenkin pian helpottavan.

Kurjuuden maksimointi

Ihmisellähän on tapana maksimoida omaa kurjuuttaan, sen hänet kohdatessa. Henkilökohtaisesti olen mestari siinä. Kai siinä pohjimmiltaan luo myös niitä huippuhetkiä itselleen. Järjettömän surkeuden jälkeen hyvin pienet asiat saavat päivän tuntumaan aurinkoiselta.

Kaikki alkoi lomaltani Itävallasta, jossa olin urheilemassa. Olet ehkä joskus kuullut väitettävän, että urheilu on terveellistä, mutta kyseenalaistan tämän kyllä voimakkaasti. Kukaan ei ole niin kipeä kuin urheilija. Enkä minä ole minkään villin juopottelureissunkaan jälkeen ollut niin kipiä kuin olin tämän tervehenkisen urheilurytistyksen jälkeen. Mukavaa oli, sitähän ei voi kieltää. Oli enemmän kuin mukavaa. Ulkoilin, urheilin, uin, lautailin ja vietin reipasta asennetta. Söin hyvää ruokaa tasapainoisesti 4 kertaa päivässä. Ja sitten ne vauriot: muutamat "pikku mustelmat" pitkin poikin jalkoja, kaksi pattia polvissa (toinen niistä musteni), hyvin kipeä (mahdollisesti murtunut) häntäluu, jumiutunut selkälihas ja olkapää, 1 vääntynyt ja musta ranne (iso verisuoni pasahti poikki), 1 venähtänyt peukalo ja palaneet kasvot. Terveellistä? Ehei. Kaiken arvoista? Kyllä.

Kaikesta fyysisestä kurjuudesta otin sitten kimmokkeen Suomeen palattua aloittaa laihduttamaan. Nyt loppu tämä possuilu! Herkkulakko alkoi samantien ja se on kurjaa. Kohta se varmaan helpottaa, mutta juuri nyt tekee olon tuskaiseksi. Joka paikassa tuntuu olevan tarjolla jotakin makeaa. Kurjuutta aloin maksimoimaan myös lenkkiyritelmillä, itkukohtauksilla ja työstressillä. Lupaan, että jos ken tahtoo tätä kokeilla, tämä toimii. Näiden kaikkien jälkeen mikä tahansa mukava asia ei voi tuntua muulta kuin ihan parhaudelta. Niin kai se menee, itku pitkästä ilosta.