Tyytyväisyystakuu?

Tyytyväisyys on hallitseva tunne, jota janoaa toisinaan suuria määriä kerrallaan. Välillä se ottaa ja yllättää tulemalla suorastaan syliin. Toisinaan sitä ei meinaa löytyä mistään, vaikka jokaisen nurkan takaa etsisi. Jauhan tällä kertaa tyytyväisyydestä, sillä sen puute tai olemassaolo on ollut elämässäni tapetilla viime aikoina. Maanisdepressiivisissä oireissa ihminen muuttuu niin, että on ääririippuvainen juuri tuosta tunteesta. Tai no joo, joku kauhean tarkka terveysalan ammattilainen varmasti määrittelee asian toisin. Aivan taatusti joku lukija siellä nyt kokee tarpeelliseksi alkaa viilata pilkkua tyyliin: "tarkka määritelmähän ei ole..." Blablabla sanon minä.

En ole maanisdepressiivinen, ainakaan niin ei ole koskaan diagnosoitu. Mutta vaikka ei olisikaan henkisesti kipeä, niin suurin osa tuntemistani ihmisistä on riippuvaisia siitä, että on se sellainen perustyytyväinen olo. Jos jostain syystä näin ei ole, on oma tyytymättömyys aivan välttämättä koitettava tartuttaa johonkin toiseen. Tyytymättömyyttämme suodatamme muiden läpi, jotta oma paska jäisi ennemmin kiinni niihin muihin kanssaeläjiin kuin itseemme. Sinänsä se on varsin luonnollinen tapa toimia, mutta kyllähän se meitä muita alkaa sitten vituttaa.

Ihmiset kuuluvat aina jompaan kumpaan ihmistyyppiin. Useat varmasti molempiin, vain harvat meistä ei selkeästi kumpaankaan. Toisin sanoen: 1. Niihin, jotka purkavat murheensa muihin lähes sietämättömällä tavalla. 2. Niihin, jotka ottavat vastaan muiden murheet sumeilematta.
Itse kuulun selkeästi molempiin tyyppeihin ja sekös välillä aiheuttaa sisäistä raivoa. se on jo itsessään kovin ristiriitaista ja siksi olen käynyt pitkiä keskusteluja itseni kanssa peilin ääressä. "Josko Satu nyt voisit olla kuuntelematta sen ruikutusta? Jos sun tällä kertaa ei tarttekaan olla se maailman empaattisin ihminen?" tai vastavasti: "Josko tällä kertaa Satu voisit pitää mölyt mahassasi? Oisko mahdollista, että et syyttäisi muita omista virheistäsi?"

Näiden kahden tunteen välillä tasapainoilu on tuskallisen kivulista, äärihuvittavaa ja välillä jopa kaaottisella tavalla lähes mahdotonta. Ja siinähän minäkin keikun ihan jatkuvasti. Ensin kiukuttelen muille omat murheeni, jotta olisin valmis vastaanottamaan toisten roskat sen jälkeen. Ehkä sen kuuluukin mennä elämässä näin, jotta tietty balanssi säilyy sekä ihmistenvälisissä suhteissa että näiden mielenterveyksissä. Ihmisen pitää yksinkertaisesti purkaa oma tyytymättömyytensä muihin, ollakseen itse tyytyväinen, voidakseen kuunnella muiden tyytymättömyyttä. Eikö? Suurinta osaa ajasta minua ei haittaa olla empaattinen, pidän siitä. Sanoin vasta hetki sitten eräälle tutulle ääneen: "uskon, että mun oma empaattisuuteni tulee mulle takaisin sitten kun sitä tarvitsen." Ja aina se on tullut. Tavalla tai toisella, tyypiltä jos toiseltakin. Sitä tyytyväisyyttä on haettava. Mutta millä keinoin? Missä se raja kulkee? Tälle filosofiselle pohdinnalle onkin sitten syytä varata joku toinen ilta. Nyt on aika lähteä hakemaan tyytyväisyyttä näiden seinien ulkopuolelta.