Eilinen A2-homoilta Ylellä oli ehkä surullisinta katsottavaa sitten... Ikinä. Seuratessani parituntista väittelyä homoseksuaalien oikeudesta mennä naimisiin, saada lapsia, puhua elämästään ääneen ja jopa oikeudesta olla olemassa pelkäsin saavani aivovaurion. Keskustelun toinen puoli ja sen edustajat eivät olleet isolta osalta ainoastaan tyhmiä, vaan myös jokseenkin empatiakyvyttömiä, ahdasmielisiä ja jopa ylimielisiä. Kaikkea sitä mitä inhoan yli kaiken.
Homouden (ja homoliittojen sekä adoptioiden) vastustajat tuntuivat tukeutuvan pitkälti ikiaikaisiin "raamatulla päähän" -argumentteihin, tietysti klassisten insesti-vertausten kera ja maustettuna "luonnon omalla järjestyksellä". Selitykset ja väitteet homoseksuaalien oikeuksia vastaan olivat aina yhtä ilahduttavan vanhoja, kuluneita ja perusteettomia. Joukkoon mahtui toki uusia naurettavia oletuksia esimerkiksi siitä, että vain heteroliitoilla on yhteiskunnallista merkitystä, koska niistä syntyy lapsia? Ahaa... Eli siis lapsettomilta aviopareilta olisi syytä ottaa avioliitto-oikeus pois? Ja että avioliiton tarkoitushan on ensisijaisesti olla jollakin lailla yhteiskunnallisesti hyödyttävä instituutio, ei suinkaan jotain jolla olisi tekemistä rakkauden kanssa.
Ohjelman loppua kohti tahti vain kiihtyi ja tuntui, että keskustelun edes inhimillisetkään seikat eivät enää järkyttäneet vastapuolta. Millaista ihmistä ei järkytä tosia-asia siitä, että homoseksuaalin nuoren itsemurhariski on nelinkertainen verrattuna heteroseksuaaliin nuoreen? Millaisessa yhteiskunnassa oikein elämme, jos luomme nuorelle sellaisen kasvualustan, jossa hän ei voi elää omana itsenään, vaan neljä kertaa todennäköisemmin tappaa itsensä? Mieleeni nousi väkisinkin kysymys: voisiko Päivi Räsäsen ja Pentti Oinosen äänestää ulos saarelta? Eihän ihmiset, joilla on noin perusteettomia mielipiteitä, voi olla kansanedustajina ja tehdä lakiesityksiä?
Minulla tuli kyyneleet silmiin ohjelman päätyttyä. Surullista.
keskiviikko 13. lokakuuta 2010
tiistai 12. lokakuuta 2010
Farkkukriisi
Jokainen nainen voinee samaistua tähän ajatukseen: hyvien farkkujen löytäminen on helvettiä, ellei jopa mahdotonta. Se nainen, joka ei tätä lausetta usko tai ymmärrä, ei ole koskaan ostanut farkkuja.
Farkkujen hankkimiseen liittyy enemmän ongelmakohtia ratkaistavaksi kuin yhdenkään juhlaklänningin löytämiseen (olipa koltulle kuinka tarkat kriteerit hyvänsä). Päänsärkyä aiheuttavat jameksien oston kohdalla niin koko, malli, väri kuin hintakin. Ja näiden kategorioiden sisälle mahtuvat vielä omat alakategoriansa: merkki, kestävyys, käyttöaste ja muodikkuus. Perhana. Täydellisen mahdoton tehtävä ainakin tälläiselle vartalolle.
Minulle on suotu takapuolta, kyllä, melkein afrikkalaistyylisesti konsanaan. Tämän lisäksi minulla pituuteeni (ja itäsuomalaiseen geeniperimääni) nähden hieman pidemmät jalat. Minulla on onnettoman ohuet pohkeet, mutta reisissä alkaa olla jo tavaraa. Lantioni on naisellinen, mutta ei poikkeuksellisen leveä, toisaalta minulla on varsin kapea vyötärö (silloin kun liikakiloja ei ole kertynyt talvivarastoksi). Näillä spekseillä on turha etsiä farkkuja, jotka istuvat suoraan jalkaani kuin unelma. Yleensä lahkeet jäävät liian lyhyiksi, vyötärökappale liian isoksi lörpöksi tai lantionkohdalta liian matalaksi, niin että alushousut vilkkuvat kyykkimättäkin. Suurin osa farkuista istuu lähinnä vain ja ainoastaan reisien kohdalta. Hyvät farkuntekijät: näyttäkää mulle nainen (siis nainen, ei 15-vuotias tikkutyttö), jolle suunnittelemanne farkut oikeasti istuvat?
Ja sitten se malli... Kokonaiskuvaa vartalossani katsoessa on helppo todeta, että kapealahkeiset farkut (melkein pillit, mutta ei ihan) sopivat minulle parhainen. Niissä on kuitenkin oltava korkea vyötärö ja takataskut, jotka sijaitsevat melko matalalla. Sen lisäksi lahkeiden on oltava vähintään 34 tuumaa pitkät. Takapuolelle on oltava tilaa. Väriksi kelpuutan vain klassisen tummansinisen, vapaa-ajalleni ehkä kulutettuna versiona. Kangas saa olla kunnon farkkuakin, mutta mielellään otan pienen stretch-käsittelyn, jos se on mahdollista. Totaaliset leggings-stretch-välikalsari-farkkumallit jätän alaikäisille. Hyvät farkuntekijät: näyttäkää mulle tuotannostanne malli, joka vastaa yllä mainittuja toiveitani?
Oikeassa elämässä tässä kohtaa tullaan sitten vielä kysymykseen rahasta, mutta juuri nyt olen sitä mieltä, että jos sopivat jamekset löydän, ostan. Maksoi mitä maksoi. Oikeassa elämässä vastaan tulee myös todellisuus siitä, etteivät ne farkut suinkaan tipahda postiluukusta kotiini. Ei, ei vaikka on verkkokauppoja. Sillä kuka hullu (etenkään yllä mainitun tuskan koettuaan) edes harkitsee farkkujen ostoa verkkokaupasta? Sovituskopissa hikoilu näiden täydellisten pöksyjen perässä on helposti yksi hermoja raastavimmista puuhista ikinä. Ikinä. Brasilialaisessa vahauksessa käyminenkin jää kevyesti kakkoseksi, vaikka sen tuottama tuska onkin aika hyvin top 5:ssä.
Farkkujen hankkimiseen liittyy enemmän ongelmakohtia ratkaistavaksi kuin yhdenkään juhlaklänningin löytämiseen (olipa koltulle kuinka tarkat kriteerit hyvänsä). Päänsärkyä aiheuttavat jameksien oston kohdalla niin koko, malli, väri kuin hintakin. Ja näiden kategorioiden sisälle mahtuvat vielä omat alakategoriansa: merkki, kestävyys, käyttöaste ja muodikkuus. Perhana. Täydellisen mahdoton tehtävä ainakin tälläiselle vartalolle.
Minulle on suotu takapuolta, kyllä, melkein afrikkalaistyylisesti konsanaan. Tämän lisäksi minulla pituuteeni (ja itäsuomalaiseen geeniperimääni) nähden hieman pidemmät jalat. Minulla on onnettoman ohuet pohkeet, mutta reisissä alkaa olla jo tavaraa. Lantioni on naisellinen, mutta ei poikkeuksellisen leveä, toisaalta minulla on varsin kapea vyötärö (silloin kun liikakiloja ei ole kertynyt talvivarastoksi). Näillä spekseillä on turha etsiä farkkuja, jotka istuvat suoraan jalkaani kuin unelma. Yleensä lahkeet jäävät liian lyhyiksi, vyötärökappale liian isoksi lörpöksi tai lantionkohdalta liian matalaksi, niin että alushousut vilkkuvat kyykkimättäkin. Suurin osa farkuista istuu lähinnä vain ja ainoastaan reisien kohdalta. Hyvät farkuntekijät: näyttäkää mulle nainen (siis nainen, ei 15-vuotias tikkutyttö), jolle suunnittelemanne farkut oikeasti istuvat?
Ja sitten se malli... Kokonaiskuvaa vartalossani katsoessa on helppo todeta, että kapealahkeiset farkut (melkein pillit, mutta ei ihan) sopivat minulle parhainen. Niissä on kuitenkin oltava korkea vyötärö ja takataskut, jotka sijaitsevat melko matalalla. Sen lisäksi lahkeiden on oltava vähintään 34 tuumaa pitkät. Takapuolelle on oltava tilaa. Väriksi kelpuutan vain klassisen tummansinisen, vapaa-ajalleni ehkä kulutettuna versiona. Kangas saa olla kunnon farkkuakin, mutta mielellään otan pienen stretch-käsittelyn, jos se on mahdollista. Totaaliset leggings-stretch-välikalsari-farkkumallit jätän alaikäisille. Hyvät farkuntekijät: näyttäkää mulle tuotannostanne malli, joka vastaa yllä mainittuja toiveitani?
Oikeassa elämässä tässä kohtaa tullaan sitten vielä kysymykseen rahasta, mutta juuri nyt olen sitä mieltä, että jos sopivat jamekset löydän, ostan. Maksoi mitä maksoi. Oikeassa elämässä vastaan tulee myös todellisuus siitä, etteivät ne farkut suinkaan tipahda postiluukusta kotiini. Ei, ei vaikka on verkkokauppoja. Sillä kuka hullu (etenkään yllä mainitun tuskan koettuaan) edes harkitsee farkkujen ostoa verkkokaupasta? Sovituskopissa hikoilu näiden täydellisten pöksyjen perässä on helposti yksi hermoja raastavimmista puuhista ikinä. Ikinä. Brasilialaisessa vahauksessa käyminenkin jää kevyesti kakkoseksi, vaikka sen tuottama tuska onkin aika hyvin top 5:ssä.
Ilmastofiilistelyä
Vaikuttaa siltä, että koko Suomessa on tänään upea päivä. Monessa paikassa tuntuu sataneen hitunen lunta, aurinko paistaa ja ihanaa kirpakkaa syyssäätä riittää. Härligt! Etelässä ei vielä lunta ole tullut, torstaiksi taisivat luvata, mutta kirpeää auringonpaistetta tulvii koko kaupunki. Voi kun pääsisi ulos siitä nauttimaan!
Minä en pidä talvesta. Lumi on mukavaa, mutta itse talvi on liian pimeä, kylmä ja pitkä. Mielestäni Suomen talvi on tarkalleen ottaen 2 kuukautta liian pitkä. Jaksan nimittäin nauttia talven ihanuuksista yleensä noin tammikuun alkuun saakka, sitten riittää. Viimeistään tammikuun lopussa alan kirota koko pohjolaa ja vannoa muuttoa etelämmäksi. Toisaalta,on talvessa hyviäkin puolia. Rakastan joulua ja ensi lunta. Ne ovat ihania, tunnelmallisia asioita ja merkkejä tietystä turvallisesta jatkumosta niin arjessa kuin elämässäkin. Kun ensilumi sataa, syntyy erikoinen olo, sellainen puhdas, viaton ja levollinen. Kun koko elämänsä ajan joka vuosi loka- marraskuussa se sama lumi on satanut ja aina kuuliaisesti tullut elämääni... On ihanaa, että se saapui taas. Ihan yhtä ihanaa kuin se joka vuosi saapuva kevät, kesä ja sitten taas syksy.
En pidä hirveästi itseasiassa kesästäkään (vaikkakin enemmän kuin talvesta). Punapäisenä tyttönä ihoni on sen mukainen pisamineen, joita voi löytää miljoonia pitkin poikin kehoani. Palan niin herkästi, välillä tuntuu että siihen riittävät tavallista vomakkaammat kattolamputkin. Niinpä itseasiassa Suomen kesä kaikessa lyhykäisyydessään on mulle parasta: ihoni ei kestäisi enempää, kuumempaa tai polttavampaa auringonpaahdetta. Ymmärrän kyllä ihmisiä, jotka rakastavat hellettä ja kesää: kun minäkin vihaan talvea. Mutta minulle ei vain pitkä, kuuma kesä sovi. Kroppani hylkii sitä.
Eniten nautin keväästä ja syksystä, jolloin on aurinkoa ja hyvät ulkoilukelit, ei tarvitse toppautua kylmyyttä pakoon, mutta minun pieni ihoparkani säästyy samalla palovammoilta. Olenkin joskus pohtinut, että vaikuttaako ihmisten syntymäpäivät todella siihen, mikä on heidän lempivuodenaikansa? Itse syyskuun tyttärenä olen melko vakuuttunut, että joku syy-seuraus siinä täytyy olla. Kun on kerta ensi kerran koskaan keuhkonsa täyteen syysilmaa vetäissyt, se tuntunee parhaimmalta ilmalta jatkossakin. Vai meneekö jo ihan hömppäteoriaksi?
Minä en pidä talvesta. Lumi on mukavaa, mutta itse talvi on liian pimeä, kylmä ja pitkä. Mielestäni Suomen talvi on tarkalleen ottaen 2 kuukautta liian pitkä. Jaksan nimittäin nauttia talven ihanuuksista yleensä noin tammikuun alkuun saakka, sitten riittää. Viimeistään tammikuun lopussa alan kirota koko pohjolaa ja vannoa muuttoa etelämmäksi. Toisaalta,on talvessa hyviäkin puolia. Rakastan joulua ja ensi lunta. Ne ovat ihania, tunnelmallisia asioita ja merkkejä tietystä turvallisesta jatkumosta niin arjessa kuin elämässäkin. Kun ensilumi sataa, syntyy erikoinen olo, sellainen puhdas, viaton ja levollinen. Kun koko elämänsä ajan joka vuosi loka- marraskuussa se sama lumi on satanut ja aina kuuliaisesti tullut elämääni... On ihanaa, että se saapui taas. Ihan yhtä ihanaa kuin se joka vuosi saapuva kevät, kesä ja sitten taas syksy.
En pidä hirveästi itseasiassa kesästäkään (vaikkakin enemmän kuin talvesta). Punapäisenä tyttönä ihoni on sen mukainen pisamineen, joita voi löytää miljoonia pitkin poikin kehoani. Palan niin herkästi, välillä tuntuu että siihen riittävät tavallista vomakkaammat kattolamputkin. Niinpä itseasiassa Suomen kesä kaikessa lyhykäisyydessään on mulle parasta: ihoni ei kestäisi enempää, kuumempaa tai polttavampaa auringonpaahdetta. Ymmärrän kyllä ihmisiä, jotka rakastavat hellettä ja kesää: kun minäkin vihaan talvea. Mutta minulle ei vain pitkä, kuuma kesä sovi. Kroppani hylkii sitä.
Eniten nautin keväästä ja syksystä, jolloin on aurinkoa ja hyvät ulkoilukelit, ei tarvitse toppautua kylmyyttä pakoon, mutta minun pieni ihoparkani säästyy samalla palovammoilta. Olenkin joskus pohtinut, että vaikuttaako ihmisten syntymäpäivät todella siihen, mikä on heidän lempivuodenaikansa? Itse syyskuun tyttärenä olen melko vakuuttunut, että joku syy-seuraus siinä täytyy olla. Kun on kerta ensi kerran koskaan keuhkonsa täyteen syysilmaa vetäissyt, se tuntunee parhaimmalta ilmalta jatkossakin. Vai meneekö jo ihan hömppäteoriaksi?
sunnuntai 10. lokakuuta 2010
10.10.2010
On kuulemma tänään suuri naimapäivä. Koko Suomi tahtoo tänään vihille, kun on niin sopivat ja nätin näköiset nuo numerot sormuksissa sitten. Onhan se kätevää, että nyt sitten mieskin muistaa paremmin hääpäivän (ja sen koska ostaa ruusuja). Kutsukorttiinkin on niin söpöä kiekurakirjaimin kirjailla, jotta 101010 -Tervetuloa!
Ei oikeastaan haittaa yhtään mitään sekään, että joutuu naimahommiin pienessä kiireessä, on sitä ennenkin. Että ovella (pahimmillaa keskiyön aikaan vieressä) niskaan huohottaa jo seuraava lemmenpari ja pappi oikoo mutkia kysyessään lähinnä vaan sen tärkeimmän: tahdotko? Tahdon, tahdon, joko saa suudella? Mitä sitä herkistelemään turhaan ja rakkaudesta puhumaan, kun voi kerta lyhyemminkin asian hoitaa?
Jepjep.
Mun mielestä naimisiinmeno "sopivana pyöreänä päivänä" vain yllä mainittujen syiden vuoksi on jotakin kovin vastenmielistä. Puretaanpa tämä osiin: "jotta mieskin muistaa"... Ahaa, miehet ovat siis lähtökohtaisesti aina huonoja muistamaan hääpäiväänsä, ellei se oli sama kuin heidän oma syntymäpäivänsä tai SM-liigan finaaliottelun kaima? Kaukana taustalla tässä ajatuksessa tuntuukin olevan lähinnä se (liiankin yrjöttävän junttinäkökulma), että jokainen mies on enemmän tai vähemmän pakotettu avioliittoon. Eikä ne muuten koskaan muista kumminkaan mitään. Jos sellainen mies pitäisi naida, jättäisin naimatta. Minun mieheni onneksi tulee muistamaan hääpäivämme, vaikka se olisikin mielikuvitukseton 23.5.2011. Ja jos ei muista, vika on jossain muualla kuin tylsässä hääpäivämäärässä.
Toisaalta tässä ilmiössä, josta pienimmätkin paikallismediat saavat tällä hetkellä journalistisia orgasmeja, on myös toinen yököttävä puoli: massailmiö. Massailmiöissä ei sinällään ole mitään pahaa: jos kaikki haluavat uskoa Da Vinci Koodin olleen faktaa fiktion sijaan, uskokoon ja valukoot joukolla kohti Finnkinoa Tom Hanksin perässä. By all means, be my guests. Mutta kun niinkin intiimi ja yksityinen asia kuin avioliitto muutetaan yöllisten massavihkimisten Las Vegas-megafestivaaleiksi, se jotenkin loukkaa. Eikö tämän kuuluisi olla edes vähän yksityisempää? Eikö avioliittoa (kirkollisesti siunattuna tahi ei) tulisi kunnioittaa ihan hitusen enemmän? Paitsi tietysti, jos menee naimisiin vain häiden takia, jotka muuten, tiesittehän, ovat aina vain naisen juhla?
Todettakoon lopuksi, että mielestäni häät oikeasti tulevat aina olla vain ja ainoastaan parin oma juhla -ja myös sen näköinen. Julkisesti en näitä mielipiteitä 101010-pariskunnalle kertoisi, omaan nimittäin sopivassa määrin myös etiketin. Mutta tämä on minun blogini, jossa saan pauhata rauhassa ja todeta: junttia.
Ei oikeastaan haittaa yhtään mitään sekään, että joutuu naimahommiin pienessä kiireessä, on sitä ennenkin. Että ovella (pahimmillaa keskiyön aikaan vieressä) niskaan huohottaa jo seuraava lemmenpari ja pappi oikoo mutkia kysyessään lähinnä vaan sen tärkeimmän: tahdotko? Tahdon, tahdon, joko saa suudella? Mitä sitä herkistelemään turhaan ja rakkaudesta puhumaan, kun voi kerta lyhyemminkin asian hoitaa?
Jepjep.
Mun mielestä naimisiinmeno "sopivana pyöreänä päivänä" vain yllä mainittujen syiden vuoksi on jotakin kovin vastenmielistä. Puretaanpa tämä osiin: "jotta mieskin muistaa"... Ahaa, miehet ovat siis lähtökohtaisesti aina huonoja muistamaan hääpäiväänsä, ellei se oli sama kuin heidän oma syntymäpäivänsä tai SM-liigan finaaliottelun kaima? Kaukana taustalla tässä ajatuksessa tuntuukin olevan lähinnä se (liiankin yrjöttävän junttinäkökulma), että jokainen mies on enemmän tai vähemmän pakotettu avioliittoon. Eikä ne muuten koskaan muista kumminkaan mitään. Jos sellainen mies pitäisi naida, jättäisin naimatta. Minun mieheni onneksi tulee muistamaan hääpäivämme, vaikka se olisikin mielikuvitukseton 23.5.2011. Ja jos ei muista, vika on jossain muualla kuin tylsässä hääpäivämäärässä.
Toisaalta tässä ilmiössä, josta pienimmätkin paikallismediat saavat tällä hetkellä journalistisia orgasmeja, on myös toinen yököttävä puoli: massailmiö. Massailmiöissä ei sinällään ole mitään pahaa: jos kaikki haluavat uskoa Da Vinci Koodin olleen faktaa fiktion sijaan, uskokoon ja valukoot joukolla kohti Finnkinoa Tom Hanksin perässä. By all means, be my guests. Mutta kun niinkin intiimi ja yksityinen asia kuin avioliitto muutetaan yöllisten massavihkimisten Las Vegas-megafestivaaleiksi, se jotenkin loukkaa. Eikö tämän kuuluisi olla edes vähän yksityisempää? Eikö avioliittoa (kirkollisesti siunattuna tahi ei) tulisi kunnioittaa ihan hitusen enemmän? Paitsi tietysti, jos menee naimisiin vain häiden takia, jotka muuten, tiesittehän, ovat aina vain naisen juhla?
Todettakoon lopuksi, että mielestäni häät oikeasti tulevat aina olla vain ja ainoastaan parin oma juhla -ja myös sen näköinen. Julkisesti en näitä mielipiteitä 101010-pariskunnalle kertoisi, omaan nimittäin sopivassa määrin myös etiketin. Mutta tämä on minun blogini, jossa saan pauhata rauhassa ja todeta: junttia.
keskiviikko 14. tammikuuta 2009
Maahanmuuttajan mielenosoitus ja yksi latte
Tärkeintä uudessa kotikaupungissa on paikantaa mahdollisimman pian itselleen kantakahvila tai pari. Näin voi rakentaa itselleen päivää rytmittäviä rutiineja, turvallisen miljöön jossa liikkua ja mahdollisesti myös uusia hyvän päivän tuttuja. Samalla rahalla saa vatsantäytettä ja mahdollisesti tunnin ilmaista surffausaikaa internetissä. Kantakahvila on paras ja ehdottomasti ensimmäinen tapa aloittaa myös ruotsalaistuminen, elämmehän me täällä pohjolassakin eurooppalaista kahvilakulttuuria ainakin omasta mielestämme.
Helsingissä kantakahviloikseni ehti muodostua vuosien varrella useampi. Töölössä asuessani kävin yksin lähestulkoon aina Korjaamolla ja ystävien kanssa aamiaisella Tin Tin Tangossa. Töölöstä muutettuani Korjaamo jäi, Tintti pysyi. Kumpulassa asuessani paikallinen pikkuinen leipomo-kahvila Kapusiini korvasi kahvilanvirkaa hyvin. Läpi vuosien keskustassa suosikkeja ni ovat olleet tilanteesta ja seurasta riippuen Java, Strindberg ja Fasu. Stoccan Robertsi, jos on kiire. Viimeisen puolen vuoden aikana kahviloiden mustaksi hevoseksi nousi Bulevardin Wayne's, jossa on WLAN ja hauskan sekava myyjäsetä.
Vaikka asunkin vielä väliaikaisasunnossa enkä usko tälle alueelle jääväni pysyväisasukkaaksi, etsin itselleni silti väliaikaisen kantakahvilan. Tarpeellisen päivärutiinin muodostumiseksi kahvilan valintakriteereihin kuuluvat vähintään WLAN, mieluummin myös kone. Ilmainen internet on suotavaa, mutta tarvittaessa kohtuullisen hintainen yhteyskin käy. Paikasta tulee saada keittoa lounaaksi. Sen tulee sijaita alle 1,5 kilometrin päässä ja sen kassahenkilöiden tulee ymmärtää minun maahanmuuttajaruotsiani.
Löysin kuin löysinkin tänään sellaisen paikan. Muutamien tuntien etsintöjen jälkeen olin suunnattoman iloinen paikan Chevre-Chiapattasta ja kuumasta lattesta. Nautiskelin häpeilemättä niistä yli tunnin ajan, lukien samalla paikallista Metroa ja heidän artikkeliaan anoreksiasta. Eivät paljon kalorit minua painaneet, sillä juusto-hunaja-cashewpähkinä leipä oli sen verran maukasta. Tunsin kuitenkin riemua siitä, että olin löytänyt kantakahvilan, jossa kassapoika lauloi Lenny Kravitzia ääneen samalla kevyesti keikuttaen peppuaan (niin tekevät ruotsalaispojat). Kassapoika oli päivän ensimmäinen puhekumppanini: "En latte och chevre-chiapatta. Tack." "Tack så mycket, hejdå!"
Kotimatkalla törmäsin kuninkaanlinnan edessä laumaan maahanmuuttajia, joilla oli menossa hyvin kovaääninen mielenosoitus jotakin vastaan. Mielenosoittajia ei ollut montaa kymmentä, kylttejäkään heillä ei oikeastaan ollut eikä heitä ollut laitettu vartioimaan kuin 2 poliisia. Möykkää heistä silti lähti siinä määrin, että olin valmis liittymään joukkoon. Ihan vain saadakseni puhua ääneen jonkun kanssa. Lähestyessäni joukkoa ymmärsin olevani ainoa valkoihoinen maahanmuuttaja joukossa ja peräännyin. Tässä vaiheessa kuulin möykän keskeltä sanan Etiopia ja totesin, että vaikka maahanmuuttaja olenkin, tyydyn vielä toistaiseksi vain tilaamaan kahvia peppuaan ketkuttavalta pojalta. Vaikka se olisikin päivän ainoa lause, jonka sanon ääneen.
Helsingissä kantakahviloikseni ehti muodostua vuosien varrella useampi. Töölössä asuessani kävin yksin lähestulkoon aina Korjaamolla ja ystävien kanssa aamiaisella Tin Tin Tangossa. Töölöstä muutettuani Korjaamo jäi, Tintti pysyi. Kumpulassa asuessani paikallinen pikkuinen leipomo-kahvila Kapusiini korvasi kahvilanvirkaa hyvin. Läpi vuosien keskustassa suosikkeja ni ovat olleet tilanteesta ja seurasta riippuen Java, Strindberg ja Fasu. Stoccan Robertsi, jos on kiire. Viimeisen puolen vuoden aikana kahviloiden mustaksi hevoseksi nousi Bulevardin Wayne's, jossa on WLAN ja hauskan sekava myyjäsetä.
Vaikka asunkin vielä väliaikaisasunnossa enkä usko tälle alueelle jääväni pysyväisasukkaaksi, etsin itselleni silti väliaikaisen kantakahvilan. Tarpeellisen päivärutiinin muodostumiseksi kahvilan valintakriteereihin kuuluvat vähintään WLAN, mieluummin myös kone. Ilmainen internet on suotavaa, mutta tarvittaessa kohtuullisen hintainen yhteyskin käy. Paikasta tulee saada keittoa lounaaksi. Sen tulee sijaita alle 1,5 kilometrin päässä ja sen kassahenkilöiden tulee ymmärtää minun maahanmuuttajaruotsiani.
Löysin kuin löysinkin tänään sellaisen paikan. Muutamien tuntien etsintöjen jälkeen olin suunnattoman iloinen paikan Chevre-Chiapattasta ja kuumasta lattesta. Nautiskelin häpeilemättä niistä yli tunnin ajan, lukien samalla paikallista Metroa ja heidän artikkeliaan anoreksiasta. Eivät paljon kalorit minua painaneet, sillä juusto-hunaja-cashewpähkinä leipä oli sen verran maukasta. Tunsin kuitenkin riemua siitä, että olin löytänyt kantakahvilan, jossa kassapoika lauloi Lenny Kravitzia ääneen samalla kevyesti keikuttaen peppuaan (niin tekevät ruotsalaispojat). Kassapoika oli päivän ensimmäinen puhekumppanini: "En latte och chevre-chiapatta. Tack." "Tack så mycket, hejdå!"
Kotimatkalla törmäsin kuninkaanlinnan edessä laumaan maahanmuuttajia, joilla oli menossa hyvin kovaääninen mielenosoitus jotakin vastaan. Mielenosoittajia ei ollut montaa kymmentä, kylttejäkään heillä ei oikeastaan ollut eikä heitä ollut laitettu vartioimaan kuin 2 poliisia. Möykkää heistä silti lähti siinä määrin, että olin valmis liittymään joukkoon. Ihan vain saadakseni puhua ääneen jonkun kanssa. Lähestyessäni joukkoa ymmärsin olevani ainoa valkoihoinen maahanmuuttaja joukossa ja peräännyin. Tässä vaiheessa kuulin möykän keskeltä sanan Etiopia ja totesin, että vaikka maahanmuuttaja olenkin, tyydyn vielä toistaiseksi vain tilaamaan kahvia peppuaan ketkuttavalta pojalta. Vaikka se olisikin päivän ainoa lause, jonka sanon ääneen.
tiistai 13. tammikuuta 2009
Ruotsalaisittain sairaana
Ensimmäinen aamuni Ruotsissa valkeni alkuun ihan hyvin. Ylös sängystä kohtuullisessa ajassa, puhelinneuvotteluja tärkeiden asioiden parissa, aamiaiseksi vadelmaveneitä ja maitokahvia, jonka jälkeen puin päälleni hillityt, siistit ja tyylikkäät vaatteet. Olin valmis kohtaamaan puhelinliittymänhankkimishaasteet. Vaan toisinhan siinä sitten kävi.
Sairastuin kaikille naisille tuttuun virtsatietulehdukseen. Taannoisen Thaimaan matkan johdosta minulla sattui olemaan valmis antibioottikuuri lääkelaukussa ja riemastuneena nappailin pillereitä itse itselleni annettujen ohjeiden mukaisesti, uskoen että omahoito -paras hoito. Jostain syystä pilleri omaksi hämmästyksekseni ei toiminutkaan. Ratkaisin kriisin ottamalla perään tupla-annoksen ja menemällä sänkyyn makaan odotellen pikaista parantumista. No, ihmeparantumista ei tullut, kuten arvata saattaa. Pieni epätoivo alkoi jo saavuttaa paitsi neidin fyysiikkaa, joka heikkeni huomattavasti, myös neidin psyykettä, joka alkoi niin ikään näyttää hätääntymisen merkkejä. Syviä huokauksia, äänettömiä avunpyyntöjä yläkerrasta ja lukuisia kirosanoja muutaman tunnin päästeltyäni luovutin, ja totesin että omahoito ei toiminut ja lääkäriin on päästävä.
Tässä vaiheessa tiesin jo kokemuksen syvällä rintaäänellä, että aikaa ei ole jonotella kunnallisissa terveyskeskuksissa. Laskelmoin, että nyt jos koskaan menen yksityiselle, maksoi mitä maksoi. Internet ja sen hakupalvelu iso G ei kuitenkaan lohduttanut minua, vaan väitti tiukkaan ettei sellaisia kuin "privat läkare" ole Ruotsissa. Olisihan se pitänyt arvata, eihän kansankodissa eritellä ihmisiä erilaisille lääkäreille sen mukaan, kenellä on varaa maksaa ja kuinka paljon. Fyysisien tuskien ja kielimuurin läpi minun oli hyvin hankalaa hahmottaa, mitä nyt pitäisi tehdä ja minne sitten ihan oikeasti mennä. Asiaa ei auttanut, että tästä "omahoidostani" johtuen olin venyttänyt lääkärille menoa yli virka-ajan. Niimpä aloitin soittorumban kaikille tukholmalaisille tutuille, Tukholmassa joskus käyneille, asuneille tai yksinkertaisesti ruotsia minua paremmin ymmärtäville.
Sain kuin sainkin lopulta apua kaverilta, joka soitteli ruotsalaiselle miehelleen, kirjoitti mustekynällä tietoja kämmenselkäänsä, samalla kuin sykki pitkin Tunnelbanaa, ja lopulta otti yhteyttä yhteen Vårdcentraliin. Kun kohtasimme toisemme lähellä Vårdcentralia, mulla tuli itkuntyrskähdys kuin vahingossa. Tiesin kyllä, että asiat järjestyvät tavalla tai toisella, vaikka olisin ollut asian kanssa lopulta ihan yksinkin. Mutta siinä tilanteessa, kaikki tuntui vaan niin lannistavalta, ja ratkaisemattomalta. Kansankodin kunnallinen terveydenhuolto pelasikin paremmin kuin Suomessa (ainakin tällä kertaa) enkä oikeastaan edes kaivannut yksityisen praktiikan hienoja printtikyniä, joilla allekirjoittaa se kallis lääkärilasku. Pikkuinen terveysasema, joka sattumalta oli juuri tuona maanantaina auki pidempään, ja jossa sattumalta oli juuri tuolloin töissä suomea puhuva lääkäri ja jonka respa lupasi tehdä minulle sinne kanta-asiakaskortin, tuntuivat parhaalta ja turvallisimmalta hoidolta ikinä.
Päivän järkytysten, kipujen, raivon, tuskien ja seikkailujen jälkeen nyt ainakin tiedän a) minne mennä saman vaivan kanssa uudestaan, b) ettei Ruotsissa ole yksityisiä lääkäreitä nimeksikään, c) hädän tullen ystävä auttaa aina ja d) lopulta kaikki asiat lutviutuu kuitenkin. Mutta vieläkään en tosin tiedä mikä on virtsatietulehdus på svenska.
Tänään heräsin jo vähän pirteämpänä eilisestä pohjakosketuksesta huolimatta ja ulkonakin paistaa aurinko. Menen hankkimaan kohta ruotsalaista puhelinliittymää...
Sairastuin kaikille naisille tuttuun virtsatietulehdukseen. Taannoisen Thaimaan matkan johdosta minulla sattui olemaan valmis antibioottikuuri lääkelaukussa ja riemastuneena nappailin pillereitä itse itselleni annettujen ohjeiden mukaisesti, uskoen että omahoito -paras hoito. Jostain syystä pilleri omaksi hämmästyksekseni ei toiminutkaan. Ratkaisin kriisin ottamalla perään tupla-annoksen ja menemällä sänkyyn makaan odotellen pikaista parantumista. No, ihmeparantumista ei tullut, kuten arvata saattaa. Pieni epätoivo alkoi jo saavuttaa paitsi neidin fyysiikkaa, joka heikkeni huomattavasti, myös neidin psyykettä, joka alkoi niin ikään näyttää hätääntymisen merkkejä. Syviä huokauksia, äänettömiä avunpyyntöjä yläkerrasta ja lukuisia kirosanoja muutaman tunnin päästeltyäni luovutin, ja totesin että omahoito ei toiminut ja lääkäriin on päästävä.
Tässä vaiheessa tiesin jo kokemuksen syvällä rintaäänellä, että aikaa ei ole jonotella kunnallisissa terveyskeskuksissa. Laskelmoin, että nyt jos koskaan menen yksityiselle, maksoi mitä maksoi. Internet ja sen hakupalvelu iso G ei kuitenkaan lohduttanut minua, vaan väitti tiukkaan ettei sellaisia kuin "privat läkare" ole Ruotsissa. Olisihan se pitänyt arvata, eihän kansankodissa eritellä ihmisiä erilaisille lääkäreille sen mukaan, kenellä on varaa maksaa ja kuinka paljon. Fyysisien tuskien ja kielimuurin läpi minun oli hyvin hankalaa hahmottaa, mitä nyt pitäisi tehdä ja minne sitten ihan oikeasti mennä. Asiaa ei auttanut, että tästä "omahoidostani" johtuen olin venyttänyt lääkärille menoa yli virka-ajan. Niimpä aloitin soittorumban kaikille tukholmalaisille tutuille, Tukholmassa joskus käyneille, asuneille tai yksinkertaisesti ruotsia minua paremmin ymmärtäville.
Sain kuin sainkin lopulta apua kaverilta, joka soitteli ruotsalaiselle miehelleen, kirjoitti mustekynällä tietoja kämmenselkäänsä, samalla kuin sykki pitkin Tunnelbanaa, ja lopulta otti yhteyttä yhteen Vårdcentraliin. Kun kohtasimme toisemme lähellä Vårdcentralia, mulla tuli itkuntyrskähdys kuin vahingossa. Tiesin kyllä, että asiat järjestyvät tavalla tai toisella, vaikka olisin ollut asian kanssa lopulta ihan yksinkin. Mutta siinä tilanteessa, kaikki tuntui vaan niin lannistavalta, ja ratkaisemattomalta. Kansankodin kunnallinen terveydenhuolto pelasikin paremmin kuin Suomessa (ainakin tällä kertaa) enkä oikeastaan edes kaivannut yksityisen praktiikan hienoja printtikyniä, joilla allekirjoittaa se kallis lääkärilasku. Pikkuinen terveysasema, joka sattumalta oli juuri tuona maanantaina auki pidempään, ja jossa sattumalta oli juuri tuolloin töissä suomea puhuva lääkäri ja jonka respa lupasi tehdä minulle sinne kanta-asiakaskortin, tuntuivat parhaalta ja turvallisimmalta hoidolta ikinä.
Päivän järkytysten, kipujen, raivon, tuskien ja seikkailujen jälkeen nyt ainakin tiedän a) minne mennä saman vaivan kanssa uudestaan, b) ettei Ruotsissa ole yksityisiä lääkäreitä nimeksikään, c) hädän tullen ystävä auttaa aina ja d) lopulta kaikki asiat lutviutuu kuitenkin. Mutta vieläkään en tosin tiedä mikä on virtsatietulehdus på svenska.
Tänään heräsin jo vähän pirteämpänä eilisestä pohjakosketuksesta huolimatta ja ulkonakin paistaa aurinko. Menen hankkimaan kohta ruotsalaista puhelinliittymää...
keskiviikko 17. joulukuuta 2008
Tästä se nyt sitten lähtee...
Miljoona muuttoon liittyvää asiaa pyörii mielessä kauheana hyrränä päivän jokaisena minuuttina. Keskittyminen mihinkään muuhun tuntuu käytännössä mahdottomalta ja unta saa joka ilta odotella tunnista toiseen turhaan. Jos hetkeksi vaikka nukahtaakin, kohta säpsähtää hereillä muistaen jotain "tärkeää". Näytänkin tällä hetkellä lähinnä kävelevältä ruumiilta eikä se ole jäänyt muiltakaan huomaamatta. "Oot Satu vähän väsyneen näköinen." Ihanko totta?
Asia kerrallaan kaikki kuitenkin järjestyvät ja uskoni palautuu aina hetkittäin. Isäni on sanonut mulle aina minkä tahansa ongelman edessä, että "kyllä ne jutut jotenkin lutviutuu". Ja niin ne tekeekin. Joka kerta asiat ovat jollakin tapaa järjestyneet, ja usein miten vielä parhain päin. Jotakin Hannu Hanhimaista minun olemuksessani kai sitten on, kun hyviä asioita sattuu kohdalleni. Toisaalta, onhan tuota kaikenlaista kapulaakin rattaisiin ihan pienestä tytöstä lähtien isketty. Minussa on kuitenkin jotain outoa heittäytymisen kykyä, jonka ansiosta mikään kapula rattaissa ei kuitenkaan ole saanut minua kaatumaan niin pahasti, että oikeasti itseäni satuttaisin. Haavereita sattuu, haavoja tulee, mutta matka jatkuu.
Tämä Ruotsiin muuttoni on juuri tuon asian itselleni todistamista. Haluan näyttää ennen kaikkea itselleni, että minusta on tähän. Ja että ei ole niin suurta vastoinkäymistä tässä elämässä, että se lannistaisi minut kokonaan. Olen tehnyt valtavasti töitä sen eteen, että voisin olla onnellinen kaikista elämänlähtökohdistani huolimatta. Tietenkään ihmisen onnellisuus ei ole 100 prosenttisesti vain ja ainoastaan hänen omissa käsissään, mutta jokainen voi kuitenkin itse päättää kuinka asiat ja elämän kohtaa. Kohtaako vaikeudet ja ilot reippaana, suoraselkäisenä, rohkeana ja sinnikkäänä vai lannistuuko niiden edessä ja heittäytyy kaarnalaivaksi elämänaalloille.
Joulun Thaimaan-matkan jälkeen pakkaan ruman jääkiekkokassin (veljen omaisuuttaa, ei minun) täyteen kenkiä, hajuvesiä, valokuvia, kirjoja ja koruja. Sitten olenkin valmis saapastelemaan reippaana, suoraselkäisenä, rohkeana ja sinnikkäänä kohti rapakon parempaa puolta. Jossa todennäköisesti elämäni tulee olemaan ainakin ensimmäiset kuukauden melkoista tunteiden vuoristorataa. Mutta siltikin, "kyllä ne jutut jotenkin lutviutuu".
Asia kerrallaan kaikki kuitenkin järjestyvät ja uskoni palautuu aina hetkittäin. Isäni on sanonut mulle aina minkä tahansa ongelman edessä, että "kyllä ne jutut jotenkin lutviutuu". Ja niin ne tekeekin. Joka kerta asiat ovat jollakin tapaa järjestyneet, ja usein miten vielä parhain päin. Jotakin Hannu Hanhimaista minun olemuksessani kai sitten on, kun hyviä asioita sattuu kohdalleni. Toisaalta, onhan tuota kaikenlaista kapulaakin rattaisiin ihan pienestä tytöstä lähtien isketty. Minussa on kuitenkin jotain outoa heittäytymisen kykyä, jonka ansiosta mikään kapula rattaissa ei kuitenkaan ole saanut minua kaatumaan niin pahasti, että oikeasti itseäni satuttaisin. Haavereita sattuu, haavoja tulee, mutta matka jatkuu.
Tämä Ruotsiin muuttoni on juuri tuon asian itselleni todistamista. Haluan näyttää ennen kaikkea itselleni, että minusta on tähän. Ja että ei ole niin suurta vastoinkäymistä tässä elämässä, että se lannistaisi minut kokonaan. Olen tehnyt valtavasti töitä sen eteen, että voisin olla onnellinen kaikista elämänlähtökohdistani huolimatta. Tietenkään ihmisen onnellisuus ei ole 100 prosenttisesti vain ja ainoastaan hänen omissa käsissään, mutta jokainen voi kuitenkin itse päättää kuinka asiat ja elämän kohtaa. Kohtaako vaikeudet ja ilot reippaana, suoraselkäisenä, rohkeana ja sinnikkäänä vai lannistuuko niiden edessä ja heittäytyy kaarnalaivaksi elämänaalloille.
Joulun Thaimaan-matkan jälkeen pakkaan ruman jääkiekkokassin (veljen omaisuuttaa, ei minun) täyteen kenkiä, hajuvesiä, valokuvia, kirjoja ja koruja. Sitten olenkin valmis saapastelemaan reippaana, suoraselkäisenä, rohkeana ja sinnikkäänä kohti rapakon parempaa puolta. Jossa todennäköisesti elämäni tulee olemaan ainakin ensimmäiset kuukauden melkoista tunteiden vuoristorataa. Mutta siltikin, "kyllä ne jutut jotenkin lutviutuu".
maanantai 15. joulukuuta 2008
Ikiaikainen, lähes hiljentynyt blogi uusiutuu
Sadun suuret tarinat tulevat saamaan jatkoa, jotain aivan uutta ja mielenkiintoista luettavaa.Vuodenvaihteessa tapahtuva muutto pikkurapakon paremmalle puolelle saattaa synnyttää paljon uusia ajatuksia, ja kerrottavaa. Tämä lähes kasaan kuivunut blogini elpyköön sen myötä.
Uusia seikkailuja, sekoiluja, satuiluja ja sattumuksia tiedossa pian.
maanantai 14. huhtikuuta 2008
Kulinarismin pyörteissä paksuuntuu
Rakastan ruokaa. Olen kiinnostunut ruoassa sen monissa erilaisissa merkityksissä, sisältäen kaiken sen eettisen tuotantoon, epätasaiseen ravinnon jakautumiseen, maitolitran hintaan ja maksalaatikon rusinalliseen tai rusinattomaan koulukuntaan kuulumisen. Ruoka ilmiönä on kiinnostava ja nautintona täydellinen. Polttoaineena oiva ja elinehtona välttämätön. Siitä riittää muodossa tai toisessa keskusteltavaa loputtomiin. Sen puuttuminen aiheuttaa keskustelua, vaikka sitä ei itseltä puutuisikaan ja toisinpäin.
Rakkauteni ruokaan on aiheuttanut myös sen, että perehdyn intohimooni huolella. Luen kaiken ruokaa käsittelevän; kirjallisuuden, reseptit ja lehtiartikkelit. Jaksaisin puhua erilaisesti keittiövälineistä vaikka koko illan. Olen aidosti huolissani myös epäeettisestä ruoantuotannosta, kirjoitan mielelläni artikkelin koskien mitä tahansa ruokaa läheltä liippaavaa aihetta. Ruoasta pitävänä tyttönä en myöskään kieltäydy sen syömisestä. Vain harvat ruokalajit jäävät lautaselle.
Kokkaan liian harvoin, mutta jokaisesta ruoanlaittohetkestä otan irti kaiken ilon ennen ja jälkeen suorituksen. Suunnittelen aterioita, sulattelen ruokia suussani ja voihkin kuin elokuvissa, jotain hyvää makua mutustellessani. Nautin myös toisten tekemistä ruoista, niin ravintoloissa kuin aivan arkisesti makkarakeitosta. (Oikeastaan, on myönnettävä että makkarakeitosta en erityisemmin pidä.) Kokkauspuolella mulla on vain yksi vaatimus: mun keittiössäni ei jaeta tehtäviä. Jos minä teen ruokaa, seuraneitinä (tai herrana) saa olla, mutta itse prosessiin ei tule puuttua sanallisesti tai sorkkimalla keittiövälineitä. Ei ainakaan, jos haluaa päästä oikeasti syömään tekeleitäni. Kun minä kokkaan, minä kokkaan, ja muut pysyvät tieltäni poissa. Sama pätee siihen, jos joku toinen haluaa tehdä ruokaa minulle. En auta. Kokki olkoon kunkku omassa keittiössään.
Intohimoinen suhtautuminen ruokaan saattaa kuitenkin aiheuttaa lievää paksuuntumista vyötärönseudulla. Siihen kun otetaan vielä päälle talviunet, kotiin peiton alle kääriytyminen, pimeä vuodenaika ja suklaa... Ei seuraa hyvää. Onneksi on tullut taas kevät, lenkkeilykausi ulkona on parhaassa huipussaan ja allergialääkkeet toimivat. Juokseminen kulkee, koska voi taas hengittää. Ilmoittautumismaksu puolimaratonille on nyt maksettu ja tasan kuukauden päästä lähdetään 21.1 kilometrin mittaiselle taipaleelle jolkottelemaan. Hyvä. Hyvä. Hyvä olo, hyvä ruoka, hyvä juoksu, parempi mieli.
Rakkauteni ruokaan on aiheuttanut myös sen, että perehdyn intohimooni huolella. Luen kaiken ruokaa käsittelevän; kirjallisuuden, reseptit ja lehtiartikkelit. Jaksaisin puhua erilaisesti keittiövälineistä vaikka koko illan. Olen aidosti huolissani myös epäeettisestä ruoantuotannosta, kirjoitan mielelläni artikkelin koskien mitä tahansa ruokaa läheltä liippaavaa aihetta. Ruoasta pitävänä tyttönä en myöskään kieltäydy sen syömisestä. Vain harvat ruokalajit jäävät lautaselle.
Kokkaan liian harvoin, mutta jokaisesta ruoanlaittohetkestä otan irti kaiken ilon ennen ja jälkeen suorituksen. Suunnittelen aterioita, sulattelen ruokia suussani ja voihkin kuin elokuvissa, jotain hyvää makua mutustellessani. Nautin myös toisten tekemistä ruoista, niin ravintoloissa kuin aivan arkisesti makkarakeitosta. (Oikeastaan, on myönnettävä että makkarakeitosta en erityisemmin pidä.) Kokkauspuolella mulla on vain yksi vaatimus: mun keittiössäni ei jaeta tehtäviä. Jos minä teen ruokaa, seuraneitinä (tai herrana) saa olla, mutta itse prosessiin ei tule puuttua sanallisesti tai sorkkimalla keittiövälineitä. Ei ainakaan, jos haluaa päästä oikeasti syömään tekeleitäni. Kun minä kokkaan, minä kokkaan, ja muut pysyvät tieltäni poissa. Sama pätee siihen, jos joku toinen haluaa tehdä ruokaa minulle. En auta. Kokki olkoon kunkku omassa keittiössään.
Intohimoinen suhtautuminen ruokaan saattaa kuitenkin aiheuttaa lievää paksuuntumista vyötärönseudulla. Siihen kun otetaan vielä päälle talviunet, kotiin peiton alle kääriytyminen, pimeä vuodenaika ja suklaa... Ei seuraa hyvää. Onneksi on tullut taas kevät, lenkkeilykausi ulkona on parhaassa huipussaan ja allergialääkkeet toimivat. Juokseminen kulkee, koska voi taas hengittää. Ilmoittautumismaksu puolimaratonille on nyt maksettu ja tasan kuukauden päästä lähdetään 21.1 kilometrin mittaiselle taipaleelle jolkottelemaan. Hyvä. Hyvä. Hyvä olo, hyvä ruoka, hyvä juoksu, parempi mieli.
sunnuntai 13. huhtikuuta 2008
Kotiinpaluuahdistus
Kotiinpaluuahdistuksessa on pahinta se, että sille ei voi mitään. Ainoa asia, joka tätä minulle uutta tunnetta helpottaisi olisi välitön matka jonnekin, uudelleen. Olen keuhkonnut kaikille kuunteleville korville jo hyvän aikaa siitä, kuinka "minun on nyt päästävä pois täältä". Moni on vastannut, että ota vain ja lähde. Olen kuitenkin realisti, journalisti ja köyhä. Siinä kolme järjellistä estettä olla lähtemättä, vaikka joka päivä kaipaan sitä niin paljon että vatsaan koskee.Realisti: Minulla on täällä työpaikka, jossa menestyn ja josta pidän. Jos lähden noin vain, sitä ei palatessani enää ole.
Journalisti: En ole 58-vuotias vakituisessa työssään oleva toimittaja. Kirjoitan työkseni kielellä, jota puhuu noin 5 miljoonaa ihmistä maailmassa. Työnsaanti ulkomailla ei ole yksinkertaista, jos haluaa tehdä tätä mitä teen.
Köyhä: Minulla ei ole rahaa lähteä vain tosi pitkälle lomalle.
Onko siis ihme, että näin palavan halun jälkeen ainoaksi vaihtoehdokseni jää pitkähkö lomamatka? Onko siis ihme, että tämän pitkähkön lomamatkan jälkeen, ahdistaa palata kotiin? Onko ihme, että tulee itku pelkästä ajatuksesta, kun sielu kaipaa niin paljon jotain uutta?
Tallensin osan Etelän seikkailulomani aikana lähettämistäni tekstiviesteistä. Ne kuvaavat hyvin kaikkia niitä suuria, moninaisia ja ihania tunteita, joita koin, näin ja maistoin matkallani. Ehkä niistä kuuluu ja näkyy jotain, mitä en osaa nyt tässä tuulisessa, kylmässä, harmaassa Helsingin illassa purkaa sanoiksi.
"Ciao! Olen perillä Italiassa, Roomassa ja hotellissa, mutkien jälkeen. Matkalaukut hävisi, joten jumitettiin kentällä kiitettävän kauan. Matkailussa virkistävintä on kuulla perusteettomat: si, normale, no problem -lupaukset. Kaikki hyvin, tyttö kunnossa.""Nyt Firenze. Hurjan kaunista. Olin eilen juhlimassa, päädyin salakapakkaan. Jännittävää. Tapasin kivoja paikallisia, Enricon näen ehkä myöhemmin uudestaan. Kotiin kömmin aamulla puoli kahdeksalta. Tapasin ihanan englantilaismiehen, Markin. Pussailtiin, nähdään ehkä uudestaan. Sää on hyvä, mutta ei juuri nyt erityisen aurinkoinen. Urheasti tänään kirkkokierroksella, vaikka takana 4 tunnin yöunet. Nautin joka minuutista."
"Hei ihanasta Toscanasta. Sää on suosinut yksinäistä seikkailijaa, joka eksyi nahkakenkiä etsiessään maaseudulle. Aurinko tekee naamani taas pilkulliseksi pisamista. Asun Santulla Fiesolessa, vuorilla, josta näkee koko Firenzen laakson ja Duomon. Olen kokenut ihania asioita, syönyt taivaallista ruokaa ja löytänyt jännittäviä juttuja, itsestänikin. Jokainen sekunti silkkaa nautintoa."
"Istun junassa matkalla Innsbruckiin. Maisemat ovat huikeat. Menetin sydämeni Italialle, erityisesti Firenzelle. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tuntuu, että kuulun jonnekin. Jään tänne! Tuu kylään!"
"Jalkoihin, peppuun ja joka paikkaan sattuu. Lihakset huutavat mamma miaa. Urheilun iloja. Laskin eilen 7km pitkän pulkkamäen, laskettelurinnettä alas. Hurjaa kyytiä. Kiljuin. Uni ja ruoka on maistunut. Asun 1500 metrissä, lasketellaan lähellä 3000 metriä. Tästä on Pohjanmaan (ja Pohjois-Karjalan) lakeudet kaukana.""Vikat hetket on kruunuja. Vietettiin ältsin kiva vika laskettelupäivä mahtavassa säässä. Syötiin megahyvä illallinen hyvässä ravintolassa Munchenissä. Ja nyt makaan hotellihuoneeni kylpyammeessa ja juon pikkuhumalaa minibaarista. T. löysä kännikala ammeesta"
torstai 10. tammikuuta 2008
Täti uhoaa
Tunsin itseni vanhaksi.
Olin juuri tulossa töistä kotiin näillä perhanan keleillä ja kirosin räntää. Oikeasti kirosin enemmän itseäni ja sitä, että pitikin juuri tänään saada naisellisuuspuuska ja lähteä korkokenkäsaappaissa ja hameessa töihin. Ei ollut mistään kyllä kotoisin se asu tänään. Paitsi että oli kylmä, en meinannut pysyä pystyssä. Liian liukasta noille ihanille kengille. Olisi pitänyt lähteä kumisaappaissa ja farkuissa, vaan ei.
Siinä sitten kirosin itseäni ja ilmastonmuutosta. Kun heiveröiset luuni meinisivat notkahtaa vallan poikki, hyppäsi sydänkin samalla melkein infarktin lailla. Ikä painoi henkisesti ja fyysisesti. Kunnes muistin mikä näissä keleissä oli 14-vuotiaana parasta. Jaloissani oli tuolloin joko valkoiset adidaksen tennarit (samanlaiset on edelleen käytössä) tai Dr. MArtensin rautakärkiset maiharit (ne on tällä erää kaapissa). Parasta mitä saattoi talvella touhuta, oli ottaa pari juoksuaskelta ja liukua muutaman askeleen verran kengänpohjillaan eteenpäin. Ei puhettakaan, että olisi pelännyt kaatumista tai sydänkohtausta.
Pysähdyin oikein asiaa sitten ajattelemaan, seisoin bussipysäkillä ja hymyilin. Voi niitä aikoja. Kunnes ohitseni lipui kolme pojan kloppia juuri tuolla kyseisellä tavalla, kiilasi ohitseni sisälle bussiin ja puhuivat kovaäänisesti kiroillen koko matkan ajan. Ei mitään tapoja nykyajan nuorilla!
Huomenna laitan muuten tennarit jalkaan, ja sitten katsotaan kuka on kuka, senkin räkänokat! Minulla on monta vuotta enemmän kokemusta liukumisesta ja sen lisäksi lupa ostaa kaupasta viinaa.
Olin juuri tulossa töistä kotiin näillä perhanan keleillä ja kirosin räntää. Oikeasti kirosin enemmän itseäni ja sitä, että pitikin juuri tänään saada naisellisuuspuuska ja lähteä korkokenkäsaappaissa ja hameessa töihin. Ei ollut mistään kyllä kotoisin se asu tänään. Paitsi että oli kylmä, en meinannut pysyä pystyssä. Liian liukasta noille ihanille kengille. Olisi pitänyt lähteä kumisaappaissa ja farkuissa, vaan ei.
