Eilinen A2-homoilta Ylellä oli ehkä surullisinta katsottavaa sitten... Ikinä. Seuratessani parituntista väittelyä homoseksuaalien oikeudesta mennä naimisiin, saada lapsia, puhua elämästään ääneen ja jopa oikeudesta olla olemassa pelkäsin saavani aivovaurion. Keskustelun toinen puoli ja sen edustajat eivät olleet isolta osalta ainoastaan tyhmiä, vaan myös jokseenkin empatiakyvyttömiä, ahdasmielisiä ja jopa ylimielisiä. Kaikkea sitä mitä inhoan yli kaiken.
Homouden (ja homoliittojen sekä adoptioiden) vastustajat tuntuivat tukeutuvan pitkälti ikiaikaisiin "raamatulla päähän" -argumentteihin, tietysti klassisten insesti-vertausten kera ja maustettuna "luonnon omalla järjestyksellä". Selitykset ja väitteet homoseksuaalien oikeuksia vastaan olivat aina yhtä ilahduttavan vanhoja, kuluneita ja perusteettomia. Joukkoon mahtui toki uusia naurettavia oletuksia esimerkiksi siitä, että vain heteroliitoilla on yhteiskunnallista merkitystä, koska niistä syntyy lapsia? Ahaa... Eli siis lapsettomilta aviopareilta olisi syytä ottaa avioliitto-oikeus pois? Ja että avioliiton tarkoitushan on ensisijaisesti olla jollakin lailla yhteiskunnallisesti hyödyttävä instituutio, ei suinkaan jotain jolla olisi tekemistä rakkauden kanssa.
Ohjelman loppua kohti tahti vain kiihtyi ja tuntui, että keskustelun edes inhimillisetkään seikat eivät enää järkyttäneet vastapuolta. Millaista ihmistä ei järkytä tosia-asia siitä, että homoseksuaalin nuoren itsemurhariski on nelinkertainen verrattuna heteroseksuaaliin nuoreen? Millaisessa yhteiskunnassa oikein elämme, jos luomme nuorelle sellaisen kasvualustan, jossa hän ei voi elää omana itsenään, vaan neljä kertaa todennäköisemmin tappaa itsensä? Mieleeni nousi väkisinkin kysymys: voisiko Päivi Räsäsen ja Pentti Oinosen äänestää ulos saarelta? Eihän ihmiset, joilla on noin perusteettomia mielipiteitä, voi olla kansanedustajina ja tehdä lakiesityksiä?
Minulla tuli kyyneleet silmiin ohjelman päätyttyä. Surullista.
keskiviikko 13. lokakuuta 2010
tiistai 12. lokakuuta 2010
Farkkukriisi
Jokainen nainen voinee samaistua tähän ajatukseen: hyvien farkkujen löytäminen on helvettiä, ellei jopa mahdotonta. Se nainen, joka ei tätä lausetta usko tai ymmärrä, ei ole koskaan ostanut farkkuja.
Farkkujen hankkimiseen liittyy enemmän ongelmakohtia ratkaistavaksi kuin yhdenkään juhlaklänningin löytämiseen (olipa koltulle kuinka tarkat kriteerit hyvänsä). Päänsärkyä aiheuttavat jameksien oston kohdalla niin koko, malli, väri kuin hintakin. Ja näiden kategorioiden sisälle mahtuvat vielä omat alakategoriansa: merkki, kestävyys, käyttöaste ja muodikkuus. Perhana. Täydellisen mahdoton tehtävä ainakin tälläiselle vartalolle.
Minulle on suotu takapuolta, kyllä, melkein afrikkalaistyylisesti konsanaan. Tämän lisäksi minulla pituuteeni (ja itäsuomalaiseen geeniperimääni) nähden hieman pidemmät jalat. Minulla on onnettoman ohuet pohkeet, mutta reisissä alkaa olla jo tavaraa. Lantioni on naisellinen, mutta ei poikkeuksellisen leveä, toisaalta minulla on varsin kapea vyötärö (silloin kun liikakiloja ei ole kertynyt talvivarastoksi). Näillä spekseillä on turha etsiä farkkuja, jotka istuvat suoraan jalkaani kuin unelma. Yleensä lahkeet jäävät liian lyhyiksi, vyötärökappale liian isoksi lörpöksi tai lantionkohdalta liian matalaksi, niin että alushousut vilkkuvat kyykkimättäkin. Suurin osa farkuista istuu lähinnä vain ja ainoastaan reisien kohdalta. Hyvät farkuntekijät: näyttäkää mulle nainen (siis nainen, ei 15-vuotias tikkutyttö), jolle suunnittelemanne farkut oikeasti istuvat?
Ja sitten se malli... Kokonaiskuvaa vartalossani katsoessa on helppo todeta, että kapealahkeiset farkut (melkein pillit, mutta ei ihan) sopivat minulle parhainen. Niissä on kuitenkin oltava korkea vyötärö ja takataskut, jotka sijaitsevat melko matalalla. Sen lisäksi lahkeiden on oltava vähintään 34 tuumaa pitkät. Takapuolelle on oltava tilaa. Väriksi kelpuutan vain klassisen tummansinisen, vapaa-ajalleni ehkä kulutettuna versiona. Kangas saa olla kunnon farkkuakin, mutta mielellään otan pienen stretch-käsittelyn, jos se on mahdollista. Totaaliset leggings-stretch-välikalsari-farkkumallit jätän alaikäisille. Hyvät farkuntekijät: näyttäkää mulle tuotannostanne malli, joka vastaa yllä mainittuja toiveitani?
Oikeassa elämässä tässä kohtaa tullaan sitten vielä kysymykseen rahasta, mutta juuri nyt olen sitä mieltä, että jos sopivat jamekset löydän, ostan. Maksoi mitä maksoi. Oikeassa elämässä vastaan tulee myös todellisuus siitä, etteivät ne farkut suinkaan tipahda postiluukusta kotiini. Ei, ei vaikka on verkkokauppoja. Sillä kuka hullu (etenkään yllä mainitun tuskan koettuaan) edes harkitsee farkkujen ostoa verkkokaupasta? Sovituskopissa hikoilu näiden täydellisten pöksyjen perässä on helposti yksi hermoja raastavimmista puuhista ikinä. Ikinä. Brasilialaisessa vahauksessa käyminenkin jää kevyesti kakkoseksi, vaikka sen tuottama tuska onkin aika hyvin top 5:ssä.
Farkkujen hankkimiseen liittyy enemmän ongelmakohtia ratkaistavaksi kuin yhdenkään juhlaklänningin löytämiseen (olipa koltulle kuinka tarkat kriteerit hyvänsä). Päänsärkyä aiheuttavat jameksien oston kohdalla niin koko, malli, väri kuin hintakin. Ja näiden kategorioiden sisälle mahtuvat vielä omat alakategoriansa: merkki, kestävyys, käyttöaste ja muodikkuus. Perhana. Täydellisen mahdoton tehtävä ainakin tälläiselle vartalolle.
Minulle on suotu takapuolta, kyllä, melkein afrikkalaistyylisesti konsanaan. Tämän lisäksi minulla pituuteeni (ja itäsuomalaiseen geeniperimääni) nähden hieman pidemmät jalat. Minulla on onnettoman ohuet pohkeet, mutta reisissä alkaa olla jo tavaraa. Lantioni on naisellinen, mutta ei poikkeuksellisen leveä, toisaalta minulla on varsin kapea vyötärö (silloin kun liikakiloja ei ole kertynyt talvivarastoksi). Näillä spekseillä on turha etsiä farkkuja, jotka istuvat suoraan jalkaani kuin unelma. Yleensä lahkeet jäävät liian lyhyiksi, vyötärökappale liian isoksi lörpöksi tai lantionkohdalta liian matalaksi, niin että alushousut vilkkuvat kyykkimättäkin. Suurin osa farkuista istuu lähinnä vain ja ainoastaan reisien kohdalta. Hyvät farkuntekijät: näyttäkää mulle nainen (siis nainen, ei 15-vuotias tikkutyttö), jolle suunnittelemanne farkut oikeasti istuvat?
Ja sitten se malli... Kokonaiskuvaa vartalossani katsoessa on helppo todeta, että kapealahkeiset farkut (melkein pillit, mutta ei ihan) sopivat minulle parhainen. Niissä on kuitenkin oltava korkea vyötärö ja takataskut, jotka sijaitsevat melko matalalla. Sen lisäksi lahkeiden on oltava vähintään 34 tuumaa pitkät. Takapuolelle on oltava tilaa. Väriksi kelpuutan vain klassisen tummansinisen, vapaa-ajalleni ehkä kulutettuna versiona. Kangas saa olla kunnon farkkuakin, mutta mielellään otan pienen stretch-käsittelyn, jos se on mahdollista. Totaaliset leggings-stretch-välikalsari-farkkumallit jätän alaikäisille. Hyvät farkuntekijät: näyttäkää mulle tuotannostanne malli, joka vastaa yllä mainittuja toiveitani?
Oikeassa elämässä tässä kohtaa tullaan sitten vielä kysymykseen rahasta, mutta juuri nyt olen sitä mieltä, että jos sopivat jamekset löydän, ostan. Maksoi mitä maksoi. Oikeassa elämässä vastaan tulee myös todellisuus siitä, etteivät ne farkut suinkaan tipahda postiluukusta kotiini. Ei, ei vaikka on verkkokauppoja. Sillä kuka hullu (etenkään yllä mainitun tuskan koettuaan) edes harkitsee farkkujen ostoa verkkokaupasta? Sovituskopissa hikoilu näiden täydellisten pöksyjen perässä on helposti yksi hermoja raastavimmista puuhista ikinä. Ikinä. Brasilialaisessa vahauksessa käyminenkin jää kevyesti kakkoseksi, vaikka sen tuottama tuska onkin aika hyvin top 5:ssä.
Ilmastofiilistelyä
Vaikuttaa siltä, että koko Suomessa on tänään upea päivä. Monessa paikassa tuntuu sataneen hitunen lunta, aurinko paistaa ja ihanaa kirpakkaa syyssäätä riittää. Härligt! Etelässä ei vielä lunta ole tullut, torstaiksi taisivat luvata, mutta kirpeää auringonpaistetta tulvii koko kaupunki. Voi kun pääsisi ulos siitä nauttimaan!
Minä en pidä talvesta. Lumi on mukavaa, mutta itse talvi on liian pimeä, kylmä ja pitkä. Mielestäni Suomen talvi on tarkalleen ottaen 2 kuukautta liian pitkä. Jaksan nimittäin nauttia talven ihanuuksista yleensä noin tammikuun alkuun saakka, sitten riittää. Viimeistään tammikuun lopussa alan kirota koko pohjolaa ja vannoa muuttoa etelämmäksi. Toisaalta,on talvessa hyviäkin puolia. Rakastan joulua ja ensi lunta. Ne ovat ihania, tunnelmallisia asioita ja merkkejä tietystä turvallisesta jatkumosta niin arjessa kuin elämässäkin. Kun ensilumi sataa, syntyy erikoinen olo, sellainen puhdas, viaton ja levollinen. Kun koko elämänsä ajan joka vuosi loka- marraskuussa se sama lumi on satanut ja aina kuuliaisesti tullut elämääni... On ihanaa, että se saapui taas. Ihan yhtä ihanaa kuin se joka vuosi saapuva kevät, kesä ja sitten taas syksy.
En pidä hirveästi itseasiassa kesästäkään (vaikkakin enemmän kuin talvesta). Punapäisenä tyttönä ihoni on sen mukainen pisamineen, joita voi löytää miljoonia pitkin poikin kehoani. Palan niin herkästi, välillä tuntuu että siihen riittävät tavallista vomakkaammat kattolamputkin. Niinpä itseasiassa Suomen kesä kaikessa lyhykäisyydessään on mulle parasta: ihoni ei kestäisi enempää, kuumempaa tai polttavampaa auringonpaahdetta. Ymmärrän kyllä ihmisiä, jotka rakastavat hellettä ja kesää: kun minäkin vihaan talvea. Mutta minulle ei vain pitkä, kuuma kesä sovi. Kroppani hylkii sitä.
Eniten nautin keväästä ja syksystä, jolloin on aurinkoa ja hyvät ulkoilukelit, ei tarvitse toppautua kylmyyttä pakoon, mutta minun pieni ihoparkani säästyy samalla palovammoilta. Olenkin joskus pohtinut, että vaikuttaako ihmisten syntymäpäivät todella siihen, mikä on heidän lempivuodenaikansa? Itse syyskuun tyttärenä olen melko vakuuttunut, että joku syy-seuraus siinä täytyy olla. Kun on kerta ensi kerran koskaan keuhkonsa täyteen syysilmaa vetäissyt, se tuntunee parhaimmalta ilmalta jatkossakin. Vai meneekö jo ihan hömppäteoriaksi?
Minä en pidä talvesta. Lumi on mukavaa, mutta itse talvi on liian pimeä, kylmä ja pitkä. Mielestäni Suomen talvi on tarkalleen ottaen 2 kuukautta liian pitkä. Jaksan nimittäin nauttia talven ihanuuksista yleensä noin tammikuun alkuun saakka, sitten riittää. Viimeistään tammikuun lopussa alan kirota koko pohjolaa ja vannoa muuttoa etelämmäksi. Toisaalta,on talvessa hyviäkin puolia. Rakastan joulua ja ensi lunta. Ne ovat ihania, tunnelmallisia asioita ja merkkejä tietystä turvallisesta jatkumosta niin arjessa kuin elämässäkin. Kun ensilumi sataa, syntyy erikoinen olo, sellainen puhdas, viaton ja levollinen. Kun koko elämänsä ajan joka vuosi loka- marraskuussa se sama lumi on satanut ja aina kuuliaisesti tullut elämääni... On ihanaa, että se saapui taas. Ihan yhtä ihanaa kuin se joka vuosi saapuva kevät, kesä ja sitten taas syksy.
En pidä hirveästi itseasiassa kesästäkään (vaikkakin enemmän kuin talvesta). Punapäisenä tyttönä ihoni on sen mukainen pisamineen, joita voi löytää miljoonia pitkin poikin kehoani. Palan niin herkästi, välillä tuntuu että siihen riittävät tavallista vomakkaammat kattolamputkin. Niinpä itseasiassa Suomen kesä kaikessa lyhykäisyydessään on mulle parasta: ihoni ei kestäisi enempää, kuumempaa tai polttavampaa auringonpaahdetta. Ymmärrän kyllä ihmisiä, jotka rakastavat hellettä ja kesää: kun minäkin vihaan talvea. Mutta minulle ei vain pitkä, kuuma kesä sovi. Kroppani hylkii sitä.
Eniten nautin keväästä ja syksystä, jolloin on aurinkoa ja hyvät ulkoilukelit, ei tarvitse toppautua kylmyyttä pakoon, mutta minun pieni ihoparkani säästyy samalla palovammoilta. Olenkin joskus pohtinut, että vaikuttaako ihmisten syntymäpäivät todella siihen, mikä on heidän lempivuodenaikansa? Itse syyskuun tyttärenä olen melko vakuuttunut, että joku syy-seuraus siinä täytyy olla. Kun on kerta ensi kerran koskaan keuhkonsa täyteen syysilmaa vetäissyt, se tuntunee parhaimmalta ilmalta jatkossakin. Vai meneekö jo ihan hömppäteoriaksi?
sunnuntai 10. lokakuuta 2010
10.10.2010
On kuulemma tänään suuri naimapäivä. Koko Suomi tahtoo tänään vihille, kun on niin sopivat ja nätin näköiset nuo numerot sormuksissa sitten. Onhan se kätevää, että nyt sitten mieskin muistaa paremmin hääpäivän (ja sen koska ostaa ruusuja). Kutsukorttiinkin on niin söpöä kiekurakirjaimin kirjailla, jotta 101010 -Tervetuloa!
Ei oikeastaan haittaa yhtään mitään sekään, että joutuu naimahommiin pienessä kiireessä, on sitä ennenkin. Että ovella (pahimmillaa keskiyön aikaan vieressä) niskaan huohottaa jo seuraava lemmenpari ja pappi oikoo mutkia kysyessään lähinnä vaan sen tärkeimmän: tahdotko? Tahdon, tahdon, joko saa suudella? Mitä sitä herkistelemään turhaan ja rakkaudesta puhumaan, kun voi kerta lyhyemminkin asian hoitaa?
Jepjep.
Mun mielestä naimisiinmeno "sopivana pyöreänä päivänä" vain yllä mainittujen syiden vuoksi on jotakin kovin vastenmielistä. Puretaanpa tämä osiin: "jotta mieskin muistaa"... Ahaa, miehet ovat siis lähtökohtaisesti aina huonoja muistamaan hääpäiväänsä, ellei se oli sama kuin heidän oma syntymäpäivänsä tai SM-liigan finaaliottelun kaima? Kaukana taustalla tässä ajatuksessa tuntuukin olevan lähinnä se (liiankin yrjöttävän junttinäkökulma), että jokainen mies on enemmän tai vähemmän pakotettu avioliittoon. Eikä ne muuten koskaan muista kumminkaan mitään. Jos sellainen mies pitäisi naida, jättäisin naimatta. Minun mieheni onneksi tulee muistamaan hääpäivämme, vaikka se olisikin mielikuvitukseton 23.5.2011. Ja jos ei muista, vika on jossain muualla kuin tylsässä hääpäivämäärässä.
Toisaalta tässä ilmiössä, josta pienimmätkin paikallismediat saavat tällä hetkellä journalistisia orgasmeja, on myös toinen yököttävä puoli: massailmiö. Massailmiöissä ei sinällään ole mitään pahaa: jos kaikki haluavat uskoa Da Vinci Koodin olleen faktaa fiktion sijaan, uskokoon ja valukoot joukolla kohti Finnkinoa Tom Hanksin perässä. By all means, be my guests. Mutta kun niinkin intiimi ja yksityinen asia kuin avioliitto muutetaan yöllisten massavihkimisten Las Vegas-megafestivaaleiksi, se jotenkin loukkaa. Eikö tämän kuuluisi olla edes vähän yksityisempää? Eikö avioliittoa (kirkollisesti siunattuna tahi ei) tulisi kunnioittaa ihan hitusen enemmän? Paitsi tietysti, jos menee naimisiin vain häiden takia, jotka muuten, tiesittehän, ovat aina vain naisen juhla?
Todettakoon lopuksi, että mielestäni häät oikeasti tulevat aina olla vain ja ainoastaan parin oma juhla -ja myös sen näköinen. Julkisesti en näitä mielipiteitä 101010-pariskunnalle kertoisi, omaan nimittäin sopivassa määrin myös etiketin. Mutta tämä on minun blogini, jossa saan pauhata rauhassa ja todeta: junttia.
Ei oikeastaan haittaa yhtään mitään sekään, että joutuu naimahommiin pienessä kiireessä, on sitä ennenkin. Että ovella (pahimmillaa keskiyön aikaan vieressä) niskaan huohottaa jo seuraava lemmenpari ja pappi oikoo mutkia kysyessään lähinnä vaan sen tärkeimmän: tahdotko? Tahdon, tahdon, joko saa suudella? Mitä sitä herkistelemään turhaan ja rakkaudesta puhumaan, kun voi kerta lyhyemminkin asian hoitaa?
Jepjep.
Mun mielestä naimisiinmeno "sopivana pyöreänä päivänä" vain yllä mainittujen syiden vuoksi on jotakin kovin vastenmielistä. Puretaanpa tämä osiin: "jotta mieskin muistaa"... Ahaa, miehet ovat siis lähtökohtaisesti aina huonoja muistamaan hääpäiväänsä, ellei se oli sama kuin heidän oma syntymäpäivänsä tai SM-liigan finaaliottelun kaima? Kaukana taustalla tässä ajatuksessa tuntuukin olevan lähinnä se (liiankin yrjöttävän junttinäkökulma), että jokainen mies on enemmän tai vähemmän pakotettu avioliittoon. Eikä ne muuten koskaan muista kumminkaan mitään. Jos sellainen mies pitäisi naida, jättäisin naimatta. Minun mieheni onneksi tulee muistamaan hääpäivämme, vaikka se olisikin mielikuvitukseton 23.5.2011. Ja jos ei muista, vika on jossain muualla kuin tylsässä hääpäivämäärässä.
Toisaalta tässä ilmiössä, josta pienimmätkin paikallismediat saavat tällä hetkellä journalistisia orgasmeja, on myös toinen yököttävä puoli: massailmiö. Massailmiöissä ei sinällään ole mitään pahaa: jos kaikki haluavat uskoa Da Vinci Koodin olleen faktaa fiktion sijaan, uskokoon ja valukoot joukolla kohti Finnkinoa Tom Hanksin perässä. By all means, be my guests. Mutta kun niinkin intiimi ja yksityinen asia kuin avioliitto muutetaan yöllisten massavihkimisten Las Vegas-megafestivaaleiksi, se jotenkin loukkaa. Eikö tämän kuuluisi olla edes vähän yksityisempää? Eikö avioliittoa (kirkollisesti siunattuna tahi ei) tulisi kunnioittaa ihan hitusen enemmän? Paitsi tietysti, jos menee naimisiin vain häiden takia, jotka muuten, tiesittehän, ovat aina vain naisen juhla?
Todettakoon lopuksi, että mielestäni häät oikeasti tulevat aina olla vain ja ainoastaan parin oma juhla -ja myös sen näköinen. Julkisesti en näitä mielipiteitä 101010-pariskunnalle kertoisi, omaan nimittäin sopivassa määrin myös etiketin. Mutta tämä on minun blogini, jossa saan pauhata rauhassa ja todeta: junttia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)