tiistai 5. kesäkuuta 2007

Kielellisyyksiä, korvakuulolta.

Jos aloitan luettelemaan mitä kieliä puhun, en saa kovin pitkää listaa aikaan. Suomi, ruotsi, englanti ja viittomakieli. Selvennän tuota onnetonta nelikkoa hieman. Suomi on äidinkieleni, puhun sitä sen mukaisesti. Kirjoitan sitä keskivertokansalaista paremmin, sillä tienaan sen avulla elantoni. Olen ammatiltani toimittaja, joten koko työni kuva perustuu siihen, että osaan kirjoittaa ja käyttää kieltä oikein sekä ymmärrettävästi. Toisinaan tässä ei onnistu niin hyvin kuin pitäisi, niin hyvin kuin haluaisi tai niin hyvin kuin toivottaisiin. Niin tai näin, lukijani lienee useimmiten kohtuullisen tyytyväisiä raapustuksiini.

Englanninkieleltä Suomessa -lähinnä Skandinaviassa- ei oikeasti voi välttyä. Kiitos koulujärjestelmämme, televisiomme amerikkalaissarjojen ja niiden kolmen maahanmuuttajan, jotka olemme tänne saaneet, puhun hyvää englantia. Ymmärrän, puhun, keskustelen ja pärjään englannillani siten, että lauseeni ovat pääsisällöltään muutakin kuin ”hyvää päivää”, ”paska” ja ”minä olen tyhmä”. Kykenen parhaassa tapauksessa, hieman vaivaa asian eteen näkemällä, myös kirjoittamaan artikkeleja englanniksi. Ei, en ole englanninkielinen toimittaja enkä pysty samaan, johon englannissa opiskelleet journalistit tai sitä äidinkielenään puhuvat pystyvät. However, kuten englanniksi osuvasti sanotaan, I can manage with it.

Ruotsi, tuo toinen rakas kotimainen, on minulle väline, jolla pärjään. Pärjään illallisilla, joissa puhutaan vain ruotsia. Voin puhua ruotsiksi, jopa itse ruotsalaisten kanssa muustakin kuin säästä, mutta en alkaisi kritisoimaan poliittisia julkisuudenhenkilöitä, pohtimaan kantasolulahjoitusten eettisyyttä tai korkeakouluopintojen uudistamista. Luen ruotsinkielisiä novelleja ja lehtiä, kun olen oikeassa mielentilassa, viikoittain kuitenkin. En ymmärrä jokaista sanaa, mutta asia menee perille. Luultavasti. En tekisi haastattelua ruotsinkielellä, enkä kirjoittaisi mitään jutuistani toisella kotimaisella. Pienellä skarppaamisella voisin sen ehkä tehdä, jos oikein viitsin ja pinnistäisin.

Olen suorittanut viittomakielen alkeet vuonna 2003 ja ymmärrän viittomakielisistä uutisista sanat jänis, raha, lumivyöry ja hyvää illan jatkoa. Jos kertaisin, sanavarastoni karttuisi kymmenkertaiseksi. Osaisin siinä vaiheessa jo nelisenkymmentä termiä plus aakkoset.

Haluaisin hallita –tai edes jotenkuten pärjätä- saksan, ranskan, espanjan ja mahdollisesti myös venäjänkielellä. Mutta se tuntuu mahdottomalta. En ollut koskaan koulussa hyvä kielissä, en ole sitä nytkään. Opin reissuillani korvakuulolta nopeasti paljon, mutta unohdan ne aina samassa tahdissa kotiin palattuani. Olen osannut sanoa ranskaksi vaikka mitä, samoin albaniaksi ja makedonian kielellä. Osasin joskus tilata ruokaa saksaksi. Ja nyt? Voin puhua vähän kovemmalla äänellä, jos se vaikka auttaisi asian perille menossa.

Isäni on muuten kielinero, joka opettelee ”ihan huvikseen” uuden kielen ja kykenee kommunikoimaan vähintään välttävästi lukuisilla kielillä. Lukumäärän laskemiseen tarvitset kaksi kättä. On tää väärin.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

ohoh, täälläpäs on tapahtunut paljon! siistiä. :)