Tunsin itseni vanhaksi.
Olin juuri tulossa töistä kotiin näillä perhanan keleillä ja kirosin räntää. Oikeasti kirosin enemmän itseäni ja sitä, että pitikin juuri tänään saada naisellisuuspuuska ja lähteä korkokenkäsaappaissa ja hameessa töihin. Ei ollut mistään kyllä kotoisin se asu tänään. Paitsi että oli kylmä, en meinannut pysyä pystyssä. Liian liukasta noille ihanille kengille. Olisi pitänyt lähteä kumisaappaissa ja farkuissa, vaan ei.
Siinä sitten kirosin itseäni ja ilmastonmuutosta. Kun heiveröiset luuni meinisivat notkahtaa vallan poikki, hyppäsi sydänkin samalla melkein infarktin lailla. Ikä painoi henkisesti ja fyysisesti. Kunnes muistin mikä näissä keleissä oli 14-vuotiaana parasta. Jaloissani oli tuolloin joko valkoiset adidaksen tennarit (samanlaiset on edelleen käytössä) tai Dr. MArtensin rautakärkiset maiharit (ne on tällä erää kaapissa). Parasta mitä saattoi talvella touhuta, oli ottaa pari juoksuaskelta ja liukua muutaman askeleen verran kengänpohjillaan eteenpäin. Ei puhettakaan, että olisi pelännyt kaatumista tai sydänkohtausta.
Pysähdyin oikein asiaa sitten ajattelemaan, seisoin bussipysäkillä ja hymyilin. Voi niitä aikoja. Kunnes ohitseni lipui kolme pojan kloppia juuri tuolla kyseisellä tavalla, kiilasi ohitseni sisälle bussiin ja puhuivat kovaäänisesti kiroillen koko matkan ajan. Ei mitään tapoja nykyajan nuorilla!
Huomenna laitan muuten tennarit jalkaan, ja sitten katsotaan kuka on kuka, senkin räkänokat! Minulla on monta vuotta enemmän kokemusta liukumisesta ja sen lisäksi lupa ostaa kaupasta viinaa.
