Huomaan pohtivani aikuisuutta nykyään aiempaa enemmän. Mietiskelen kaikkia niitä kysymyksiä, jotka nuorempana mielsi osaksi "aikuisten elämää". Olen keskustellut palkan riittävyydestä välttämättömiin menoihin, vuokratasoista Helsingissä, vastuullisesta alkoholinkäytöstä, parisuhteiden tulevaisuudensuunnitelmista, kasvatusmetodeista ja siitä kuinka ennen kaikki oli paremmin. Aloitan päiväni kahvikupilla ja arvokeskustelulla, joka saattaa liittyä vaikka nuorison käyttäytymiseen julkisissa liikennevälineissä. Olenko tullut vanhaksi?
Tätäkö se nyt sitten on se vastuullisen aikuisen ihmisen elämä? Että ei ehkä tee kaikkea ihan oikein, mutta tietää ainakin olevinaan kuinka kaikki tulisi tehdä. Osaa osittain ainakin määritellä oikean ja väärän, tunnistaa oman ideologiansa eikä kovinkaan usein enää koe tarpeelliseksi luopua siitä. Hyväksyy itsensä (jo pitkälti) sellaisena kuin on, mutta toisaalta kompromissien tekeminen alkaa muodostua jokseenkin mahdottomaksi.
Ääripäät asioissa ovat ottaneet tilansa. Se mistä ei ole valmis tinkimään, niin siitä kiljuu kakaroille (joskus muillekin kyllä): "mitä minä sanoin" -tyyliin tai "oli miten vain, olen jo oppinut tuntemaan itseni ja tästä en jousta" -tapaan. Kumpikaan edellämainituista ei ole kovinkaan joustava, toiset huomioonottava eikä liberaali esitystapa. Mutta sitten elämääni on astunut se toinen puoli, äärilepsuus. Ne asiat, joista ennen jaksoi stressata viikkokausia, menevät nykyään ohi olankohautuksella. "En jaksa tästä kyllä nyt mieltäni liikuttaa" -tyyliin tai "Aijjaa. No sepä kiva" -tyyppisesti. Ne asiat, joissa on riittävästi jo päätään seinään iskenyt, ymmärtää niin turhiksi, ettei niistä välitä enää pätkääkään.
Äärilaitojen asettelua näen vanhemmissani hyvinkin paljon. Mitä enemmän he saavuttavat ikää, sitä tiukemmiksi ja ehkä jopa ahdasmielisemmiksi he ovat tulleet omien periaatteidensa kanssa. Heillä on alkanut jokin outo paluu "vanhoihin hyviin aikoihin", ja minä pelkään sen olevan dementian ensioireita. Toisaalta, samalla heistä huokuu täydellinen (ehkä myös positiivinen ja terve) välinpitämättömyys kaikkea muuta kohtaan. "Ei se oo niin vimpan päälle enää."
Näitä oireita olen nyt sitten löytänyt itsestäni ja alkanut vähän pelätä vanhenemista. Tai ehkä en vanhenemista itsessään, vaan sen mukanaan tuomaa persoonallisuusmuutosta. Teini-iän jälkeen rajun muutoksen läpikäyneenä, tiedän kuinka rankkaa se voi olla. Onko minun ihan pakko kohdata se taas? Nyt on kuitenkin niin, että (raa'asti arvioiden) noin 80 prosenttia ajastani huomaan olevani se aikuinen, joka pohtii arvokysymyksiä, pitää huolta asioiden asiallisesta tilasta ja kantaa tunnollisesti vastuunsa. Mutta edelleen (ja toivottavasti edes jonkin verran jatkossakin) sitä löytää itsensä tilasta, jossa ei vastuullisuus paljon paina. Kerran vuodessa voi juoda punaviiniglögiä aamuun asti, niin että vatsassa pyörii karuselli 24 seuraavaa tuntia. Tai kerran vuodessa voi olla hyvä, ihan vähän valehdella, saadakseen pussillisen karkkia ja elokuvaillan. KMP:tä lainaten, on ihanaa kun joskus on tilassa, jossa kysyy itseltään: koska oikea elämä alkaa?
3 kommenttia:
Respect! KMP
KMP, sää oot rähee. Thänks ku oot. S
Hallå där! Vastuullinen vastuuttomuus ja elämästä nauttiminen kunniaan! Sitten kun sitä täällä toistaa kaavaa töihin, kotiin, nukkumaan ja töihin, kotiin nukkumaan unohtaa mitä on olla vastuuton, unohtaa mitä on elää ja nauttia hetkestä ja unohtaa kuunnella itseään. Työt prkle puristaa vettä kivistäkin. Ei jaksa, väsyttää! Elämä alkaa lipua ohi. Pakko on kohta ottaa sapattivuosi tai hypätä pyörästä vapaalle hetkeksi muuten vain.
Hälsningar från Suedé :)
Lähetä kommentti