Aamuihmisen kirous

Rakastan aamuja. Mutta en rakasta niitä ehdoitta. Rakastan niitä, kun saan herätä rauhassa ilman herätyskelloa. Nautin, kun voin makoilla sängyssä ja mietiskellä elämää, ennen kun asetan jalkani viileälle lattialle. Pidän rauhallisesta hetkestä kylpyhuoneessa, raikkaasta hammastahnasta suussani ja siitä kahdesta minuutista, kun istun vessanlattialla hampaitani pesten. Tykkään syödä aamiaista hitaasti, kahvikeittimen poristessa ja Hesaria lukiessa. Nautin siitä äänestä, joka syntyy kun käännän sanomalehden sivuja eteenpäin tai kun napsautan jääkaapin oven kiinni, otettuani sieltä jogurttia.

Erityisesti pidän siitä, kun saan kuunnella aamulla radiota. Se herättää rauhallisesti, lempeästi ja huolella. Se valmistaa minut kohtaamaan ulkomaailman, muut ihmiset ja tulevat keskustelunaiheet. Kotoani poistuttuani vedän keuhkoni täyteen raitista ilmaa, jota asuinalueellani on normaaliin pääkapunkiseudun ilmaan verrattuna runsain mitoin. Näen puita, puutaloja, rauhaa ja taivaan. Joskus se on pilvinen ja joskus ei, aina se kuitenkin ottaa minut vastaan. Haluaisin nautiskella bussimatkallani töihin toisen kupin kahvia, samalla kun luen pikauutiset ilmaisjakeluista. Mutta maisemien katseleminen valmistaa minua myös maantieteellisesti kohti uutta työpäivää, ja se sopii minulle. Tämä on päivän paras hetki.

Inhoan aamuja. Inhoan niitä ehdoitta, sillä ne eivät juuri koskaan suju kuten edellä kuvailin. Lähes poikkeuksetta minä nukun liian vähän, herään kiukkuisena pommiin nukkuneena, torkutan tunnin, pesen hampaani kirieessä ja ryntään bussiin syömättä, juomatta ja lukematta yhtään mitään. Kastun katoksettomalla bussipysäkillä, palelen märkänä linja-autossa, jossa ei ole jäljellä istumapaikkoja nimeksikään puhumattakaan ilmaisjakeluista, joista saisi edes pienen tiedonpalan päivän tapahtumista. Missaan jatkoyhteyden ja saavun töihin 5 minuuttia liian myöhään. Olen nälkäinen, kiukkuinen, kofeiiniton ja väsynyt.

Haluaisin olla jotain ihan muuta. Se ei onnistu ikinä keskiviikkoisin. Joskus lauantaisin, ehkä.