Teatteri Jurkka esittää parhaillaan näytelmää nimeltä Ahmija. Kipale kertoo nimensä mukaisesti kohtauksia tästä nyky-yhteiskuntamme ahneudesta, jossa ollaan innokkaina ahmimassa yhtä jos toistakin. Kaikki, mitä vain suinkin voi suihinsa panna, pannaan. Mitä tahansa voitkin omistaa, omista. Jos jotakuta voit hyväksesi käyttää, käytä. Bisnes on bisnestä, vaikka pääjohtajana toimisi vauva. Anna itsestäsi kaikki jollekin muulle kuin sinulle ja läheisillesi. "Jos minua ei näe, minua ei ole olemassa" -sanottiin Ahmijassa. Näin tuntuu olevan.
Ahneudesta ja hyvin länsimaalaisesta materialistisesta elämäntyylistämme on tehty ehkä 100 materialistista näytelmää, jota hyvin toimeen tulevat, valkoiset pullasorsat astelevat katsomaan viikonloppuisin. He juovat väliajalla konjakkia ja päivittelevät maailman kauheaa anhneutta ja ihmisten itsekkyyttä. Sitten he hyppäävät tilavolvoihinsa ja ajavat trendikkäisiin "vähän vintage-tyylisiin" pikku koteihinsa, jugendtalon 3. kerroksessa, tietysti. Se on oksettavaa. En väitä, ettenkö syyllistyisi tuohon jossain määrin itsekin, mutta juuri se oli Jurkan Ahmijassa erilaista. Kaikessa pornografisessa kuvotttavuudessaan, se läjäytti pikkuriikkiseltä, minimalistiselta näyttämöltään, vasten kasvojani juuri tuon kuvottavuuden. Sen, että kuvottavaa eivät olekaan ne näyttelijät, jotka pyllistävät metrin päässä minusta pienelle nuken penikselle tai pyörivät haarat levällään pillu-monitori genitaalialueensa edessä. Kuvottavuus syntyy siitä, kun yleisö kokee kollektiivisen vaivautuneisuuden, yhteisen halun poistua katsomosta ja hermostuneen naurun, kun ei itkeäkään uskalla. Ällöttävää ei ole näytelmä, eivät näyttelijät, vaan yhteiskuntamme tietyt normit. Normit, joita unohdamme (tai haluamme unohtaa) kyseenalaistaa.
Joskus on hyvä, että asiat esitetään äärimmäisen kärjistetysti. Provokaatio voi olla hyvästä ja osoittaa todellisuuden realistista esitystapaa paremmin. Kyllä, näytelmän puoliajalla poistui osa katsojista tilavolvoillaan kruununhakalaisiin hienostokoteihinsa. Kyllä, näytelmän lopussa eturivin vanhemmat rouvat katselivat epäuskoisina ympärille: "taputatteko te muut ihan tosissanne?". Ja kyllä, minäkin olin yksi niistä joka nauroi hermostuneena, kun en muutoinkaan uskaltanut reagoida. Olin lammas ja tein kuten kaikki muutkin. Mutta, minä koin tuon kaiken jälkeen muutaman suuren ymmäryksen hetken. Vaikka pahoin voinkin esityksen aikana, voin ehdottomasti pahemmin pohtiessani syitä sen tekemiseen ylipäänsä. Toivon, että en unohda sitä oloa ihan heti. Sillä vaikka kaikesta hyvä onnisuudesta ei itseään tarvitsekaan syyllistää, voisi sen kuitenkin muistaa. Se, että minä lakkaan syömästä, ei pelasta yhtäkään afrikan nälkäistä lasta. Kauhea fakta, jonka kanssa olen joutunut kasvokkain tehdessäni kansainvälistä avustustyötä. Mutta voin valita sen, millaisia asioita kannatan ja mitkä ovat niitä, joiden ahminen on "jo vähän liikaa". Mitä ne sitten ovat? Puhutaan siitä toiste. Maailma ei ole niin kovin mustavalkoinen, kun joskus sen toivoisin olevan.
P.S. Ahmija ei ole missään nimessä treffikohde.
maanantai 29. lokakuuta 2007
keskiviikko 17. lokakuuta 2007
Vieläkö pussailet pyörävarastoissa?
Kasarislovareiden herkistämänä aloin pohtia ala-asteen, teini-iän ja ehkä ihan pikkuisen myöhempien aikojenkin ihastumisia. Sitä jännittävää tunnetta, kun sekoaa ihan totaalisesti toisesta ihmisestä. Kuullessaan lähes minkä tahansa kappaleen, löytää siitä suoria tai piilomerkityksiä juuri siihen omaan päiväunien kohteeseensa. Ihastuneena kukaan ei kykene oikein keskittymään siihen, mihin pitäisi. Kädet tärisee, hymyilyttää ja haluaisi vain istua ja haaveilla.
Sellaista se oli ainakin ala-asteella. Silloin kaikki tuntui niin kovin massiiviselta. Jälkeenpäin ajatellen, olen vakuuttunut kokeneeni suurimmat sydänsurunikin silloin. Olihan se traagista, että Otto ei pussannutkaan ekaa pusuaan mun vaan erään toisen tytön kanssa. Kun hain Tatua tanssimaan hitaita, sydän tykytti kuin ois rinnasta tullut ulos. Hikoilutti ja pelotti. Muistan aina sen, kuinka makasin sängyssäni, kuuntelen Bon Jovia ja itkin ehkä hysteerisemmin kuin koskaan sen jälkeen. Otto oli juuri ilmoittanut mulle, että aikoo jatkossa pelata Nintendoa jonkun toisen kanssa. Voi vittu, kun sattui ja repi. Ala-asteella kaikista tunteista toipui huomattavasti nopeammin kuin myöhemmällä iällä, mutta sen hetkiset tunteet (ikäänkuin ne ihan ensimmäiset koko elämässään) olivat yksinkertaisesti kaikista voimakkaimpia.
Teini-ikäisenä sitten hormonit sekoittivat ainakin minun (ja luultavasti kaikkien muidenkin) päätä aikamoisella volyymilla. Tämä oli omiaan lisäämään niidenkin vuosien ajaksi tunteisiin hyvän teatraalisuuslisän. Teininä sitä oli kuitenkin jo alkanut nähdä toisenlaisia vaihtoehtoja elämässään oikeasti. Sitä jo tiesi, että naimisiinmeno on mahdollista, samoin perheenperustaminen ja useat tyttö- tai poikaystävät ennen sitä. Sitä tiesi, ehkä enemmän saattoi kuitenkin toivoa, että jotkut kuitenkin päätyvät yhteen yläaste- tai lukiorakkautensa kanssa. Joten kaikki takapakit osasi siitä huolimatta ottaa vastaan hieman enemmän järjellä, kuin vaikka silloin traagisina ala-asteen sukkadiscoaikoina. Teininä oli edelleen niin sinisilmäinen ja herkkäuskoinen kaikkien "unelmaparien" ja "rakkaus on ikuista"-jaaritusten suhteen, että ei mitenkään yllä siihen missä tilassa nyt liikkuu omien tunteidensa kanssa. Jollain tavalla vaikkapa teini-ihastuksestani Heikistä, Villestä ja Juhasta kielii se, että kaikkien kolmen kanssa, edelleen kohdatessani sydän pamppailee tuttuun tapaan. Jonkun kanssa on tullut pussattuakin uudestaan. Lievää regressiivisyyttä ilmassa.
Entäs nyt sitten? Järjellä vai tunteellako vedetään? Noh, olisi naurettavaa väittää olevani järki-ihminen. Tunnepuolelle olen niin voimakkaasti suuntautunut edelleen, että se varmasti näkyy kaikessa mitä teen. Muitakin aikuisia on, jotka ovat kuten minä. Sitten on niitä järkityyppejä ja niitä, jotka ovat jotain siltä-ja-väliltä. Miksi sitten näin (ainakin olevinaan) aikuisena, erot ovat hitaampia? Miksi toipuminen ei meinaa millään saada päätöstä? Miksi rakastuminen -jopa ihastuminen- on niin suunnattoman vaikeaa ja työlästä? Mitä on muuttunut ala-asteesta tai yläasteesta? Onko tilalle tullut jotenkin se kuuluisa kyynisyys, josta niin paljon puhutaan? Sillä edelleen, me olevinaan fiksut ja kasvaneet aikuiset laulamme rakkausballadeissa ihan juuri niistä samoista sielua ja sydäntärepivistä tunteista, joita itkimme mikkihiiri-tyynylle 10-vuotiaana. En osaa päättää ovatko tunteeni muuttuneet, sillä tavallaan tuntuu samalta kuin silloin kun olin seisonut sateessa 2 tuntia vain saadakseni tietää, että "emmie ehkä enää haluu olla". Tavallaan taas ei tunnu yhtään siltä, sillä se järjen ääni on alkanut kolkutella olan takana. Se kertoo hyviä, se kertoo pahoja asioita. "Tuohon ei kannata ihastua, siitä ei hyvää seuraa." "Anna jo olla ja unohda, se ei ansaitse sitä." Mutta mihin niistä uskoa?
Mistä helvetistä se järki tuli mukaan kuvioihin? En ainakaan minä ole sitä kutsunut näihin bileisiin. Haluan tanssia taas popcornia sukissani, pojan kädet pepulla ja olla ihastunut silleen, että ei muuta osaa ajatella. Def Lepperdia siteeraten: "Do you think twice, or just touch and see?"
Sellaista se oli ainakin ala-asteella. Silloin kaikki tuntui niin kovin massiiviselta. Jälkeenpäin ajatellen, olen vakuuttunut kokeneeni suurimmat sydänsurunikin silloin. Olihan se traagista, että Otto ei pussannutkaan ekaa pusuaan mun vaan erään toisen tytön kanssa. Kun hain Tatua tanssimaan hitaita, sydän tykytti kuin ois rinnasta tullut ulos. Hikoilutti ja pelotti. Muistan aina sen, kuinka makasin sängyssäni, kuuntelen Bon Jovia ja itkin ehkä hysteerisemmin kuin koskaan sen jälkeen. Otto oli juuri ilmoittanut mulle, että aikoo jatkossa pelata Nintendoa jonkun toisen kanssa. Voi vittu, kun sattui ja repi. Ala-asteella kaikista tunteista toipui huomattavasti nopeammin kuin myöhemmällä iällä, mutta sen hetkiset tunteet (ikäänkuin ne ihan ensimmäiset koko elämässään) olivat yksinkertaisesti kaikista voimakkaimpia.
Teini-ikäisenä sitten hormonit sekoittivat ainakin minun (ja luultavasti kaikkien muidenkin) päätä aikamoisella volyymilla. Tämä oli omiaan lisäämään niidenkin vuosien ajaksi tunteisiin hyvän teatraalisuuslisän. Teininä sitä oli kuitenkin jo alkanut nähdä toisenlaisia vaihtoehtoja elämässään oikeasti. Sitä jo tiesi, että naimisiinmeno on mahdollista, samoin perheenperustaminen ja useat tyttö- tai poikaystävät ennen sitä. Sitä tiesi, ehkä enemmän saattoi kuitenkin toivoa, että jotkut kuitenkin päätyvät yhteen yläaste- tai lukiorakkautensa kanssa. Joten kaikki takapakit osasi siitä huolimatta ottaa vastaan hieman enemmän järjellä, kuin vaikka silloin traagisina ala-asteen sukkadiscoaikoina. Teininä oli edelleen niin sinisilmäinen ja herkkäuskoinen kaikkien "unelmaparien" ja "rakkaus on ikuista"-jaaritusten suhteen, että ei mitenkään yllä siihen missä tilassa nyt liikkuu omien tunteidensa kanssa. Jollain tavalla vaikkapa teini-ihastuksestani Heikistä, Villestä ja Juhasta kielii se, että kaikkien kolmen kanssa, edelleen kohdatessani sydän pamppailee tuttuun tapaan. Jonkun kanssa on tullut pussattuakin uudestaan. Lievää regressiivisyyttä ilmassa.
Entäs nyt sitten? Järjellä vai tunteellako vedetään? Noh, olisi naurettavaa väittää olevani järki-ihminen. Tunnepuolelle olen niin voimakkaasti suuntautunut edelleen, että se varmasti näkyy kaikessa mitä teen. Muitakin aikuisia on, jotka ovat kuten minä. Sitten on niitä järkityyppejä ja niitä, jotka ovat jotain siltä-ja-väliltä. Miksi sitten näin (ainakin olevinaan) aikuisena, erot ovat hitaampia? Miksi toipuminen ei meinaa millään saada päätöstä? Miksi rakastuminen -jopa ihastuminen- on niin suunnattoman vaikeaa ja työlästä? Mitä on muuttunut ala-asteesta tai yläasteesta? Onko tilalle tullut jotenkin se kuuluisa kyynisyys, josta niin paljon puhutaan? Sillä edelleen, me olevinaan fiksut ja kasvaneet aikuiset laulamme rakkausballadeissa ihan juuri niistä samoista sielua ja sydäntärepivistä tunteista, joita itkimme mikkihiiri-tyynylle 10-vuotiaana. En osaa päättää ovatko tunteeni muuttuneet, sillä tavallaan tuntuu samalta kuin silloin kun olin seisonut sateessa 2 tuntia vain saadakseni tietää, että "emmie ehkä enää haluu olla". Tavallaan taas ei tunnu yhtään siltä, sillä se järjen ääni on alkanut kolkutella olan takana. Se kertoo hyviä, se kertoo pahoja asioita. "Tuohon ei kannata ihastua, siitä ei hyvää seuraa." "Anna jo olla ja unohda, se ei ansaitse sitä." Mutta mihin niistä uskoa?
Mistä helvetistä se järki tuli mukaan kuvioihin? En ainakaan minä ole sitä kutsunut näihin bileisiin. Haluan tanssia taas popcornia sukissani, pojan kädet pepulla ja olla ihastunut silleen, että ei muuta osaa ajatella. Def Lepperdia siteeraten: "Do you think twice, or just touch and see?"
lauantai 13. lokakuuta 2007
Tyytyväisyystakuu?
Tyytyväisyys on hallitseva tunne, jota janoaa toisinaan suuria määriä kerrallaan. Välillä se ottaa ja yllättää tulemalla suorastaan syliin. Toisinaan sitä ei meinaa löytyä mistään, vaikka jokaisen nurkan takaa etsisi. Jauhan tällä kertaa tyytyväisyydestä, sillä sen puute tai olemassaolo on ollut elämässäni tapetilla viime aikoina. Maanisdepressiivisissä oireissa ihminen muuttuu niin, että on ääririippuvainen juuri tuosta tunteesta. Tai no joo, joku kauhean tarkka terveysalan ammattilainen varmasti määrittelee asian toisin. Aivan taatusti joku lukija siellä nyt kokee tarpeelliseksi alkaa viilata pilkkua tyyliin: "tarkka määritelmähän ei ole..." Blablabla sanon minä.
En ole maanisdepressiivinen, ainakaan niin ei ole koskaan diagnosoitu. Mutta vaikka ei olisikaan henkisesti kipeä, niin suurin osa tuntemistani ihmisistä on riippuvaisia siitä, että on se sellainen perustyytyväinen olo. Jos jostain syystä näin ei ole, on oma tyytymättömyys aivan välttämättä koitettava tartuttaa johonkin toiseen. Tyytymättömyyttämme suodatamme muiden läpi, jotta oma paska jäisi ennemmin kiinni niihin muihin kanssaeläjiin kuin itseemme. Sinänsä se on varsin luonnollinen tapa toimia, mutta kyllähän se meitä muita alkaa sitten vituttaa.
Ihmiset kuuluvat aina jompaan kumpaan ihmistyyppiin. Useat varmasti molempiin, vain harvat meistä ei selkeästi kumpaankaan. Toisin sanoen: 1. Niihin, jotka purkavat murheensa muihin lähes sietämättömällä tavalla. 2. Niihin, jotka ottavat vastaan muiden murheet sumeilematta.
Itse kuulun selkeästi molempiin tyyppeihin ja sekös välillä aiheuttaa sisäistä raivoa. se on jo itsessään kovin ristiriitaista ja siksi olen käynyt pitkiä keskusteluja itseni kanssa peilin ääressä. "Josko Satu nyt voisit olla kuuntelematta sen ruikutusta? Jos sun tällä kertaa ei tarttekaan olla se maailman empaattisin ihminen?" tai vastavasti: "Josko tällä kertaa Satu voisit pitää mölyt mahassasi? Oisko mahdollista, että et syyttäisi muita omista virheistäsi?"