Siinä sitten kirosin itseäni ja ilmastonmuutosta. Kun heiveröiset luuni meinisivat notkahtaa vallan poikki, hyppäsi sydänkin samalla melkein infarktin lailla. Ikä painoi henkisesti ja fyysisesti. Kunnes muistin mikä näissä keleissä oli 14-vuotiaana parasta. Jaloissani oli tuolloin joko valkoiset adidaksen tennarit (samanlaiset on edelleen käytössä) tai Dr. MArtensin rautakärkiset maiharit (ne on tällä erää kaapissa). Parasta mitä saattoi talvella touhuta, oli ottaa pari juoksuaskelta ja liukua muutaman askeleen verran kengänpohjillaan eteenpäin. Ei puhettakaan, että olisi pelännyt kaatumista tai sydänkohtausta.
Pysähdyin oikein asiaa sitten ajattelemaan, seisoin bussipysäkillä ja hymyilin. Voi niitä aikoja. Kunnes ohitseni lipui kolme pojan kloppia juuri tuolla kyseisellä tavalla, kiilasi ohitseni sisälle bussiin ja puhuivat kovaäänisesti kiroillen koko matkan ajan. Ei mitään tapoja nykyajan nuorilla!
Huomenna laitan muuten tennarit jalkaan, ja sitten katsotaan kuka on kuka, senkin räkänokat! Minulla on monta vuotta enemmän kokemusta liukumisesta ja sen lisäksi lupa ostaa kaupasta viinaa.
keskiviikko 12. joulukuuta 2007
Lukemattomia lukemattomia
Meitä ympäröivä maailmamme on pullollaan lukemattomia kirjoja. Voisi kielellä leikkien sanoa, että hyllyt notkuvat sekä kodeissa että kaupoissa lukemattomista lukemattomista. Kirjojen kansien sisällä on tarinoita, tarinoissa on ihmisiä. Ihmisissä on erilaisia kohtaloita. Osa asioista tässä ihmiselämässä on silkkaa sattumaa, osalla on tarkoituksensa. Joihinkin tekoihin voimme vaikuttaa, toisiin emme. Jotkut jutut vain ovat, toiset muuttuvat. Osa unohtuu ikuisiksi ajoiksi. Näin olen maailmankuvaani rakentanut.
En ole ollut suuri fatalisti, en ole uskonut johdatukseen, en symbolisiin merkkeihin enkä ennalta määrättyyn kohtaloon. Ajatus sellaisesta ei ole mielestäni positiivinen, kannustava tai muutenkaan kovin lohdullinen. Olen uskonut ja halunnut uskoa, että voin omilla teoillani vaikuttaa omaan ja muiden elämään paljonkin. Tiedän, etten kuitenkaan ole kaikki voipa suuruus, joka voi kaikkea hallita. Joillakin tapahtumilla ja asioilla on ollut merkityksiä, joillain taas ei. Mutta koskaan en ole merkityksiä ja suuria "johdatukseen" vieviä symboleja tulkinnut puunoksista tai raitiovaunujen asennoista. Toiset ehkä enemmän konkreettiset merkit olen kuitenkin omalla tavallani käsittänyt ja jopa toiminut niiden mukaan.
Mutta nyt... Jokin kummalinen fatalisti sisälläni on nostanut päätään. En edes tiennyt sellaisen minussa asuvan. Yhtäkkiä olen nähnyt ympärilläni lukemattomia kohtaloita, selviä merkkejä, symboleja ja viitteitä siitä, että on jotain jota minun nyt pitäisi tehdä. Suoraan sanoen, pelottaa. Mitä, jos en nyt toimi kuten tuntuu, että kaikki tämän universumin voimat haluavat minun toimivan? Kadunko sitä lopun ikääni? Olenko sittenkin vain ylitulkinnut kaikkea syystä, jota en nyt yksinkertaisesti ymmärrä? Vai olisiko tuolla jossain nyt lukemattomia lukemattomia tarinoita, joihin minun tulisi tutustua? Kaikki fatalistit, nyt äkkiä käsi ylös ja kertokaa mitä tämä on? Sillä minä en ole kohtalouskoinen ihminen, enkä ymmärrä tätä alkuunkaan.
En ole ollut suuri fatalisti, en ole uskonut johdatukseen, en symbolisiin merkkeihin enkä ennalta määrättyyn kohtaloon. Ajatus sellaisesta ei ole mielestäni positiivinen, kannustava tai muutenkaan kovin lohdullinen. Olen uskonut ja halunnut uskoa, että voin omilla teoillani vaikuttaa omaan ja muiden elämään paljonkin. Tiedän, etten kuitenkaan ole kaikki voipa suuruus, joka voi kaikkea hallita. Joillakin tapahtumilla ja asioilla on ollut merkityksiä, joillain taas ei. Mutta koskaan en ole merkityksiä ja suuria "johdatukseen" vieviä symboleja tulkinnut puunoksista tai raitiovaunujen asennoista. Toiset ehkä enemmän konkreettiset merkit olen kuitenkin omalla tavallani käsittänyt ja jopa toiminut niiden mukaan.
Mutta nyt... Jokin kummalinen fatalisti sisälläni on nostanut päätään. En edes tiennyt sellaisen minussa asuvan. Yhtäkkiä olen nähnyt ympärilläni lukemattomia kohtaloita, selviä merkkejä, symboleja ja viitteitä siitä, että on jotain jota minun nyt pitäisi tehdä. Suoraan sanoen, pelottaa. Mitä, jos en nyt toimi kuten tuntuu, että kaikki tämän universumin voimat haluavat minun toimivan? Kadunko sitä lopun ikääni? Olenko sittenkin vain ylitulkinnut kaikkea syystä, jota en nyt yksinkertaisesti ymmärrä? Vai olisiko tuolla jossain nyt lukemattomia lukemattomia tarinoita, joihin minun tulisi tutustua? Kaikki fatalistit, nyt äkkiä käsi ylös ja kertokaa mitä tämä on? Sillä minä en ole kohtalouskoinen ihminen, enkä ymmärrä tätä alkuunkaan.
lauantai 1. joulukuuta 2007
Leikkausarpia
Suutani operoitiin kirurgisella sairaalalla, josta kotiuduin eilen illalla. Toimenpiteen piti olla rutiinijuttu, päiväkirurginen tehtävä ja "ihan helppo nakki potillaalle". Näin ei tietenkään ollut. Mitään varsinaisen suurta ei mennyt sinällään vikaan, vaan minun leukakalustoni vaan osoittautui heikommaksi kun oli kuviteltu. Leikkaus siis itsessään muuttui odotellessa paitsi tarkemmaksi myös hitaammaksi ja vaikeammaksi. Niin minulle kuin kirurgille. Yksityiskohtia sen enempää jauhamatta, kerron että se hieman säikäytti.
En olettanut olevani elämän ja kuoleman rajamailla, tiesin etten ole. Mutta vaikka ei olisi kuolemansairas, kivut voivat olla ihmisellä aika helvetilliset. Näin minuunkiin pumpattiin tipan kautta valtaisa määrä paitsi suolaliuosta paikkaamaan energiavajetta myös rauhottavia ja kipulääkkeitä. Josta seurasi leikkauksen jälkeen omat ongelmansa. Kun makasin heräämössä yksin, surkeana, kipeänä ja täysin sairaalahenkilökunnan armoilla, tuli itku. Miksi ei olisi tullut? Sitä vaan oli NIIN totaalisen yksin. Ei ollut ketään odottelemassa, juttelemassa, huolehtimassa. Tiesin, että mikäli illalla pääsen kotiin, siskoni tulee hakemaan. Kämppis oli luvannut olla illan kotona, koska sairaala määräsi seuraani aikuisen seuraavaksi vuorokaudeksi. Se tottakai lämmitti mieltä. Mutta se tunne siellä sairaalansängyssä heräämössä oli sanoin kuvaamaton.
En ole juurikaan ollut sairaaloissa leikkauksissa, käyntini ovat rajoittuneet toisten vastasyntyneiden lasten pällistelyyn tai pikavisiitteihin labrassa. Edellisellä sairaalareissulla jouduin olemaan siellä noin 5 päivää, olin 17-vuotias. Ainoa vieraani oli yksi ystäväni. Lähdin sairaalasta taksilla kotiin, koska vanhempani eivät ehtineet hakemaan. Silloinkaan ei ollut kyse elämästä ja kuolemasta, minulta leikattiin ensin paise kurkusta ja myöhemmin nielurisat. Mutta sama tunne silloinkin; makaat yksin kivuissasi eikä kukaan silitä päätäsi. Ei ole ketään vieressä hiljaa kertomassa kuinka tärkeä olen tai että kaikki menee ihan hyvin. Sairaalan henkilökunta toki puhuu, kun ovat jotain asiaa luonani hoitamassa, mutta eivät he minua tunne eivätkä juuri lohdutuksen sanoja jakele.
Kyyneleet valuivat pitkin poskia, pitkin kaulaa ja loppua ei meinannut tulla. Tuntui väärältä, kurjalta ja jopa vaikealta alkaa tsempaata itse itseään. Vaan niinhän se oli tehtävä. Hammasta en voinut purra, koska suuni oli operoinnin jäljiltä täynnä pumpulituppoja, verta ja muutenkin kipeä. Kävin henkisen taiston itseni kanssa siitä, että nyt ei tarvitse itkeä, olet tärkeä ja nyt on kaikki hyvin. Itsensä lohduttaminen ei ole helppoa, mutta toimi sentään onneksi. Suurimmat leikkausarpeni eivät jääneetkään siitä, että sattui tai muista oireista joita minulle tuli. Leikkausarpeni ovat syntyneet siitä, että olen ollut sairaalassa niin kovin yksin. En usko, että se on yhdellekään ihmiselle miellyttävä olotila. Kuten eräs tuttuni sanoi kerran: "Sinkkuna kun on sairas, sitä on vaan NIIN yksin sairas."
