Kulinarismin pyörteissä paksuuntuu

Rakastan ruokaa. Olen kiinnostunut ruoassa sen monissa erilaisissa merkityksissä, sisältäen kaiken sen eettisen tuotantoon, epätasaiseen ravinnon jakautumiseen, maitolitran hintaan ja maksalaatikon rusinalliseen tai rusinattomaan koulukuntaan kuulumisen. Ruoka ilmiönä on kiinnostava ja nautintona täydellinen. Polttoaineena oiva ja elinehtona välttämätön. Siitä riittää muodossa tai toisessa keskusteltavaa loputtomiin. Sen puuttuminen aiheuttaa keskustelua, vaikka sitä ei itseltä puutuisikaan ja toisinpäin.

Rakkauteni ruokaan on aiheuttanut myös sen, että perehdyn intohimooni huolella. Luen kaiken ruokaa käsittelevän; kirjallisuuden, reseptit ja lehtiartikkelit. Jaksaisin puhua erilaisesti keittiövälineistä vaikka koko illan. Olen aidosti huolissani myös epäeettisestä ruoantuotannosta, kirjoitan mielelläni artikkelin koskien mitä tahansa ruokaa läheltä liippaavaa aihetta. Ruoasta pitävänä tyttönä en myöskään kieltäydy sen syömisestä. Vain harvat ruokalajit jäävät lautaselle.

Kokkaan liian harvoin, mutta jokaisesta ruoanlaittohetkestä otan irti kaiken ilon ennen ja jälkeen suorituksen. Suunnittelen aterioita, sulattelen ruokia suussani ja voihkin kuin elokuvissa, jotain hyvää makua mutustellessani. Nautin myös toisten tekemistä ruoista, niin ravintoloissa kuin aivan arkisesti makkarakeitosta. (Oikeastaan, on myönnettävä että makkarakeitosta en erityisemmin pidä.) Kokkauspuolella mulla on vain yksi vaatimus: mun keittiössäni ei jaeta tehtäviä. Jos minä teen ruokaa, seuraneitinä (tai herrana) saa olla, mutta itse prosessiin ei tule puuttua sanallisesti tai sorkkimalla keittiövälineitä. Ei ainakaan, jos haluaa päästä oikeasti syömään tekeleitäni. Kun minä kokkaan, minä kokkaan, ja muut pysyvät tieltäni poissa. Sama pätee siihen, jos joku toinen haluaa tehdä ruokaa minulle. En auta. Kokki olkoon kunkku omassa keittiössään.

Intohimoinen suhtautuminen ruokaan saattaa kuitenkin aiheuttaa lievää paksuuntumista vyötärönseudulla. Siihen kun otetaan vielä päälle talviunet, kotiin peiton alle kääriytyminen, pimeä vuodenaika ja suklaa... Ei seuraa hyvää. Onneksi on tullut taas kevät, lenkkeilykausi ulkona on parhaassa huipussaan ja allergialääkkeet toimivat. Juokseminen kulkee, koska voi taas hengittää. Ilmoittautumismaksu puolimaratonille on nyt maksettu ja tasan kuukauden päästä lähdetään 21.1 kilometrin mittaiselle taipaleelle jolkottelemaan. Hyvä. Hyvä. Hyvä olo, hyvä ruoka, hyvä juoksu, parempi mieli.

Kotiinpaluuahdistus

Kotiinpaluuahdistuksessa on pahinta se, että sille ei voi mitään. Ainoa asia, joka tätä minulle uutta tunnetta helpottaisi olisi välitön matka jonnekin, uudelleen. Olen keuhkonnut kaikille kuunteleville korville jo hyvän aikaa siitä, kuinka "minun on nyt päästävä pois täältä". Moni on vastannut, että ota vain ja lähde. Olen kuitenkin realisti, journalisti ja köyhä. Siinä kolme järjellistä estettä olla lähtemättä, vaikka joka päivä kaipaan sitä niin paljon että vatsaan koskee.


