Kasarislovareiden herkistämänä aloin pohtia ala-asteen, teini-iän ja ehkä ihan pikkuisen myöhempien aikojenkin ihastumisia. Sitä jännittävää tunnetta, kun sekoaa ihan totaalisesti toisesta ihmisestä. Kuullessaan lähes minkä tahansa kappaleen, löytää siitä suoria tai piilomerkityksiä juuri siihen omaan päiväunien kohteeseensa. Ihastuneena kukaan ei kykene oikein keskittymään siihen, mihin pitäisi. Kädet tärisee, hymyilyttää ja haluaisi vain istua ja haaveilla.
Sellaista se oli ainakin ala-asteella. Silloin kaikki tuntui niin kovin massiiviselta. Jälkeenpäin ajatellen, olen vakuuttunut kokeneeni suurimmat sydänsurunikin silloin. Olihan se traagista, että Otto ei pussannutkaan ekaa pusuaan mun vaan erään toisen tytön kanssa. Kun hain Tatua tanssimaan hitaita, sydän tykytti kuin ois rinnasta tullut ulos. Hikoilutti ja pelotti. Muistan aina sen, kuinka makasin sängyssäni, kuuntelen Bon Jovia ja itkin ehkä hysteerisemmin kuin koskaan sen jälkeen. Otto oli juuri ilmoittanut mulle, että aikoo jatkossa pelata Nintendoa jonkun toisen kanssa. Voi vittu, kun sattui ja repi. Ala-asteella kaikista tunteista toipui huomattavasti nopeammin kuin myöhemmällä iällä, mutta sen hetkiset tunteet (ikäänkuin ne ihan ensimmäiset koko elämässään) olivat yksinkertaisesti kaikista voimakkaimpia.
Teini-ikäisenä sitten hormonit sekoittivat ainakin minun (ja luultavasti kaikkien muidenkin) päätä aikamoisella volyymilla. Tämä oli omiaan lisäämään niidenkin vuosien ajaksi tunteisiin hyvän teatraalisuuslisän. Teininä sitä oli kuitenkin jo alkanut nähdä toisenlaisia vaihtoehtoja elämässään oikeasti. Sitä jo tiesi, että naimisiinmeno on mahdollista, samoin perheenperustaminen ja useat tyttö- tai poikaystävät ennen sitä. Sitä tiesi, ehkä enemmän saattoi kuitenkin toivoa, että jotkut kuitenkin päätyvät yhteen yläaste- tai lukiorakkautensa kanssa. Joten kaikki takapakit osasi siitä huolimatta ottaa vastaan hieman enemmän järjellä, kuin vaikka silloin traagisina ala-asteen sukkadiscoaikoina. Teininä oli edelleen niin sinisilmäinen ja herkkäuskoinen kaikkien "unelmaparien" ja "rakkaus on ikuista"-jaaritusten suhteen, että ei mitenkään yllä siihen missä tilassa nyt liikkuu omien tunteidensa kanssa. Jollain tavalla vaikkapa teini-ihastuksestani Heikistä, Villestä ja Juhasta kielii se, että kaikkien kolmen kanssa, edelleen kohdatessani sydän pamppailee tuttuun tapaan. Jonkun kanssa on tullut pussattuakin uudestaan. Lievää regressiivisyyttä ilmassa.
Entäs nyt sitten? Järjellä vai tunteellako vedetään? Noh, olisi naurettavaa väittää olevani järki-ihminen. Tunnepuolelle olen niin voimakkaasti suuntautunut edelleen, että se varmasti näkyy kaikessa mitä teen. Muitakin aikuisia on, jotka ovat kuten minä. Sitten on niitä järkityyppejä ja niitä, jotka ovat jotain siltä-ja-väliltä. Miksi sitten näin (ainakin olevinaan) aikuisena, erot ovat hitaampia? Miksi toipuminen ei meinaa millään saada päätöstä? Miksi rakastuminen -jopa ihastuminen- on niin suunnattoman vaikeaa ja työlästä? Mitä on muuttunut ala-asteesta tai yläasteesta? Onko tilalle tullut jotenkin se kuuluisa kyynisyys, josta niin paljon puhutaan? Sillä edelleen, me olevinaan fiksut ja kasvaneet aikuiset laulamme rakkausballadeissa ihan juuri niistä samoista sielua ja sydäntärepivistä tunteista, joita itkimme mikkihiiri-tyynylle 10-vuotiaana. En osaa päättää ovatko tunteeni muuttuneet, sillä tavallaan tuntuu samalta kuin silloin kun olin seisonut sateessa 2 tuntia vain saadakseni tietää, että "emmie ehkä enää haluu olla". Tavallaan taas ei tunnu yhtään siltä, sillä se järjen ääni on alkanut kolkutella olan takana. Se kertoo hyviä, se kertoo pahoja asioita. "Tuohon ei kannata ihastua, siitä ei hyvää seuraa." "Anna jo olla ja unohda, se ei ansaitse sitä." Mutta mihin niistä uskoa?
Mistä helvetistä se järki tuli mukaan kuvioihin? En ainakaan minä ole sitä kutsunut näihin bileisiin. Haluan tanssia taas popcornia sukissani, pojan kädet pepulla ja olla ihastunut silleen, että ei muuta osaa ajatella. Def Lepperdia siteeraten: "Do you think twice, or just touch and see?"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti