Ahmija

Teatteri Jurkka esittää parhaillaan näytelmää nimeltä Ahmija. Kipale kertoo nimensä mukaisesti kohtauksia tästä nyky-yhteiskuntamme ahneudesta, jossa ollaan innokkaina ahmimassa yhtä jos toistakin. Kaikki, mitä vain suinkin voi suihinsa panna, pannaan. Mitä tahansa voitkin omistaa, omista. Jos jotakuta voit hyväksesi käyttää, käytä. Bisnes on bisnestä, vaikka pääjohtajana toimisi vauva. Anna itsestäsi kaikki jollekin muulle kuin sinulle ja läheisillesi. "Jos minua ei näe, minua ei ole olemassa" -sanottiin Ahmijassa. Näin tuntuu olevan.

Ahneudesta ja hyvin länsimaalaisesta materialistisesta elämäntyylistämme on tehty ehkä 100 materialistista näytelmää, jota hyvin toimeen tulevat, valkoiset pullasorsat astelevat katsomaan viikonloppuisin. He juovat väliajalla konjakkia ja päivittelevät maailman kauheaa anhneutta ja ihmisten itsekkyyttä. Sitten he hyppäävät tilavolvoihinsa ja ajavat trendikkäisiin "vähän vintage-tyylisiin" pikku koteihinsa, jugendtalon 3. kerroksessa, tietysti. Se on oksettavaa. En väitä, ettenkö syyllistyisi tuohon jossain määrin itsekin, mutta juuri se oli Jurkan Ahmijassa erilaista. Kaikessa pornografisessa kuvotttavuudessaan, se läjäytti pikkuriikkiseltä, minimalistiselta näyttämöltään, vasten kasvojani juuri tuon kuvottavuuden. Sen, että kuvottavaa eivät olekaan ne näyttelijät, jotka pyllistävät metrin päässä minusta pienelle nuken penikselle tai pyörivät haarat levällään pillu-monitori genitaalialueensa edessä. Kuvottavuus syntyy siitä, kun yleisö kokee kollektiivisen vaivautuneisuuden, yhteisen halun poistua katsomosta ja hermostuneen naurun, kun ei itkeäkään uskalla. Ällöttävää ei ole näytelmä, eivät näyttelijät, vaan yhteiskuntamme tietyt normit. Normit, joita unohdamme (tai haluamme unohtaa) kyseenalaistaa.

Joskus on hyvä, että asiat esitetään äärimmäisen kärjistetysti. Provokaatio voi olla hyvästä ja osoittaa todellisuuden realistista esitystapaa paremmin. Kyllä, näytelmän puoliajalla poistui osa katsojista tilavolvoillaan kruununhakalaisiin hienostokoteihinsa. Kyllä, näytelmän lopussa eturivin vanhemmat rouvat katselivat epäuskoisina ympärille: "taputatteko te muut ihan tosissanne?". Ja kyllä, minäkin olin yksi niistä joka nauroi hermostuneena, kun en muutoinkaan uskaltanut reagoida. Olin lammas ja tein kuten kaikki muutkin. Mutta, minä koin tuon kaiken jälkeen muutaman suuren ymmäryksen hetken. Vaikka pahoin voinkin esityksen aikana, voin ehdottomasti pahemmin pohtiessani syitä sen tekemiseen ylipäänsä. Toivon, että en unohda sitä oloa ihan heti. Sillä vaikka kaikesta hyvä onnisuudesta ei itseään tarvitsekaan syyllistää, voisi sen kuitenkin muistaa. Se, että minä lakkaan syömästä, ei pelasta yhtäkään afrikan nälkäistä lasta. Kauhea fakta, jonka kanssa olen joutunut kasvokkain tehdessäni kansainvälistä avustustyötä. Mutta voin valita sen, millaisia asioita kannatan ja mitkä ovat niitä, joiden ahminen on "jo vähän liikaa". Mitä ne sitten ovat? Puhutaan siitä toiste. Maailma ei ole niin kovin mustavalkoinen, kun joskus sen toivoisin olevan.

P.S. Ahmija ei ole missään nimessä treffikohde.