Ihmisellähän on tapana maksimoida omaa kurjuuttaan, sen hänet kohdatessa. Henkilökohtaisesti olen mestari siinä. Kai siinä pohjimmiltaan luo myös niitä huippuhetkiä itselleen. Järjettömän surkeuden jälkeen hyvin pienet asiat saavat päivän tuntumaan aurinkoiselta.
Kaikki alkoi lomaltani Itävallasta, jossa olin urheilemassa. Olet ehkä joskus kuullut väitettävän, että urheilu on terveellistä, mutta kyseenalaistan tämän kyllä voimakkaasti. Kukaan ei ole niin kipeä kuin urheilija. Enkä minä ole minkään villin juopottelureissunkaan jälkeen ollut niin kipiä kuin olin tämän tervehenkisen urheilurytistyksen jälkeen. Mukavaa oli, sitähän ei voi kieltää. Oli enemmän kuin mukavaa. Ulkoilin, urheilin, uin, lautailin ja vietin reipasta asennetta. Söin hyvää ruokaa tasapainoisesti 4 kertaa päivässä. Ja sitten ne vauriot: muutamat "pikku mustelmat" pitkin poikin jalkoja, kaksi pattia polvissa (toinen niistä musteni), hyvin kipeä (mahdollisesti murtunut) häntäluu, jumiutunut selkälihas ja olkapää, 1 vääntynyt ja musta ranne (iso verisuoni pasahti poikki), 1 venähtänyt peukalo ja palaneet kasvot. Terveellistä? Ehei. Kaiken arvoista? Kyllä.
Kaikesta fyysisestä kurjuudesta otin sitten kimmokkeen Suomeen palattua aloittaa laihduttamaan. Nyt loppu tämä possuilu! Herkkulakko alkoi samantien ja se on kurjaa. Kohta se varmaan helpottaa, mutta juuri nyt tekee olon tuskaiseksi. Joka paikassa tuntuu olevan tarjolla jotakin makeaa. Kurjuutta aloin maksimoimaan myös lenkkiyritelmillä, itkukohtauksilla ja työstressillä. Lupaan, että jos ken tahtoo tätä kokeilla, tämä toimii. Näiden kaikkien jälkeen mikä tahansa mukava asia ei voi tuntua muulta kuin ihan parhaudelta. Niin kai se menee, itku pitkästä ilosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti