Vastuunsa kantava nuori aikuinen

Huomaan pohtivani aikuisuutta nykyään aiempaa enemmän. Mietiskelen kaikkia niitä kysymyksiä, jotka nuorempana mielsi osaksi "aikuisten elämää". Olen keskustellut palkan riittävyydestä välttämättömiin menoihin, vuokratasoista Helsingissä, vastuullisesta alkoholinkäytöstä, parisuhteiden tulevaisuudensuunnitelmista, kasvatusmetodeista ja siitä kuinka ennen kaikki oli paremmin. Aloitan päiväni kahvikupilla ja arvokeskustelulla, joka saattaa liittyä vaikka nuorison käyttäytymiseen julkisissa liikennevälineissä. Olenko tullut vanhaksi?

Tätäkö se nyt sitten on se vastuullisen aikuisen ihmisen elämä? Että ei ehkä tee kaikkea ihan oikein, mutta tietää ainakin olevinaan kuinka kaikki tulisi tehdä. Osaa osittain ainakin määritellä oikean ja väärän, tunnistaa oman ideologiansa eikä kovinkaan usein enää koe tarpeelliseksi luopua siitä. Hyväksyy itsensä (jo pitkälti) sellaisena kuin on, mutta toisaalta kompromissien tekeminen alkaa muodostua jokseenkin mahdottomaksi.

Ääripäät asioissa ovat ottaneet tilansa. Se mistä ei ole valmis tinkimään, niin siitä kiljuu kakaroille (joskus muillekin kyllä): "mitä minä sanoin" -tyyliin tai "oli miten vain, olen jo oppinut tuntemaan itseni ja tästä en jousta" -tapaan. Kumpikaan edellämainituista ei ole kovinkaan joustava, toiset huomioonottava eikä liberaali esitystapa. Mutta sitten elämääni on astunut se toinen puoli, äärilepsuus. Ne asiat, joista ennen jaksoi stressata viikkokausia, menevät nykyään ohi olankohautuksella. "En jaksa tästä kyllä nyt mieltäni liikuttaa" -tyyliin tai "Aijjaa. No sepä kiva" -tyyppisesti. Ne asiat, joissa on riittävästi jo päätään seinään iskenyt, ymmärtää niin turhiksi, ettei niistä välitä enää pätkääkään.

Äärilaitojen asettelua näen vanhemmissani hyvinkin paljon. Mitä enemmän he saavuttavat ikää, sitä tiukemmiksi ja ehkä jopa ahdasmielisemmiksi he ovat tulleet omien periaatteidensa kanssa. Heillä on alkanut jokin outo paluu "vanhoihin hyviin aikoihin", ja minä pelkään sen olevan dementian ensioireita. Toisaalta, samalla heistä huokuu täydellinen (ehkä myös positiivinen ja terve) välinpitämättömyys kaikkea muuta kohtaan. "Ei se oo niin vimpan päälle enää."

Näitä oireita olen nyt sitten löytänyt itsestäni ja alkanut vähän pelätä vanhenemista. Tai ehkä en vanhenemista itsessään, vaan sen mukanaan tuomaa persoonallisuusmuutosta. Teini-iän jälkeen rajun muutoksen läpikäyneenä, tiedän kuinka rankkaa se voi olla. Onko minun ihan pakko kohdata se taas? Nyt on kuitenkin niin, että (raa'asti arvioiden) noin 80 prosenttia ajastani huomaan olevani se aikuinen, joka pohtii arvokysymyksiä, pitää huolta asioiden asiallisesta tilasta ja kantaa tunnollisesti vastuunsa. Mutta edelleen (ja toivottavasti edes jonkin verran jatkossakin) sitä löytää itsensä tilasta, jossa ei vastuullisuus paljon paina. Kerran vuodessa voi juoda punaviiniglögiä aamuun asti, niin että vatsassa pyörii karuselli 24 seuraavaa tuntia. Tai kerran vuodessa voi olla hyvä, ihan vähän valehdella, saadakseen pussillisen karkkia ja elokuvaillan. KMP:tä lainaten, on ihanaa kun joskus on tilassa, jossa kysyy itseltään: koska oikea elämä alkaa?

