Sen minkä nuorena oppii...

... sen vanhana taitaa. Ja sen vanhanakin mokaa.

Oujee. Nyt se on todistettu. Olen viikonlopun virallinen känniääliö. Kotikaupungin vuoden tapahtuma on takana päin ja mitä jäi käteen? Jotain uutta edellisvuoteen verrattuna? No ei oikeastaan. Jotain erilaista suhteessa menneisiin vuosiin? En nyt sanoisi. Jotain todella kiusallista, noloa ja typerää? Molemmat kourat pullottaa.

En jaksa yksinkertaisesti enää selittää täällä koko illan kulkua kaikkinensa, mutta tiivistän jotain, jolla voin edellisen kappaleen angstin selittää tietämättömille. Rokkiviikonloppu ja varsinainen juhlapäivä meni oikein mainiosti, mukavasti ja kivasti. Iltakin kului auringonlaskiessa, PMMP:n soidessa, tanssiessa, juodessa, laulaessa ja iloitessa ihmisistä. Kunnes viimeiset pari tuntia olivat omalla kohdallani elämäni rajuin ylilyönti. Sen lisäksi, että olin alkoholin suhteen pahasti metsässä, suoritin kaiken kaikkiaan muutenkin noloja tekoja, joita on syytä pyydellä hieman anteeksi, pohtia omalta kohdaltaan miten voisin jatkossa tämän välttää ja ennen kaikkea, miettiä toden teolla miksi sellaiseen överitilaan itseni vedin.

Join itseni siihen kuntoon, etten pysynyt pystyssä. Huusin, itkin, potkin, riehuin ja raivosin. Valitin, join lisää, kaatuilin, kaadoin, heittelin, heittäydyin, hypin ja huojuin. Tein väärin muutamalla ihmiselle, itselleni ja fyysisesti jopa irtaimistolle. Omalleni ja muiden. Varsin turhaa, outoa ja hyvin epäsovinnaista. Noloa, säälittävää ja perin perin huolestuttavaa. On ollut sisäisen tutkiskelun paikka siinä määrin, että eilen meinasivat kaatua seinät päälle. Pikku itku eteisen lattialla, puhelu ystävälle Pohjanmaalle ja kotityöt pelastivat pahimmalta. Nyt jo uusi päivä, tänään ehkä jo pystyin vähän nauramaan asialle. Itselleni en vielä, sillä itserankaisu ja -ruoskinta saakin olla hieman vielä käynnissä.

Ainakaan tästä ei ole suunta kuin ylöspäin.