Laatikoita, teippiä, roskapusseja, keräyspapereita, kansioinventaariota, laatikko-tetristä livenä, kymmeniä reissuja jätepisteellä, lukuisia puheluita, jotka alkavat virallisesti itsensä esittelyllä ja edes takaisin sahaamista henkisesti ja fyysisesti. Arvaatko jo mistä on kyse?
Muutosta.
Hmpf. Joku on joskus sanonut, että muutto on ihmisen elämässä toiseksi stressaavin teko, heti avioeron jälkeen. Avioerosta en niin tiedä, joskus se voi nimittäin olla hyväkin ratkaisu, jopa oikeasti helpottava. Toisaalta, itse olen eronnut vain kihlauksesta, jonka solmimisesta tuli muuten tänään täyteen viisi vuotta, joten en ole ehkä oikea ihminen väittämää todeksi todistamaan. Muutosta lupaan kuitenkin, että on aidosti vittumaista puuhaa. Joskin vielä kamalampaa se on silloin, kun niitä tavaroita jaetaan jonkun kanssa. (Ja tämän kerron teille nimimerkillä: Levyjäni et muuten vie! -Ai miten niin ovat myös sun?)
Pitäisi kai olla kovinkin kiitollinen, että asiat ovat niinkin hyvin, kun ovat. Päähän ottaa silti. Muuttoautoa ei vielä ole, muuttomiehiä on vain yksi ja aikaa pakata vain reilu vuorokausi. (Ja istun tässä pirun koneella näpyttelemässä tätä!) Eikä tässä vielä kaikki, vaan lisäksi yritän tunkea ja änkeä nykyisen kaksioni tavarat pieneen makuuhuoneeseen ja tulevan kämppikseni suostumuksella keittiöön (onneksi ne kaikista tärkeimmät, rakkaimmat ja arvokkaimmat tavarat voin täten säilyttää). Osan tavaroista lahjoitan hyväntekeväisyyteen ja loput sijoitan Sannibeiben varastoon. Muuttoautolla (jota ei siis ole, eli lue: pyörälläni) ajellaan useita reissuja pitkin poikin stadia.
Lupasin, etten valita. En kuitenkaan voi hillitä itseäni, sillä tää on syvältä.
Onneksi uusi kämppis on paitsi seksikäs pimu myös mahtava tyyppi. Ja ystävä. Lievittää vähän tuskaani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti