Vastuunsa kantava nuori aikuinen

Huomaan pohtivani aikuisuutta nykyään aiempaa enemmän. Mietiskelen kaikkia niitä kysymyksiä, jotka nuorempana mielsi osaksi "aikuisten elämää". Olen keskustellut palkan riittävyydestä välttämättömiin menoihin, vuokratasoista Helsingissä, vastuullisesta alkoholinkäytöstä, parisuhteiden tulevaisuudensuunnitelmista, kasvatusmetodeista ja siitä kuinka ennen kaikki oli paremmin. Aloitan päiväni kahvikupilla ja arvokeskustelulla, joka saattaa liittyä vaikka nuorison käyttäytymiseen julkisissa liikennevälineissä. Olenko tullut vanhaksi?

Tätäkö se nyt sitten on se vastuullisen aikuisen ihmisen elämä? Että ei ehkä tee kaikkea ihan oikein, mutta tietää ainakin olevinaan kuinka kaikki tulisi tehdä. Osaa osittain ainakin määritellä oikean ja väärän, tunnistaa oman ideologiansa eikä kovinkaan usein enää koe tarpeelliseksi luopua siitä. Hyväksyy itsensä (jo pitkälti) sellaisena kuin on, mutta toisaalta kompromissien tekeminen alkaa muodostua jokseenkin mahdottomaksi.

Ääripäät asioissa ovat ottaneet tilansa. Se mistä ei ole valmis tinkimään, niin siitä kiljuu kakaroille (joskus muillekin kyllä): "mitä minä sanoin" -tyyliin tai "oli miten vain, olen jo oppinut tuntemaan itseni ja tästä en jousta" -tapaan. Kumpikaan edellämainituista ei ole kovinkaan joustava, toiset huomioonottava eikä liberaali esitystapa. Mutta sitten elämääni on astunut se toinen puoli, äärilepsuus. Ne asiat, joista ennen jaksoi stressata viikkokausia, menevät nykyään ohi olankohautuksella. "En jaksa tästä kyllä nyt mieltäni liikuttaa" -tyyliin tai "Aijjaa. No sepä kiva" -tyyppisesti. Ne asiat, joissa on riittävästi jo päätään seinään iskenyt, ymmärtää niin turhiksi, ettei niistä välitä enää pätkääkään.

Äärilaitojen asettelua näen vanhemmissani hyvinkin paljon. Mitä enemmän he saavuttavat ikää, sitä tiukemmiksi ja ehkä jopa ahdasmielisemmiksi he ovat tulleet omien periaatteidensa kanssa. Heillä on alkanut jokin outo paluu "vanhoihin hyviin aikoihin", ja minä pelkään sen olevan dementian ensioireita. Toisaalta, samalla heistä huokuu täydellinen (ehkä myös positiivinen ja terve) välinpitämättömyys kaikkea muuta kohtaan. "Ei se oo niin vimpan päälle enää."

Näitä oireita olen nyt sitten löytänyt itsestäni ja alkanut vähän pelätä vanhenemista. Tai ehkä en vanhenemista itsessään, vaan sen mukanaan tuomaa persoonallisuusmuutosta. Teini-iän jälkeen rajun muutoksen läpikäyneenä, tiedän kuinka rankkaa se voi olla. Onko minun ihan pakko kohdata se taas? Nyt on kuitenkin niin, että (raa'asti arvioiden) noin 80 prosenttia ajastani huomaan olevani se aikuinen, joka pohtii arvokysymyksiä, pitää huolta asioiden asiallisesta tilasta ja kantaa tunnollisesti vastuunsa. Mutta edelleen (ja toivottavasti edes jonkin verran jatkossakin) sitä löytää itsensä tilasta, jossa ei vastuullisuus paljon paina. Kerran vuodessa voi juoda punaviiniglögiä aamuun asti, niin että vatsassa pyörii karuselli 24 seuraavaa tuntia. Tai kerran vuodessa voi olla hyvä, ihan vähän valehdella, saadakseen pussillisen karkkia ja elokuvaillan. KMP:tä lainaten, on ihanaa kun joskus on tilassa, jossa kysyy itseltään: koska oikea elämä alkaa?

Nyt on pakko älähtää.

Olen äärimmäisen järkyttynyt ja surullinen. Sairaanhoitajat ja muu terveydenhuollon henkilökunta on enemmän kuin ansainnut palkankorotuksensa. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että ne rahat pitää nyt jostakin löytyä ja heti. En missään nimessä näe asiaa siten, että jos olet tietyllä tavalla "tärkeässä" ammatissa, menetät oikeutesi vaatia palkankorotusta tai käyttää muita keinoja ansaitun palkkatason saavuttamiseksi. Mutta...

Ja nyt tulee se iso mutta... Nyt on kyse ihmishengistä. Oikeiden ihmisten, oikeista elämistä, jotka pahimmassa tapauksessa tulevat päättymään sen takia, että suomalainen sairaanhoitaja haluaa muutaman satasen enemmän kuukaudessa palkkaa. Mielestäni se on jo ihmisarvon halveksimista. On oltava aikuisia ajattelevia ja ennen kaikkea humaaneja ihmisiä, jotka tajuavat että yksinkertaisesti paperityöläisen lakko ei ole sama asia kuin sairaanhoitajien joukkoirtisanoutuminen. Ken ei sitä ole ammatinvalintaa tehdessään ymmärtänyt, on valinnut väärän alan. Kaikilla nk. humaaneilla aloilla on ymmärrettä oman työnsä seuraukset, ammatin konkreettinen vaikutus toisiin ihmisiin -ja kyllä- myös nämä mahdolliset haittapuolet.

Ensimmäistä kertaa (ainakin siltä tuntuu) olen samoilla linjoilla pääministeri Vanhasen kanssa. Hallitus valmistelee nyt hänen johdollaan lakiesitystä. 'Eduskunta korkeimpana valtioelimenä laittaa kansalaisten oikeudet tärkeysjärjestykseen: sairaaloissa olevien potilaiden ihmisarvon ja hengen muiden arvojen edelle. Puolustuskyvyttömät lähimmäisemme on rajattava "meidän terveiden aikuisten tulonjakotaistelun ulkopuolelle".' Tässä hän on oikeassa ja hallitus samoin. Paitsi että demokratiamme tarkoittaa sitä, että hallitukselle on suotu oikeus tehdä lakiesitykset ja eduskunnalle mahdollisuus tehdä niistä lopullinen päätös, on tämä mielestäni myös oikeutettu ajatuksenakin.

Elämme hyvinvointivaltiossa, jossa huonokin palkka riittää siihen, että voimme elää normaalia elämää. En sano, että täällä asiat täydellisesti olisivat tai että meillä ei olisi epäkohtia, joihin pitää puuttua. Kyllä on, ja yksi niistä on terveydenhoitoalan palkkaus. Mutta, jos tällaisessa yhteiskunnassa aletaan leikkimään ihmishengillä rahan takia, ollaan minun mielestäni niin pelottavassa ajatusketjussa, että alkaa oksettaa. Miten tämä eroaa siitä, että ihmishengillä leikitään uskonnon tai tieteen nimissä? Onko raha (tai pieni palkka) se tarkoitus, joka sitten lopulta pyhittää kaikki keinot?

Enkä minä syyllistä yhtäkään yksittäistä sairaanhoitajaa tai yritä sanoa, etteivät he olisi oikeutettuja vaatimaan parempaa palkkaa. Kyllä he ovat siihen oikeutettuja, ja ovat oikeutettuja sen saamaankin. Mutta tämä keino on väärä, sillä kaikki tietävät että joukkoirtisanoutumisten toteutuessa, ihmisiä tulee kuolemaan. Kuka on valmis maksamaan sen hinnan omasta palkankorotuksestaan? Hui, hitsit sentään, en minä ainakaan. Sisäinen humanistini, ja ihan vain rehellinen inhimillisyyskin, sen sanoo: rajan on kuljettava jossain. Ja minun maailmassani se kulkee tässä. Eikö täällä nyt kuole ihmisiä jo ihan riittävästi muutenkin?

Sydämellään sen tuntee

Lapsen, tarkemmin sanottuna, vauvan tuoksussa on jotain sellaista joka saa 25-v ja risat naisen hyvin helposti haukkomaan henkeään. Varmasti löytyy niitäkin naisia, joille se on yhdentekevä ja sitten on niitä, joille asia on lähestulkoon vastenmielinen. Väitän silti, että enemmistö ikäisistäni naisista saa (salaa tai julkisesti) hetkellisen liikutuksen sisällään, pidellessään sylissään nukkuvaa lasta. Ilmiö on osittain kemiallinen ja liittyy hormoneihin, joita säätelee keskushermosto ja sitä myöten myös hajuaisti. (Tämä on minun vähemmän tieteellinen näkemykseni, mutta koitan perustaa sen hatarasti johonkin joskus kuulemaani.) Toisaalta ilmiö liittyy myös biologiseen vaistoon, yhteiskunnan opettamiin normeihin ja puhtaisiin omiin toiveisiin. Monisyinen juttu, jonka pohdintaa sohvasosiologi Satu harrasti viikonloppuna.

Siskonpoika sai nimen. Kutsun häntä (tässä ja muutenkin) A-V:eeksi. Lapsi oli minulle 9. kappale, jolle olla täti. Ei mitään ihan uutta puuhaa siis. Vanhimmat täteilyni kohteet ovat jo 8. luokkalaisia ja ja nuorimmat tätä kuukauden ikäluokkaa (heitäkin on kaksi). Vauvan sylissä pitäminen ei tarjoa minulle enää sinällään mitään uutta kokemusta, mutta tunnetila on kuitenkin aina yhtä voimallinen. Vanhempien lasten kanssa se sama tunne nousee pintaan, kun on syytä olla huolissaan jostain, mistä hyvänsä -siitä että ovat ajaneet pyörällään pusikkoon murtaen kätensä. Nuorempien sinttien kohdalla pelottaa, miten koulunaloitus mahtaa sujua, -saako se muru nyt varmasti kavereita? Mutta nämä vauvaolennot, ne ovat sillä tavoin vielä mitään tekemättömiä rääpäleitä ja toukanoloisia kääröjä, että he saavat sen tunteen pintaan nukkuessaan sylissäni. Tulee olo, että tätä pikkuherraa ei kyllä voisi kukaan nyt satuttaa. Suojeluvaisto nousee sellaisella vimmalla pintaan, hormonien sitä korostaessa, että omat voimavarat saavat uskomattomat mittasuhteet. Ja kyse ei ole edes minun omista lapsistani.

Kun on tuon kokenut 9 kertaa eikä se yhdelläkään kerralla ole menettänyt voimakkuuttaan, sitä pohtii väkisinkin mistä kaikki johtuu. Tiedän biologialla olevan asian kanssa paljon tekemistä, mutta en haluaisi mennä sosiologisia syitäkään vähättelemään. Ennen kaikkea mietin sitä, miten usein näiden hurmaavien hetkien jälkeen asiat asettuvat taas perspektiiviin. Sitä tajuaa niin monta asiaa paremmin. Sen mihin energiaansa voi turhaan tuhlata ja sen kuinka ihmisten itsekkyys on aidosti pahasta. Tämä kuulostaa melkoiselta idealistiselta itkuvirreltä, mutta viime viikonlopun jälkeen muistin sen taas. Yksinkertaisista asioista ne jutut syntyvät, se hyvä olokin itselle ja muille.

Ihminen joka pitää pientä vauvaa sylissään ja tuntee tilanteen herkkyyden ei voi sen jälkeen ainakaan hetkeen olla paha. Jos on, hänellä ei ole sydäntä.