Itku pitkästä ilosta?

Mielestäni on aivan älytöntä itkeä ilman näkyvää syytä. Itkeminen on turhaa. Itkeminen on vastenmielinen juttu, josta tulee kuitenkin vain kipeä pää ja paha mieli. Minun henkilökohtainen suhteeni itkemiseen on ongelmallinen ja monimutkainen.

Elämässäni oli useiden vuosien vaihe, jolloin en itkenyt lainkaan, koskaan, ollenkaan. En kyyneleen kyyneltä, edes silloin kun se olisi ollut paikallaan. Se oli selkeä henkinen lukko, jota en osannut enkä halunnut avata. En halunnut paljastaa sitä puolta minusta edes itselleni, puhumattakaan muista. En halunnut olla heikko, enkä halunnut muiden ainakaan tietävän ja näkevän sitä.

Sitten jouduin yhden vuoden ajan sellaisen henkisen pyörityksen keskelle, että oli pakko hakea asiaan apua. Pikku hiljaa ne kyyneleetkin alkoivat valua. Hyvä niin, sillä kyllä se joskus helpottaa oloa. Etenkin vuosien patoutumien jälkeen.

Reilut puolitoista vuotta sitten lopetin taas itkemisen uudestaan –syitä on monia. En tehnyt sitä tietoisesti, se vain tapahtui. Nykyään olen siinä pisteessä, että saatan kyynelehtiä muutaman kyyneleen joskus kun on oikein helvetin paha olla, mutta en itke. En sillä tavalla, jolla yleisesti itkemisellä käsitetään. En vapauta pahaa oloani oikein kunnolla kyynelehtimällä, vaan nielaisen heti ne alas, kun muutama valuu silmäkulmasta poskelle. Silloin tuntuu, että peli on menetetty. Inhoan tilannetta, jossa en voi hallita itseäni ja siksi en itke. En osaa, enkä kai enää oikein tahdokaan.

Se alkaa itse asiassa tuntua jo valttikortilta ihmissuhteissa:
"Ainakaan et voi väittää, että oisin itkenyt perääsi."
"Joo, en todellakaan itke sen takia."
"Mie oon ihan kunnossa."
"Ihan sama."

Eihän se ole ihan sama.