Nyt on pakko älähtää.

Olen äärimmäisen järkyttynyt ja surullinen. Sairaanhoitajat ja muu terveydenhuollon henkilökunta on enemmän kuin ansainnut palkankorotuksensa. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että ne rahat pitää nyt jostakin löytyä ja heti. En missään nimessä näe asiaa siten, että jos olet tietyllä tavalla "tärkeässä" ammatissa, menetät oikeutesi vaatia palkankorotusta tai käyttää muita keinoja ansaitun palkkatason saavuttamiseksi. Mutta...

Ja nyt tulee se iso mutta... Nyt on kyse ihmishengistä. Oikeiden ihmisten, oikeista elämistä, jotka pahimmassa tapauksessa tulevat päättymään sen takia, että suomalainen sairaanhoitaja haluaa muutaman satasen enemmän kuukaudessa palkkaa. Mielestäni se on jo ihmisarvon halveksimista. On oltava aikuisia ajattelevia ja ennen kaikkea humaaneja ihmisiä, jotka tajuavat että yksinkertaisesti paperityöläisen lakko ei ole sama asia kuin sairaanhoitajien joukkoirtisanoutuminen. Ken ei sitä ole ammatinvalintaa tehdessään ymmärtänyt, on valinnut väärän alan. Kaikilla nk. humaaneilla aloilla on ymmärrettä oman työnsä seuraukset, ammatin konkreettinen vaikutus toisiin ihmisiin -ja kyllä- myös nämä mahdolliset haittapuolet.

Ensimmäistä kertaa (ainakin siltä tuntuu) olen samoilla linjoilla pääministeri Vanhasen kanssa. Hallitus valmistelee nyt hänen johdollaan lakiesitystä. 'Eduskunta korkeimpana valtioelimenä laittaa kansalaisten oikeudet tärkeysjärjestykseen: sairaaloissa olevien potilaiden ihmisarvon ja hengen muiden arvojen edelle. Puolustuskyvyttömät lähimmäisemme on rajattava "meidän terveiden aikuisten tulonjakotaistelun ulkopuolelle".' Tässä hän on oikeassa ja hallitus samoin. Paitsi että demokratiamme tarkoittaa sitä, että hallitukselle on suotu oikeus tehdä lakiesitykset ja eduskunnalle mahdollisuus tehdä niistä lopullinen päätös, on tämä mielestäni myös oikeutettu ajatuksenakin.

Elämme hyvinvointivaltiossa, jossa huonokin palkka riittää siihen, että voimme elää normaalia elämää. En sano, että täällä asiat täydellisesti olisivat tai että meillä ei olisi epäkohtia, joihin pitää puuttua. Kyllä on, ja yksi niistä on terveydenhoitoalan palkkaus. Mutta, jos tällaisessa yhteiskunnassa aletaan leikkimään ihmishengillä rahan takia, ollaan minun mielestäni niin pelottavassa ajatusketjussa, että alkaa oksettaa. Miten tämä eroaa siitä, että ihmishengillä leikitään uskonnon tai tieteen nimissä? Onko raha (tai pieni palkka) se tarkoitus, joka sitten lopulta pyhittää kaikki keinot?

Enkä minä syyllistä yhtäkään yksittäistä sairaanhoitajaa tai yritä sanoa, etteivät he olisi oikeutettuja vaatimaan parempaa palkkaa. Kyllä he ovat siihen oikeutettuja, ja ovat oikeutettuja sen saamaankin. Mutta tämä keino on väärä, sillä kaikki tietävät että joukkoirtisanoutumisten toteutuessa, ihmisiä tulee kuolemaan. Kuka on valmis maksamaan sen hinnan omasta palkankorotuksestaan? Hui, hitsit sentään, en minä ainakaan. Sisäinen humanistini, ja ihan vain rehellinen inhimillisyyskin, sen sanoo: rajan on kuljettava jossain. Ja minun maailmassani se kulkee tässä. Eikö täällä nyt kuole ihmisiä jo ihan riittävästi muutenkin?

Sydämellään sen tuntee

Lapsen, tarkemmin sanottuna, vauvan tuoksussa on jotain sellaista joka saa 25-v ja risat naisen hyvin helposti haukkomaan henkeään. Varmasti löytyy niitäkin naisia, joille se on yhdentekevä ja sitten on niitä, joille asia on lähestulkoon vastenmielinen. Väitän silti, että enemmistö ikäisistäni naisista saa (salaa tai julkisesti) hetkellisen liikutuksen sisällään, pidellessään sylissään nukkuvaa lasta. Ilmiö on osittain kemiallinen ja liittyy hormoneihin, joita säätelee keskushermosto ja sitä myöten myös hajuaisti. (Tämä on minun vähemmän tieteellinen näkemykseni, mutta koitan perustaa sen hatarasti johonkin joskus kuulemaani.) Toisaalta ilmiö liittyy myös biologiseen vaistoon, yhteiskunnan opettamiin normeihin ja puhtaisiin omiin toiveisiin. Monisyinen juttu, jonka pohdintaa sohvasosiologi Satu harrasti viikonloppuna.

Siskonpoika sai nimen. Kutsun häntä (tässä ja muutenkin) A-V:eeksi. Lapsi oli minulle 9. kappale, jolle olla täti. Ei mitään ihan uutta puuhaa siis. Vanhimmat täteilyni kohteet ovat jo 8. luokkalaisia ja ja nuorimmat tätä kuukauden ikäluokkaa (heitäkin on kaksi). Vauvan sylissä pitäminen ei tarjoa minulle enää sinällään mitään uutta kokemusta, mutta tunnetila on kuitenkin aina yhtä voimallinen. Vanhempien lasten kanssa se sama tunne nousee pintaan, kun on syytä olla huolissaan jostain, mistä hyvänsä -siitä että ovat ajaneet pyörällään pusikkoon murtaen kätensä. Nuorempien sinttien kohdalla pelottaa, miten koulunaloitus mahtaa sujua, -saako se muru nyt varmasti kavereita? Mutta nämä vauvaolennot, ne ovat sillä tavoin vielä mitään tekemättömiä rääpäleitä ja toukanoloisia kääröjä, että he saavat sen tunteen pintaan nukkuessaan sylissäni. Tulee olo, että tätä pikkuherraa ei kyllä voisi kukaan nyt satuttaa. Suojeluvaisto nousee sellaisella vimmalla pintaan, hormonien sitä korostaessa, että omat voimavarat saavat uskomattomat mittasuhteet. Ja kyse ei ole edes minun omista lapsistani.

Kun on tuon kokenut 9 kertaa eikä se yhdelläkään kerralla ole menettänyt voimakkuuttaan, sitä pohtii väkisinkin mistä kaikki johtuu. Tiedän biologialla olevan asian kanssa paljon tekemistä, mutta en haluaisi mennä sosiologisia syitäkään vähättelemään. Ennen kaikkea mietin sitä, miten usein näiden hurmaavien hetkien jälkeen asiat asettuvat taas perspektiiviin. Sitä tajuaa niin monta asiaa paremmin. Sen mihin energiaansa voi turhaan tuhlata ja sen kuinka ihmisten itsekkyys on aidosti pahasta. Tämä kuulostaa melkoiselta idealistiselta itkuvirreltä, mutta viime viikonlopun jälkeen muistin sen taas. Yksinkertaisista asioista ne jutut syntyvät, se hyvä olokin itselle ja muille.

Ihminen joka pitää pientä vauvaa sylissään ja tuntee tilanteen herkkyyden ei voi sen jälkeen ainakaan hetkeen olla paha. Jos on, hänellä ei ole sydäntä.

Ahmija

Teatteri Jurkka esittää parhaillaan näytelmää nimeltä Ahmija. Kipale kertoo nimensä mukaisesti kohtauksia tästä nyky-yhteiskuntamme ahneudesta, jossa ollaan innokkaina ahmimassa yhtä jos toistakin. Kaikki, mitä vain suinkin voi suihinsa panna, pannaan. Mitä tahansa voitkin omistaa, omista. Jos jotakuta voit hyväksesi käyttää, käytä. Bisnes on bisnestä, vaikka pääjohtajana toimisi vauva. Anna itsestäsi kaikki jollekin muulle kuin sinulle ja läheisillesi. "Jos minua ei näe, minua ei ole olemassa" -sanottiin Ahmijassa. Näin tuntuu olevan.

Ahneudesta ja hyvin länsimaalaisesta materialistisesta elämäntyylistämme on tehty ehkä 100 materialistista näytelmää, jota hyvin toimeen tulevat, valkoiset pullasorsat astelevat katsomaan viikonloppuisin. He juovat väliajalla konjakkia ja päivittelevät maailman kauheaa anhneutta ja ihmisten itsekkyyttä. Sitten he hyppäävät tilavolvoihinsa ja ajavat trendikkäisiin "vähän vintage-tyylisiin" pikku koteihinsa, jugendtalon 3. kerroksessa, tietysti. Se on oksettavaa. En väitä, ettenkö syyllistyisi tuohon jossain määrin itsekin, mutta juuri se oli Jurkan Ahmijassa erilaista. Kaikessa pornografisessa kuvotttavuudessaan, se läjäytti pikkuriikkiseltä, minimalistiselta näyttämöltään, vasten kasvojani juuri tuon kuvottavuuden. Sen, että kuvottavaa eivät olekaan ne näyttelijät, jotka pyllistävät metrin päässä minusta pienelle nuken penikselle tai pyörivät haarat levällään pillu-monitori genitaalialueensa edessä. Kuvottavuus syntyy siitä, kun yleisö kokee kollektiivisen vaivautuneisuuden, yhteisen halun poistua katsomosta ja hermostuneen naurun, kun ei itkeäkään uskalla. Ällöttävää ei ole näytelmä, eivät näyttelijät, vaan yhteiskuntamme tietyt normit. Normit, joita unohdamme (tai haluamme unohtaa) kyseenalaistaa.

Joskus on hyvä, että asiat esitetään äärimmäisen kärjistetysti. Provokaatio voi olla hyvästä ja osoittaa todellisuuden realistista esitystapaa paremmin. Kyllä, näytelmän puoliajalla poistui osa katsojista tilavolvoillaan kruununhakalaisiin hienostokoteihinsa. Kyllä, näytelmän lopussa eturivin vanhemmat rouvat katselivat epäuskoisina ympärille: "taputatteko te muut ihan tosissanne?". Ja kyllä, minäkin olin yksi niistä joka nauroi hermostuneena, kun en muutoinkaan uskaltanut reagoida. Olin lammas ja tein kuten kaikki muutkin. Mutta, minä koin tuon kaiken jälkeen muutaman suuren ymmäryksen hetken. Vaikka pahoin voinkin esityksen aikana, voin ehdottomasti pahemmin pohtiessani syitä sen tekemiseen ylipäänsä. Toivon, että en unohda sitä oloa ihan heti. Sillä vaikka kaikesta hyvä onnisuudesta ei itseään tarvitsekaan syyllistää, voisi sen kuitenkin muistaa. Se, että minä lakkaan syömästä, ei pelasta yhtäkään afrikan nälkäistä lasta. Kauhea fakta, jonka kanssa olen joutunut kasvokkain tehdessäni kansainvälistä avustustyötä. Mutta voin valita sen, millaisia asioita kannatan ja mitkä ovat niitä, joiden ahminen on "jo vähän liikaa". Mitä ne sitten ovat? Puhutaan siitä toiste. Maailma ei ole niin kovin mustavalkoinen, kun joskus sen toivoisin olevan.

P.S. Ahmija ei ole missään nimessä treffikohde.

Vieläkö pussailet pyörävarastoissa?

Kasarislovareiden herkistämänä aloin pohtia ala-asteen, teini-iän ja ehkä ihan pikkuisen myöhempien aikojenkin ihastumisia. Sitä jännittävää tunnetta, kun sekoaa ihan totaalisesti toisesta ihmisestä. Kuullessaan lähes minkä tahansa kappaleen, löytää siitä suoria tai piilomerkityksiä juuri siihen omaan päiväunien kohteeseensa. Ihastuneena kukaan ei kykene oikein keskittymään siihen, mihin pitäisi. Kädet tärisee, hymyilyttää ja haluaisi vain istua ja haaveilla.

Sellaista se oli ainakin ala-asteella. Silloin kaikki tuntui niin kovin massiiviselta. Jälkeenpäin ajatellen, olen vakuuttunut kokeneeni suurimmat sydänsurunikin silloin. Olihan se traagista, että Otto ei pussannutkaan ekaa pusuaan mun vaan erään toisen tytön kanssa. Kun hain Tatua tanssimaan hitaita, sydän tykytti kuin ois rinnasta tullut ulos. Hikoilutti ja pelotti. Muistan aina sen, kuinka makasin sängyssäni, kuuntelen Bon Jovia ja itkin ehkä hysteerisemmin kuin koskaan sen jälkeen. Otto oli juuri ilmoittanut mulle, että aikoo jatkossa pelata Nintendoa jonkun toisen kanssa. Voi vittu, kun sattui ja repi. Ala-asteella kaikista tunteista toipui huomattavasti nopeammin kuin myöhemmällä iällä, mutta sen hetkiset tunteet (ikäänkuin ne ihan ensimmäiset koko elämässään) olivat yksinkertaisesti kaikista voimakkaimpia.

Teini-ikäisenä sitten hormonit sekoittivat ainakin minun (ja luultavasti kaikkien muidenkin) päätä aikamoisella volyymilla. Tämä oli omiaan lisäämään niidenkin vuosien ajaksi tunteisiin hyvän teatraalisuuslisän. Teininä sitä oli kuitenkin jo alkanut nähdä toisenlaisia vaihtoehtoja elämässään oikeasti. Sitä jo tiesi, että naimisiinmeno on mahdollista, samoin perheenperustaminen ja useat tyttö- tai poikaystävät ennen sitä. Sitä tiesi, ehkä enemmän saattoi kuitenkin toivoa, että jotkut kuitenkin päätyvät yhteen yläaste- tai lukiorakkautensa kanssa. Joten kaikki takapakit osasi siitä huolimatta ottaa vastaan hieman enemmän järjellä, kuin vaikka silloin traagisina ala-asteen sukkadiscoaikoina. Teininä oli edelleen niin sinisilmäinen ja herkkäuskoinen kaikkien "unelmaparien" ja "rakkaus on ikuista"-jaaritusten suhteen, että ei mitenkään yllä siihen missä tilassa nyt liikkuu omien tunteidensa kanssa. Jollain tavalla vaikkapa teini-ihastuksestani Heikistä, Villestä ja Juhasta kielii se, että kaikkien kolmen kanssa, edelleen kohdatessani sydän pamppailee tuttuun tapaan. Jonkun kanssa on tullut pussattuakin uudestaan. Lievää regressiivisyyttä ilmassa.

Entäs nyt sitten? Järjellä vai tunteellako vedetään? Noh, olisi naurettavaa väittää olevani järki-ihminen. Tunnepuolelle olen niin voimakkaasti suuntautunut edelleen, että se varmasti näkyy kaikessa mitä teen. Muitakin aikuisia on, jotka ovat kuten minä. Sitten on niitä järkityyppejä ja niitä, jotka ovat jotain siltä-ja-väliltä. Miksi sitten näin (ainakin olevinaan) aikuisena, erot ovat hitaampia? Miksi toipuminen ei meinaa millään saada päätöstä? Miksi rakastuminen -jopa ihastuminen- on niin suunnattoman vaikeaa ja työlästä? Mitä on muuttunut ala-asteesta tai yläasteesta? Onko tilalle tullut jotenkin se kuuluisa kyynisyys, josta niin paljon puhutaan? Sillä edelleen, me olevinaan fiksut ja kasvaneet aikuiset laulamme rakkausballadeissa ihan juuri niistä samoista sielua ja sydäntärepivistä tunteista, joita itkimme mikkihiiri-tyynylle 10-vuotiaana. En osaa päättää ovatko tunteeni muuttuneet, sillä tavallaan tuntuu samalta kuin silloin kun olin seisonut sateessa 2 tuntia vain saadakseni tietää, että "emmie ehkä enää haluu olla". Tavallaan taas ei tunnu yhtään siltä, sillä se järjen ääni on alkanut kolkutella olan takana. Se kertoo hyviä, se kertoo pahoja asioita. "Tuohon ei kannata ihastua, siitä ei hyvää seuraa." "Anna jo olla ja unohda, se ei ansaitse sitä." Mutta mihin niistä uskoa?

