Uutta, ihmeellistä ja... tuskaa.

Olen universumin huonoin toimittaja, sosiaalisesti yhtä lahjaton kuin kuollut lehmä ja itsetuntoni on samoissa kokoluokissa sääskien hyöhensarjan kanssa. En osaa kirjoittaa lausettakaan oikein, en kykene ideoimaan mitään, mikä ansaitsisi paikkansa jossain muualla kuin vessanpöntön ja Helsingin viemäristön syvyyksissä. Minun kanssani ei keskustele yksikään sielu, sillä istun hiljaa nurkkatyöpisteelläni. Itken salaa vessassa omaa kyvyttömyyttäni, ruoskin itseäni 24 tuntia vuorokaudessa epäammattimaisesta toiminnasta ja pelkään jatkuvasti saavani potkut.

Hirveä tilitys, tiedän. Samaan aikaan kanssani aloittaneet muut uudet, ovat vetäneet viikossa ihan huippusuorituksia. Itse olen koonnut vaivaiset pari palstaa, nekin vain kohtuullisesti. Olen hukassa kuin mummo marjassa. En todellakaan tiedä tippaakaan mitä tehdä, sillä huomaan jatkuvasti hakevani näkökulmia, juttuja ja haastateltavia aivan väärästä suunnasta. Jokin osa-alue edellä mainituista on aina pielessä, useinmiten kaikki kolme. Olen liian kiltti, tyhmä ja ilmeisesti myös saamaton, koska tuloksia ei näy. Olen kuin sokea hiiri jääkiekko-ottelussa. Ammun laukauksia kyllä taajaan vaikka minne, mutta ne eivät osu oikeaan maaliin. Eivät edes oikeaan suuntaan.

En vain yksinkertaisesti pärjää, kuten

a) itse odotin

b) minun pitäisi

c) kaikki muut olettivat.

Tiedän, että viikon perusteella ei saa vetää liian nopeita johtopäätöksiä. Sopeutuminen vie oman aikansa, etenkin kun hyppää suuriin saappaisiin aivan toisenlaisesta maailmasta. Tiedän, että oppi tulee hitaasti ja kantapään kautta. En vain tunnista itse itseäni tästä tilasta. En minä ole mitään noista, jota juuri yllä kuvailin. Ja kuitenkin olen, juuri nyt. Nolottaa, itkettää, ahdistaa ja vituttaa. Tuntuu, että on pettänyt kaikkien -ennen kaikkea oman- luottamuksensa. Tuntuu, ettei pärjää. Ettei kelpaa. Vaikka, kyllä, tiedän ettei niin ole.