Parisuhteellista -vihdoinkin!

Helsingin Sanomien sivuilla voi tehdä parisuhdetestin. Testissä voi testata paitsi oman ja kumppaninsa yhteensopivuutta myös omaa yhteensopivuuttaan julkkisten kanssa. Mahtavaa! Tätä on odotettu.

Kylmä hiki otsalla aloin naputella vastuksiani. Harkitsin tarkkaan jokaisen pylpyrän lopullisen paikan eikä kunkin kysymyksen painokerroinkaan jäänyt minulta pohtimatta. Muutaman kohdan kyselyn täyttäminen oli minulle elämää suurempi asia; nyt ratkaistaan minun kohtaloni. Vastaavatko kaikki vuosien suunnitelmani todellisuutta? Olenko edes likimain kuolannut oikeiden julkkismiesten perään? Onko minulla realistiset käsitykset omasta parisuhteellisuudestani?

Ei ole, ilmeisesti. Listani top 3-kohtaan mahtui 1 nainen ja top kymppiin niitä upposi jo neljä. Mitä tämä kertoo nyt minusta? Onko seksuaalisuuteni sittenkin toista kuin olen kuvitellut? Hyvä Satu Taiveaho, haluatko jättää tuoreen kihlattusi ja olla minun kanssani loppuelämäsi? Se olisi omalla tavallaan aika kaunista ja söpöä; kahden naisen Satumainen perhe. Satu&Satu co.

Jos poistan listaltani kaikki naiset, saan jo aika hyvän top 5 -listan. Se ei olekaan sitten niin kaukana omasta kuvitelmastani parisuhteena, joskin näyttää menevän nurinkurisesti väärässä järjestyksessä. Lopussa ovat kuumottavimmat tyypit.

1. Joel Melasniemi
(Kuolasin herraa kieli pitkällä jo joskus muinoin rokin backstagella. Ihana on.)
2. Anssi Mäki-Jaakkola
(Se Maajussi, joka sai kenkää Mialta, kun ei tykännyt Mian koirista. Emmie tätä kyllä ottaisi. En vaan ottaisi.)
3. Perttu
(BB-Perttu Sirviö. Ihq. Olen kuolannut livenä tätäkin The Baarin avajaisissa. Ah. Oh.)
4. Osmo Kontula
(Kuka? What? Miksi tämä?)
5. Juhana Helmenkalastaja
(Tämä liittyy vahvasti vanhoihin -ja ehkä vähän nykyisiinkin- mieltymyksiini hyvin puhuvista pukumiehistä. Mieluummin olisin kyllä ottanut tähän kohtaan Alexander Stubbin tai Jari Sarasvuon. Kauluspaita on vaan kiihottava, minkäs sille tekee.)

6. Sika-Harri
(Tämä on bonus, koska Sika-Harri oli minun suosikki Maajussi. Koska Kaljut miehet ovat pakkomielteeni. He ovat vain yksinkertaisen HOT!)

Mutkat suoriksi -ensin vasempaan

Apinaorkesterin matkanjohtajalle jäi vissiin vähän tuo vasemmanpuoleinen liikenne selkäytimeen. Oli nimittäin vetäissyt liikenteenjakan väärältä puolelta aika vauhdikkaasti. Ei onneksi henkilö- tai ainevahinkoja.

Joulukuu maailmalla, jouluksi kotiin.

Palasin työmatkaltani Genevestä joulunalushässäkän keskelle. Kaikki lahjat on vielä ostamatta, henkinen orientoituminen on aloittamatta eikä minulla ole joulukoristeitakaan. Vietettyäni lähes koko joulukuun maailmalla, on ollut vaikeaa sopeutua siihen, että joulu todella on tällä viikolla. Tällä viikolla matkustan vielä pohjoiseen (...Kemihän on melkein kuin menisi kylään eksoottisesti Siperiaan...), ennen lopullista rauhoittumista pyhiksi. Matkaa on matkan perään, kun hippuloin & sukkuloin kaupunkien ja valtioiden välillä. Ja mikäs siinä, ei haittaa yhtään.

Mutta joulua on vaikeaa käsittää. Genevessä kukkivat kukat, aurinko porotti taivaalta eikä lämpötila ollut lähelläkään miinusta, itseasiassa takissa tuli hiki. Työn puolesta matka oli antoisa, vaikka omat kommervenkkinsä olivatkin mukana. (Niin kuitenkin aina, kun matkustaa ihmisten kanssa.) Ranskankielentaitoni, joka oli lähtökohtaisesti nolla, koheni suhteessa lähtötasoon huimasti. Ainakin ymmärryksen tasolla, ja jopa hieman puhuttunakin. Tuli todella kova polte oppia se vielä paremmin. Huomaan olevani ihminen, joka oppiikin parhaiten kuuntelemalla ja puhumalla, lukemisen sijaan. Kun oheislukemistonani oli vielä Vuosi Provencessa-kirja, alkoi peli tulevaisuudelle olla selvä. Joskus on saatava asua vuosi elämästä Ranskassa.

Gastronomia teki myös vaikutuksen Sveitsissä. Sveitsin omat ylpeydet -suklaa ja fondue- veivät kielen mennessään ja toivat varmaan pari kiloa tullessaan mahan ympärille. Viinit ja muu ruoka, kaikki olivat ihanaa sekoitusta Keski-Euroopan parhaimmistosta. Satu vuodatti kyyneleitä keittiökauppojen luvatussa maassa, koska Visan limiitti ei riittänyt kaikkiin niihin ihaniin kokkausroippeisiin, joita oisin voinut kotiin mukanani kantaa. Kuten minut tuntevat arvaavat, löysin sieltä lisää "kummallisia ja käytännöllisiä keittiötarvikkeita". Paikan päällä oli myös huomattava, että Sveitsi on paitsi juuri yllä mainittujen keittiövälineiden, ruokien ja Henry Dunantin myös kellojen, pankkien, värikynien, linkkuveitsien ja alusvaatteiden luvattu maa. Uskomatonta väkeä!

Ilahduttavaa on tässä viime aikojen matkustelussa ollut lentopelkoni helpottaminen. Joskin on sanottavaa, että se on aina vähemmän voimakas matkustettaessa seurueessa. Silti, nyt osasin ilmakuoppienkin aikaan olla huutamatta ja keskityin vain itseeni. Toisaalta, punaviini tasoittaa oireita kummasti. Jopa maanpinnalla... Frankfurtin turvatarkastus oli ennätys tiukka, eikä punaviinin jälkeen enää haitannut yhtään stripata kaikkea pois. Paitaanikin nosteltiin, jotta napakoruni pääsisi turvamiehen tarkempaan syyniin. Ainoa asia joka sai tytön tulistumaan, oli turvamiestin pilkkaavat sanat neidin huulikiillosta. -Kai mulla nyt saa olla juuri sen väristä huulikiiltoa, kun tahdon! Saksalaiset on outoja.

Maalari maalaa taloa...

Tänään pääsin toteuttamaan erään unelmani. Maalasin yhden seinän kokonaan pinkiksi. Seinän maalaus kuului erääseen työprojektiin, jossa huomenna kuvataan kuvasarja isompaan lehtijuttuun. Taustan piti olla pinkki, graafisen ohjevärin mukainen, ja seinässä naulakoita. Maalasimme siis seinän pinkiksi. Ja minä olin ihan liekeissä, kuten arvata saattaa.

Maalailu oli minusta hauskaa ja terapeuttista, mutta en tiedä mitä mieltä muut ovat minun "ammattitaitoisista" otteistani työnlaadussa. Olisin kernaasti sutinut ja räiskinyt väriä seinään pidemmänkin aikaa ja huomattavasti luovemmin kuin nyt tein. Tämä seinä ei kuitenkaan ollut minun tekeleeni eikä päätösvaltani siis yltänyt siihen asti. Sen sijaan fiilistelin musiikkia (Night fever-biisiä), rullailin telalla maalia ja kikatin hyvää oloani (mahdollisesti myös niitä aineita, joita olin hengittänyt). Astuin maalipurkin kanteen (kyllä, mustat sukkani ovat nyt pinkit) ja levitin lattianrajaan värin talouspaperilla. Tiedoksi teille, jotka siellä päivittelette nyt minun erikoisia toimintatapojani: ne toimivat ihan hyvin. Talouspaperilla saa ihan hauskan kuvion aikaiseksi. Hetkellisesti harkitsin jopa alan vaihtoa, sillä aloin uskoa jo olevani maalarimestari. Todellisuudessa olin varmaan niin tärpätti-pintamaali-höyryissä, etten enää erottanut unta todesta.

Sitten palasin tähän työpöytäni ääreen hakkaamaan näppäimistöä.

Haluaisin olla Tuhkimo

Kyllä, koska Tuhkimo on tyylikäs nainen, joka osaa poistua juhlista ilon ollessa ylimmillään. Minä en osaa. Viikonloppuna oli ensimmäiset pikkujoulut, jotka oli määritetty loppuvaksi kello 23. Olin mielessäni ajatellut poistua "siinä kymmenen tuntumassa, ehkä hieman aiemmin", olihan mulla edelleen matkasta johtuvaa univelkaa ja yleisväsymystä. Vaan ei, eipä tietenkään. Kello oli jo yli yhdentoista, kun seisoskelin vanhemman herran vieressä ja kaadoimme kilpaa viimeisiä viinintippoja pullosta laseihimme.

Lähtisikö Tuhkimo jatkoille? Ei lähtisi. Lähdinkö minä? Kyllä lähdin. Oikein hinkumalla hinguin sinne, vikisin ja houkuttelin muitakin. Ketä vain, kaikkia mahdollisia. Paikkaehdotuksia minulla ei ollut, joten seurasin lampaan tavoin muuta porukkaa ja olin edelleen "siis aivan älyttömän hienoissa fiiliksissä". Sain kahdelta isolta mieheltä kyydin asemravintolaan, jonne jatkot lopulta siirtyivät. Olin saavuttanut tähän astisen pohjani, sillä asemaravintola ei tuntunut omimmalta paikalta viettää iltaa, vaan kun jatkoille oli päästävä. Millä hinnalla sitä ihminen todella myy oman arvokkuutensa? Asemaravintolan saksalaisen tummanoluen hinnalla, 6,20 €. Halvalla lähtee.

Ne kaksi isoa miestä muuten, olivat aivan mahtavia tapauksia. Toinen oli englantilainen, ja joutui siten kuuntelemaan kun sönkkäsin pikku tuiskeessa englanniksi Lontoon matkani highlightit. Hänellä ei ollut aiheeseen mitään sanottavaa. Toinen oli ruotsinkielinen toimittaja, joka joutui kuuntelemaan, kun selitin hiprakassani omaa toimittajaideologiaani ja palavaa haluani kirjoittaa. Hänellä ei ollut aiheeseen mitään sanottavaa. Molemmat joutuivat kuuntelemaan kaikki ne huonoakin huonommat vitsit, joita minulla on tapana laukoa kellon lähestyessä tappia. Hauskaa heillä ainakin oli, sitä en epäile. Tunnelma oli oikein mukava, -pilkkuun asti.

Ongelmani on kuitenkin se, etten osaa poistua juhlista ajoissa. Vaikka en mitään varsinaisen typerää mokailisikaan, niin onko minun ihan välttämättömän pakko olla loppuun saakka läsnä ja pelätä menettäväni pileistä jotain, jos poistun vähän aiemmin? Tuhkimo on alati tyylikäs ja osaa olla haasteellinen, hieman arvoituksellinen ja elegantti. Minä en mitään noista, vaikka niin paljon haaveilin Tuhkimon ammatista. Sisareni eivät tosin ole ilkeitä, sen asian haluaisin kaikesta huolimatta säilyttää ennallaan.

...Miula on ihana työ....

Miula on ihana työ ... miula on ihana työ... miula on ihana työ... miula on ihana työ...

-Enkä mie etes haluis olla yhtään missään muualla nyt...

Apinat Lontoossa

Sekalainen, entuudestaan toisilleen tuntematon, viiden hengen ryhmä otti ja päätti lähteä Lontooseen. Ihan hetken mielijohteesta, toisiaan tuntematta, kokeilemaan uutta. Minullakaan ei ollut mitään odotuksia, ei ehdottomia suunnitelmia eikä visiota matka-aikatauluista. Minulla oli vain lentoliput ja tuntematon seura.

-Mitä siitä saa, että ottaa riskin?

100% onnellisuuden.

Ensimmäistä kertaa aikoihin, olin onnellinen. Joukko osoittautui toisilleen sopiviksi matkakumppaneiksi, keskenään toimeentuleviksi ihmisiksi ja eritoten toisiaan lietsoviksi, Apinaorkesteriksi. En muista, koska olisin nauranut viimeksi niin paljon, kuin olen tämän viikon aikana Apinaorkesterin kanssa nauranut. En tiedä, koska olen viimeksi nauttinut niin aidosti jokaisesta minuutista ja kaikesta siinä ympärillä. Aitoa onnea. Nauru todellakin pidentää ikää.

Lontoossa käveltiin puolisen sataa kilometriä, ainakin. Lontoon lähistöllä, Cambridgessa ja muualla ajettiin autolla, ihmeteltiin. Pimeään moottoritiehen upotetut heijastimet tuudittivat uneen äänellään; "Trant, trant, trant"-aina kun renkaat kohtasivat heijastimet. Läheisyys oli käsin kosketeltavaa hiljaisessa autossa, kaunis, hauras hetki. Lontoon pubeissa pelattiin "Scrabblen kaltaista sanapeliä", jonka piste-ennätyksestä tuli ainakin minulle pakkomielteen kaltainen ongelma. Käsittääkseni olen tällä hetkellä ennätyksen haltija: "And our fourtytwo points goes to Finland!". Pubeissa maisteltiin myös nami-nami-olutta lagerista tummien tuoppien tulkkeihin saakka. Turistirysät käytiin tsekkaamassa, digikameran laukaisinta hakattiin ahkerasti ja ihastelevia lauseita riitti tyyliin: "tuon mie ostaisin", "kato tuota, ihana" ja "piste". Itsenäisyyspäivän piknik vietettiin Thames joella öiseen aikaan, valojen syleilyssä.
-Kuinka usein näin käy elämässä?

Apinaorkesterin jokainen jäsen sai jotain omaa. Muusikko oli musikaalissa fiilistelemässä kauan elänyttä haavettaan. Toimittaja näki Ziggy Stardustin puhelinkopin ja eksyi Fysioterapeutin kanssa metroon, -pahasti. Leipuri osti mausteita ja "pimp daddy"-hatun. Matkanjohtaja oppi ajamaan vasemmalla puolella tietä ja jaksoi valaa muiden älynystyröille virikkeitä, muiden jäsenien vajaavaisuuksista huolimatta. Matkanjohtajan ansiosta muutamat sekaantuivat myös käsittämättömän hyvään Ginger Aleen.

Sieluni on pakahtua, sydämeni on täynnä lämpöä. Sitten tunsin sen ihollani, kuunnellessani näin ja tiesin. Tunsin, näin sen kuuluukin olla.

"Ihmiset kaupan jonoissa

ihmiset liikennevaloissa

moottoritiellä kohti kotiaan

kaikilla kohdaltansa sama määränpää

No, mä seison sillan kaiteella

katselen alas noita autoja

mä tulen toisiin ajatuksiin

on kädessäni kaikki mitä tarvitsen

Hei varovasti nyt, tää hetki on hauras"

Itku pitkästä ilosta?

Mielestäni on aivan älytöntä itkeä ilman näkyvää syytä. Itkeminen on turhaa. Itkeminen on vastenmielinen juttu, josta tulee kuitenkin vain kipeä pää ja paha mieli. Minun henkilökohtainen suhteeni itkemiseen on ongelmallinen ja monimutkainen.

Elämässäni oli useiden vuosien vaihe, jolloin en itkenyt lainkaan, koskaan, ollenkaan. En kyyneleen kyyneltä, edes silloin kun se olisi ollut paikallaan. Se oli selkeä henkinen lukko, jota en osannut enkä halunnut avata. En halunnut paljastaa sitä puolta minusta edes itselleni, puhumattakaan muista. En halunnut olla heikko, enkä halunnut muiden ainakaan tietävän ja näkevän sitä.

Sitten jouduin yhden vuoden ajan sellaisen henkisen pyörityksen keskelle, että oli pakko hakea asiaan apua. Pikku hiljaa ne kyyneleetkin alkoivat valua. Hyvä niin, sillä kyllä se joskus helpottaa oloa. Etenkin vuosien patoutumien jälkeen.

Reilut puolitoista vuotta sitten lopetin taas itkemisen uudestaan –syitä on monia. En tehnyt sitä tietoisesti, se vain tapahtui. Nykyään olen siinä pisteessä, että saatan kyynelehtiä muutaman kyyneleen joskus kun on oikein helvetin paha olla, mutta en itke. En sillä tavalla, jolla yleisesti itkemisellä käsitetään. En vapauta pahaa oloani oikein kunnolla kyynelehtimällä, vaan nielaisen heti ne alas, kun muutama valuu silmäkulmasta poskelle. Silloin tuntuu, että peli on menetetty. Inhoan tilannetta, jossa en voi hallita itseäni ja siksi en itke. En osaa, enkä kai enää oikein tahdokaan.

Se alkaa itse asiassa tuntua jo valttikortilta ihmissuhteissa:
"Ainakaan et voi väittää, että oisin itkenyt perääsi."
"Joo, en todellakaan itke sen takia."
"Mie oon ihan kunnossa."
"Ihan sama."

Eihän se ole ihan sama.