Mistä helvetistä se järki tuli mukaan kuvioihin? En ainakaan minä ole sitä kutsunut näihin bileisiin. Haluan tanssia taas popcornia sukissani, pojan kädet pepulla ja olla ihastunut silleen, että ei muuta osaa ajatella. Def Lepperdia siteeraten: "Do you think twice, or just touch and see?"

Tyytyväisyystakuu?

Tyytyväisyys on hallitseva tunne, jota janoaa toisinaan suuria määriä kerrallaan. Välillä se ottaa ja yllättää tulemalla suorastaan syliin. Toisinaan sitä ei meinaa löytyä mistään, vaikka jokaisen nurkan takaa etsisi. Jauhan tällä kertaa tyytyväisyydestä, sillä sen puute tai olemassaolo on ollut elämässäni tapetilla viime aikoina. Maanisdepressiivisissä oireissa ihminen muuttuu niin, että on ääririippuvainen juuri tuosta tunteesta. Tai no joo, joku kauhean tarkka terveysalan ammattilainen varmasti määrittelee asian toisin. Aivan taatusti joku lukija siellä nyt kokee tarpeelliseksi alkaa viilata pilkkua tyyliin: "tarkka määritelmähän ei ole..." Blablabla sanon minä.

En ole maanisdepressiivinen, ainakaan niin ei ole koskaan diagnosoitu. Mutta vaikka ei olisikaan henkisesti kipeä, niin suurin osa tuntemistani ihmisistä on riippuvaisia siitä, että on se sellainen perustyytyväinen olo. Jos jostain syystä näin ei ole, on oma tyytymättömyys aivan välttämättä koitettava tartuttaa johonkin toiseen. Tyytymättömyyttämme suodatamme muiden läpi, jotta oma paska jäisi ennemmin kiinni niihin muihin kanssaeläjiin kuin itseemme. Sinänsä se on varsin luonnollinen tapa toimia, mutta kyllähän se meitä muita alkaa sitten vituttaa.

Ihmiset kuuluvat aina jompaan kumpaan ihmistyyppiin. Useat varmasti molempiin, vain harvat meistä ei selkeästi kumpaankaan. Toisin sanoen: 1. Niihin, jotka purkavat murheensa muihin lähes sietämättömällä tavalla. 2. Niihin, jotka ottavat vastaan muiden murheet sumeilematta.
Itse kuulun selkeästi molempiin tyyppeihin ja sekös välillä aiheuttaa sisäistä raivoa. se on jo itsessään kovin ristiriitaista ja siksi olen käynyt pitkiä keskusteluja itseni kanssa peilin ääressä. "Josko Satu nyt voisit olla kuuntelematta sen ruikutusta? Jos sun tällä kertaa ei tarttekaan olla se maailman empaattisin ihminen?" tai vastavasti: "Josko tällä kertaa Satu voisit pitää mölyt mahassasi? Oisko mahdollista, että et syyttäisi muita omista virheistäsi?"

Näiden kahden tunteen välillä tasapainoilu on tuskallisen kivulista, äärihuvittavaa ja välillä jopa kaaottisella tavalla lähes mahdotonta. Ja siinähän minäkin keikun ihan jatkuvasti. Ensin kiukuttelen muille omat murheeni, jotta olisin valmis vastaanottamaan toisten roskat sen jälkeen. Ehkä sen kuuluukin mennä elämässä näin, jotta tietty balanssi säilyy sekä ihmistenvälisissä suhteissa että näiden mielenterveyksissä. Ihmisen pitää yksinkertaisesti purkaa oma tyytymättömyytensä muihin, ollakseen itse tyytyväinen, voidakseen kuunnella muiden tyytymättömyyttä. Eikö? Suurinta osaa ajasta minua ei haittaa olla empaattinen, pidän siitä. Sanoin vasta hetki sitten eräälle tutulle ääneen: "uskon, että mun oma empaattisuuteni tulee mulle takaisin sitten kun sitä tarvitsen." Ja aina se on tullut. Tavalla tai toisella, tyypiltä jos toiseltakin. Sitä tyytyväisyyttä on haettava. Mutta millä keinoin? Missä se raja kulkee? Tälle filosofiselle pohdinnalle onkin sitten syytä varata joku toinen ilta. Nyt on aika lähteä hakemaan tyytyväisyyttä näiden seinien ulkopuolelta.

Maastapakoa suunnitellessa

Kun tulee aina säännölisin väliajoin valtaisa tarve maastapakoon, on syytä muistaa muutama asia.

1) Se on mahdollista ja
2) Se ei ole mahdotonta.

Tiedän toistavani itseäni edellä mainituilla, sanomalla saman asian kahdella eri tavalla. Se oli tarkoituskin. Olen pohtinut maastapakoa jo lukuisia kertoja, vaan nyt se ensi kertaa tuntuu äärimmäisen voimalliselta. Aiemmin tämä tunne on tullut ja mennyt samassa tahdissa kuukautiskierron kanssa. Vieläkään en ole kenellekään minun maastapakoani toivovalle lupaamassa poistumistani, mutta eläkää toivossa. Niin minäkin.

Huomaan pohtivani täysin epäolennaisia asioita suhteessa maastapakoon. Esimerkiksi sitä, mitä maastapako minulle juuri nyt merkitsee? Onko se pakoa, sanan varsinaisessa merkityksessään? Pakoa omasta elämästään? Pakoa ongelmistaan? Karkaamista jonkun tietyn ihmisen läheisyydestä? Se voi olla mitä vain noista. Se voi olla myös näyttämisenhalua muille, se voi olla aitoa sisäsyntyistä uteliaisuutta ja kokeilunhalua. Se voi olla tylsyyden välttelyä tai jännityksen etsimistä. Se voi olla keino yrittää löytää itsensä -tai joku muu-.

Pohdittuani syitä, aloin pohtia käytännöntoteutusta. Vaihtoehtoja oli monia, joista poikkeuksetta kaikki vaativat normaaleja kuukausituloja suuremman summan rahaa. Euroja tulisi olla pesämunana ainakin jonkin verran, ei kuitenkaan niin ylettömästi kuin olin luullut. Toisin sanoen, kaikessa hiljaisuudessa järjestelty "pieni pohjatyö" mahdollistaisi maastapakoni muutaman kuukauden kuluessa. Ensin pitäisi vain tehdä kunnollinen suunnitelma, mihin alkaa kuluttumaan voimavarojaan, kaikessa suunnitelmallisuudessaan. Listoja rakastavana ihmisenä, tein listan. Se auttoi.

Viimeisenä osana maastapakoani huomasin ajattelevani, mitä veisin mukanani. Kenet, tai mitä. Siihen en ole vielä löytänyt lopullista vastausta, mutta lista on jo olemassa. Tietenkin. Sen myötä löysin kuitenkin lopullisen vastauksen sille, mitä luultavasti tulisin kaipaamaan. Sen päätin julkaista, sillä haluan kuulla ovatko muut maanpaon suorittaneet kokeneet näitä asioita. Osa listasta on silkkaa klisheetä (joskin hyvin todellista) ja osa vähemmän. Luulen kuitenkin ikävöiväni:

-Saunaa. (Ikävöin sitä jo kotimaassa, kun ei omaa ole.)
-Ruisleipää. (En syö pääsääntöisesti muuta leipää kuin ruisleipää, joten veikkaan tämän tulevan jonkinmoiseksi kynnyskysymykseksi.)
-Sitä päivää, kun ensilumi sataa.
-Hesburgerin paprikamajoneesia.
-Toimivia ja jouhevia virastotaloja sekä asiointeja niissä.
-Stockmannia.
-Sitä, että linja-autossa (tai muissakaan julkisissa liikennevälineissä) ei puhuta.
-Salattuja elämiä ja Big brotheria
-Underground bändielämää (lähinnä Joensuulaista sellaista)
-Kelan papereita (ne ovat yllättävän selviä kaikessa kaoottisuudessaan)