Realisti: Minulla on täällä työpaikka, jossa menestyn ja josta pidän. Jos lähden noin vain, sitä ei palatessani enää ole.


Journalisti: En ole 58-vuotias vakituisessa työssään oleva toimittaja. Kirjoitan työkseni kielellä, jota puhuu noin 5 miljoonaa ihmistä maailmassa. Työnsaanti ulkomailla ei ole yksinkertaista, jos haluaa tehdä tätä mitä teen.


Köyhä: Minulla ei ole rahaa lähteä vain tosi pitkälle lomalle.


Onko siis ihme, että näin palavan halun jälkeen ainoaksi vaihtoehdokseni jää pitkähkö lomamatka? Onko siis ihme, että tämän pitkähkön lomamatkan jälkeen, ahdistaa palata kotiin? Onko ihme, että tulee itku pelkästä ajatuksesta, kun sielu kaipaa niin paljon jotain uutta?


Tallensin osan Etelän seikkailulomani aikana lähettämistäni tekstiviesteistä. Ne kuvaavat hyvin kaikkia niitä suuria, moninaisia ja ihania tunteita, joita koin, näin ja maistoin matkallani. Ehkä niistä kuuluu ja näkyy jotain, mitä en osaa nyt tässä tuulisessa, kylmässä, harmaassa Helsingin illassa purkaa sanoiksi.

"Ciao! Olen perillä Italiassa, Roomassa ja hotellissa, mutkien jälkeen. Matkalaukut hävisi, joten jumitettiin kentällä kiitettävän kauan. Matkailussa virkistävintä on kuulla perusteettomat: si, normale, no problem -lupaukset. Kaikki hyvin, tyttö kunnossa."


"Nyt Firenze. Hurjan kaunista. Olin eilen juhlimassa, päädyin salakapakkaan. Jännittävää. Tapasin kivoja paikallisia, Enricon näen ehkä myöhemmin uudestaan. Kotiin kömmin aamulla puoli kahdeksalta. Tapasin ihanan englantilaismiehen, Markin. Pussailtiin, nähdään ehkä uudestaan. Sää on hyvä, mutta ei juuri nyt erityisen aurinkoinen. Urheasti tänään kirkkokierroksella, vaikka takana 4 tunnin yöunet. Nautin joka minuutista."


"Hei ihanasta Toscanasta. Sää on suosinut yksinäistä seikkailijaa, joka eksyi nahkakenkiä etsiessään maaseudulle. Aurinko tekee naamani taas pilkulliseksi pisamista. Asun Santulla Fiesolessa, vuorilla, josta näkee koko Firenzen laakson ja Duomon. Olen kokenut ihania asioita, syönyt taivaallista ruokaa ja löytänyt jännittäviä juttuja, itsestänikin. Jokainen sekunti silkkaa nautintoa."


"Istun junassa matkalla Innsbruckiin. Maisemat ovat huikeat. Menetin sydämeni Italialle, erityisesti Firenzelle. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tuntuu, että kuulun jonnekin. Jään tänne! Tuu kylään!"

"Jalkoihin, peppuun ja joka paikkaan sattuu. Lihakset huutavat mamma miaa. Urheilun iloja. Laskin eilen 7km pitkän pulkkamäen, laskettelurinnettä alas. Hurjaa kyytiä. Kiljuin. Uni ja ruoka on maistunut. Asun 1500 metrissä, lasketellaan lähellä 3000 metriä. Tästä on Pohjanmaan (ja Pohjois-Karjalan) lakeudet kaukana."

"Vikat hetket on kruunuja. Vietettiin ältsin kiva vika laskettelupäivä mahtavassa säässä. Syötiin megahyvä illallinen hyvässä ravintolassa Munchenissä. Ja nyt makaan hotellihuoneeni kylpyammeessa ja juon pikkuhumalaa minibaarista. T. löysä kännikala ammeesta"