Hei,

Aloitin vihdoin tämän kirjeen. Olen miettinyt tätä useina hetkinä, monina tunteina ja lukuisina iltoina. Niin paljon jäi sanomatta, koska aikamme vain loppui kesken. Emme sanoneet hyvästejä, emme halanneet tai sanoneet: rakastan sinua. Kaikki vain loppui, ilman varoitusta tai mahdollisuutta kertoa sitä kaikkea mitä sisälläni tunsin. Eivätkä ne tunteet ole minnekään kadonneet. Pahoitan edelleen mieleni, toisinaan sattuu vieläkin, hymyilen sinulle joskus kuitenkin. Ajatuksille, muistoille, tunteille.

Kukaan ei koskaan ollut eikä ole kuten sinä. Kenestäkään ei koskaan tule toista sinua. Sinä olit minulle ainutkertainen ja tulet olemaan sitä ikuisesti. Kaikki se mitä koimme yhdessä, ei ole millään tavoin ajalla pyyhittävissä. Sitä ei voi kukaan viedä minulta, ei väittää sitä valheeksi, ei parantaa haavojani eikä koskaan, ikinä, muuttaa sitä. Sinä olit ja olet osa minua, sinun vuoksesi olen sitä mitä nyt olen. Sinun vuoksesi olen jaksanut kaiken sen. Rakkauteni sinuun oli ja on pyyteetöntä, aitoa, syvää ja juuri sellaista kuin sen kuuluikin olla. Annoin itsestäni sinulle kaiken, en pientä palaa enkä puolikasta. Sinä määrittelet minulle sen mitä minä olen jatkossa, sinä määrittelet tulevaisuuteni.

Olen yrittänyt tolkuttaa itselleni, että olet poissa. Jätit jälkeesi tuskaa, kyyneliä, surua, tietämättömyyttä ja paljon sanomattomia sanoja. Kaikki ne illat kun olin huolissani sinusta, kaikki ne hetket kun nauroimme yhdessä ja kaikki ne ahdistuksen tunteet, joista kärsin jo silloin, ovat edelleen osa minua. Mietin edelleen sitä erästä aamua, kun vain istuimme ja joimme teetä. Ei puhuttu paljoa, mutta aamuaurinko paistoi ikkunasta silmiimme ja herätti meidät hitaasti. Tai se eräs kerta, kun keskellä yötä intouduimme tanssimaan, pikkuisessa huoneessa. Entäs muistatko, kuinka monesti nauroimme yhdessä? Osasit puhua kanssani mistä vain. Olit herkkä ihminen, joka ei kaikesta verbaalisesta lahjakkuudestaan huolimatta osannut tuoda oikeaa sisintää esille. Ujous peittyi päälleliimatun itsevarmuuden alle. Oikeat tunteet hukkuivat älykkyyden tuomaan tarpeeseen korostaa epäolennaisia asioita.

Sinä satutit minua teoillasi, niillä jotka teit itsellesi ja niillä, jotka kohdistit minuun. Välillä tuntui, että olin yksin vastuussa sinusta ja teoistasi, vaikka ne eivät oikeasti minulle kuuluneetkaan. Valvoin lukuisia öitä puhelimeni äärellä peläten ja toivoen, että se soisi. Jos se soi, olin kauhuissani ja kun se ei soinut, olin huolissani. Kun olin kanssasi, tuntui turvalliselta. Tuntui ainakin turvallisemmalta kuin silloin, kun olimme erillämme. Koska, kun olimme erillämme en voinut alkuunkaan tietää missä mennään. Valheesi satuttivat ja satuttavat edelleen. Oliko se tarpeellista? Siitä jäi jäljelle niin suuri määrä kysymyskiä, joihin en saa koskaan vastausta. Se on pahinta, sen hyväksyminen on hidasta ja vaikeaa. Tiedän sinun satuttaneen minua tarkoituksella, tiedän sinun työntäneen minua kauemmas aivan tahallasi. Et halunnut minua lähellesi, lähelle rikkinäistä ihmistä, jonka tiesit satuttavan minua. Mutta kun minä rakastin sinua, minä halusin olla tukenasi.

Siitä on nyt jo kauan, todella kauan. On myönnettävä, että nielen kyyneleitä tätä kirjoittaessani. Olet edelleen niin paljon, niin suuri osa minua. Tunnen todella kovaa tuskaa ajatellessani sitä kaikkea, mikä jäi sanomatta. Jonka sanomiseen et antanut minulle mahdollisuutta. Näen unia sinusta, joissa kysyn sinulta kaiken. Olet vastannut minulle jo moneen kysymykseen, ja minä yritän nyt luottaa saaneeni totuuden. Mutta se absoluuttinen totuus lähti sinun mukanasi.

Ja minä olen edelleen, nyt ja ikuisesti, sinun isosiskosi.