Näiden kahden tunteen välillä tasapainoilu on tuskallisen kivulista, äärihuvittavaa ja välillä jopa kaaottisella tavalla lähes mahdotonta. Ja siinähän minäkin keikun ihan jatkuvasti. Ensin kiukuttelen muille omat murheeni, jotta olisin valmis vastaanottamaan toisten roskat sen jälkeen. Ehkä sen kuuluukin mennä elämässä näin, jotta tietty balanssi säilyy sekä ihmistenvälisissä suhteissa että näiden mielenterveyksissä. Ihmisen pitää yksinkertaisesti purkaa oma tyytymättömyytensä muihin, ollakseen itse tyytyväinen, voidakseen kuunnella muiden tyytymättömyyttä. Eikö? Suurinta osaa ajasta minua ei haittaa olla empaattinen, pidän siitä. Sanoin vasta hetki sitten eräälle tutulle ääneen: "uskon, että mun oma empaattisuuteni tulee mulle takaisin sitten kun sitä tarvitsen." Ja aina se on tullut. Tavalla tai toisella, tyypiltä jos toiseltakin. Sitä tyytyväisyyttä on haettava. Mutta millä keinoin? Missä se raja kulkee? Tälle filosofiselle pohdinnalle onkin sitten syytä varata joku toinen ilta. Nyt on aika lähteä hakemaan tyytyväisyyttä näiden seinien ulkopuolelta.
En ole maanisdepressiivinen, ainakaan niin ei ole koskaan diagnosoitu. Mutta vaikka ei olisikaan henkisesti kipeä, niin suurin osa tuntemistani ihmisistä on riippuvaisia siitä, että on se sellainen perustyytyväinen olo. Jos jostain syystä näin ei ole, on oma tyytymättömyys aivan välttämättä koitettava tartuttaa johonkin toiseen. Tyytymättömyyttämme suodatamme muiden läpi, jotta oma paska jäisi ennemmin kiinni niihin muihin kanssaeläjiin kuin itseemme. Sinänsä se on varsin luonnollinen tapa toimia, mutta kyllähän se meitä muita alkaa sitten vituttaa.
Ihmiset kuuluvat aina jompaan kumpaan ihmistyyppiin. Useat varmasti molempiin, vain harvat meistä ei selkeästi kumpaankaan. Toisin sanoen: 1. Niihin, jotka purkavat murheensa muihin lähes sietämättömällä tavalla. 2. Niihin, jotka ottavat vastaan muiden murheet sumeilematta.
Itse kuulun selkeästi molempiin tyyppeihin ja sekös välillä aiheuttaa sisäistä raivoa. se on jo itsessään kovin ristiriitaista ja siksi olen käynyt pitkiä keskusteluja itseni kanssa peilin ääressä. "Josko Satu nyt voisit olla kuuntelematta sen ruikutusta? Jos sun tällä kertaa ei tarttekaan olla se maailman empaattisin ihminen?" tai vastavasti: "Josko tällä kertaa Satu voisit pitää mölyt mahassasi? Oisko mahdollista, että et syyttäisi muita omista virheistäsi?"
Näiden kahden tunteen välillä tasapainoilu on tuskallisen kivulista, äärihuvittavaa ja välillä jopa kaaottisella tavalla lähes mahdotonta. Ja siinähän minäkin keikun ihan jatkuvasti. Ensin kiukuttelen muille omat murheeni, jotta olisin valmis vastaanottamaan toisten roskat sen jälkeen. Ehkä sen kuuluukin mennä elämässä näin, jotta tietty balanssi säilyy sekä ihmistenvälisissä suhteissa että näiden mielenterveyksissä. Ihmisen pitää yksinkertaisesti purkaa oma tyytymättömyytensä muihin, ollakseen itse tyytyväinen, voidakseen kuunnella muiden tyytymättömyyttä. Eikö? Suurinta osaa ajasta minua ei haittaa olla empaattinen, pidän siitä. Sanoin vasta hetki sitten eräälle tutulle ääneen: "uskon, että mun oma empaattisuuteni tulee mulle takaisin sitten kun sitä tarvitsen." Ja aina se on tullut. Tavalla tai toisella, tyypiltä jos toiseltakin. Sitä tyytyväisyyttä on haettava. Mutta millä keinoin? Missä se raja kulkee? Tälle filosofiselle pohdinnalle onkin sitten syytä varata joku toinen ilta. Nyt on aika lähteä hakemaan tyytyväisyyttä näiden seinien ulkopuolelta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)