En olettanut olevani elämän ja kuoleman rajamailla, tiesin etten ole. Mutta vaikka ei olisi kuolemansairas, kivut voivat olla ihmisellä aika helvetilliset. Näin minuunkiin pumpattiin tipan kautta valtaisa määrä paitsi suolaliuosta paikkaamaan energiavajetta myös rauhottavia ja kipulääkkeitä. Josta seurasi leikkauksen jälkeen omat ongelmansa. Kun makasin heräämössä yksin, surkeana, kipeänä ja täysin sairaalahenkilökunnan armoilla, tuli itku. Miksi ei olisi tullut? Sitä vaan oli NIIN totaalisen yksin. Ei ollut ketään odottelemassa, juttelemassa, huolehtimassa. Tiesin, että mikäli illalla pääsen kotiin, siskoni tulee hakemaan. Kämppis oli luvannut olla illan kotona, koska sairaala määräsi seuraani aikuisen seuraavaksi vuorokaudeksi. Se tottakai lämmitti mieltä. Mutta se tunne siellä sairaalansängyssä heräämössä oli sanoin kuvaamaton.
En ole juurikaan ollut sairaaloissa leikkauksissa, käyntini ovat rajoittuneet toisten vastasyntyneiden lasten pällistelyyn tai pikavisiitteihin labrassa. Edellisellä sairaalareissulla jouduin olemaan siellä noin 5 päivää, olin 17-vuotias. Ainoa vieraani oli yksi ystäväni. Lähdin sairaalasta taksilla kotiin, koska vanhempani eivät ehtineet hakemaan. Silloinkaan ei ollut kyse elämästä ja kuolemasta, minulta leikattiin ensin paise kurkusta ja myöhemmin nielurisat. Mutta sama tunne silloinkin; makaat yksin kivuissasi eikä kukaan silitä päätäsi. Ei ole ketään vieressä hiljaa kertomassa kuinka tärkeä olen tai että kaikki menee ihan hyvin. Sairaalan henkilökunta toki puhuu, kun ovat jotain asiaa luonani hoitamassa, mutta eivät he minua tunne eivätkä juuri lohdutuksen sanoja jakele.
Kyyneleet valuivat pitkin poskia, pitkin kaulaa ja loppua ei meinannut tulla. Tuntui väärältä, kurjalta ja jopa vaikealta alkaa tsempaata itse itseään. Vaan niinhän se oli tehtävä. Hammasta en voinut purra, koska suuni oli operoinnin jäljiltä täynnä pumpulituppoja, verta ja muutenkin kipeä. Kävin henkisen taiston itseni kanssa siitä, että nyt ei tarvitse itkeä, olet tärkeä ja nyt on kaikki hyvin. Itsensä lohduttaminen ei ole helppoa, mutta toimi sentään onneksi. Suurimmat leikkausarpeni eivät jääneetkään siitä, että sattui tai muista oireista joita minulle tuli. Leikkausarpeni ovat syntyneet siitä, että olen ollut sairaalassa niin kovin yksin. En usko, että se on yhdellekään ihmiselle miellyttävä olotila. Kuten eräs tuttuni sanoi kerran: "Sinkkuna kun on sairas, sitä on vaan NIIN yksin sairas."
tiistai 20. marraskuuta 2007
Vastuunsa kantava nuori aikuinen
Huomaan pohtivani aikuisuutta nykyään aiempaa enemmän. Mietiskelen kaikkia niitä kysymyksiä, jotka nuorempana mielsi osaksi "aikuisten elämää". Olen keskustellut palkan riittävyydestä välttämättömiin menoihin, vuokratasoista Helsingissä, vastuullisesta alkoholinkäytöstä, parisuhteiden tulevaisuudensuunnitelmista, kasvatusmetodeista ja siitä kuinka ennen kaikki oli paremmin. Aloitan päiväni kahvikupilla ja arvokeskustelulla, joka saattaa liittyä vaikka nuorison käyttäytymiseen julkisissa liikennevälineissä. Olenko tullut vanhaksi?
Tätäkö se nyt sitten on se vastuullisen aikuisen ihmisen elämä? Että ei ehkä tee kaikkea ihan oikein, mutta tietää ainakin olevinaan kuinka kaikki tulisi tehdä. Osaa osittain ainakin määritellä oikean ja väärän, tunnistaa oman ideologiansa eikä kovinkaan usein enää koe tarpeelliseksi luopua siitä. Hyväksyy itsensä (jo pitkälti) sellaisena kuin on, mutta toisaalta kompromissien tekeminen alkaa muodostua jokseenkin mahdottomaksi.
Ääripäät asioissa ovat ottaneet tilansa. Se mistä ei ole valmis tinkimään, niin siitä kiljuu kakaroille (joskus muillekin kyllä): "mitä minä sanoin" -tyyliin tai "oli miten vain, olen jo oppinut tuntemaan itseni ja tästä en jousta" -tapaan. Kumpikaan edellämainituista ei ole kovinkaan joustava, toiset huomioonottava eikä liberaali esitystapa. Mutta sitten elämääni on astunut se toinen puoli, äärilepsuus. Ne asiat, joista ennen jaksoi stressata viikkokausia, menevät nykyään ohi olankohautuksella. "En jaksa tästä kyllä nyt mieltäni liikuttaa" -tyyliin tai "Aijjaa. No sepä kiva" -tyyppisesti. Ne asiat, joissa on riittävästi jo päätään seinään iskenyt, ymmärtää niin turhiksi, ettei niistä välitä enää pätkääkään.
Äärilaitojen asettelua näen vanhemmissani hyvinkin paljon. Mitä enemmän he saavuttavat ikää, sitä tiukemmiksi ja ehkä jopa ahdasmielisemmiksi he ovat tulleet omien periaatteidensa kanssa. Heillä on alkanut jokin outo paluu "vanhoihin hyviin aikoihin", ja minä pelkään sen olevan dementian ensioireita. Toisaalta, samalla heistä huokuu täydellinen (ehkä myös positiivinen ja terve) välinpitämättömyys kaikkea muuta kohtaan. "Ei se oo niin vimpan päälle enää."
Näitä oireita olen nyt sitten löytänyt itsestäni ja alkanut vähän pelätä vanhenemista. Tai ehkä en vanhenemista itsessään, vaan sen mukanaan tuomaa persoonallisuusmuutosta. Teini-iän jälkeen rajun muutoksen läpikäyneenä, tiedän kuinka rankkaa se voi olla. Onko minun ihan pakko kohdata se taas? Nyt on kuitenkin niin, että (raa'asti arvioiden) noin 80 prosenttia ajastani huomaan olevani se aikuinen, joka pohtii arvokysymyksiä, pitää huolta asioiden asiallisesta tilasta ja kantaa tunnollisesti vastuunsa. Mutta edelleen (ja toivottavasti edes jonkin verran jatkossakin) sitä löytää itsensä tilasta, jossa ei vastuullisuus paljon paina. Kerran vuodessa voi juoda punaviiniglögiä aamuun asti, niin että vatsassa pyörii karuselli 24 seuraavaa tuntia. Tai kerran vuodessa voi olla hyvä, ihan vähän valehdella, saadakseen pussillisen karkkia ja elokuvaillan. KMP:tä lainaten, on ihanaa kun joskus on tilassa, jossa kysyy itseltään: koska oikea elämä alkaa?
Tätäkö se nyt sitten on se vastuullisen aikuisen ihmisen elämä? Että ei ehkä tee kaikkea ihan oikein, mutta tietää ainakin olevinaan kuinka kaikki tulisi tehdä. Osaa osittain ainakin määritellä oikean ja väärän, tunnistaa oman ideologiansa eikä kovinkaan usein enää koe tarpeelliseksi luopua siitä. Hyväksyy itsensä (jo pitkälti) sellaisena kuin on, mutta toisaalta kompromissien tekeminen alkaa muodostua jokseenkin mahdottomaksi.
Ääripäät asioissa ovat ottaneet tilansa. Se mistä ei ole valmis tinkimään, niin siitä kiljuu kakaroille (joskus muillekin kyllä): "mitä minä sanoin" -tyyliin tai "oli miten vain, olen jo oppinut tuntemaan itseni ja tästä en jousta" -tapaan. Kumpikaan edellämainituista ei ole kovinkaan joustava, toiset huomioonottava eikä liberaali esitystapa. Mutta sitten elämääni on astunut se toinen puoli, äärilepsuus. Ne asiat, joista ennen jaksoi stressata viikkokausia, menevät nykyään ohi olankohautuksella. "En jaksa tästä kyllä nyt mieltäni liikuttaa" -tyyliin tai "Aijjaa. No sepä kiva" -tyyppisesti. Ne asiat, joissa on riittävästi jo päätään seinään iskenyt, ymmärtää niin turhiksi, ettei niistä välitä enää pätkääkään.
Äärilaitojen asettelua näen vanhemmissani hyvinkin paljon. Mitä enemmän he saavuttavat ikää, sitä tiukemmiksi ja ehkä jopa ahdasmielisemmiksi he ovat tulleet omien periaatteidensa kanssa. Heillä on alkanut jokin outo paluu "vanhoihin hyviin aikoihin", ja minä pelkään sen olevan dementian ensioireita. Toisaalta, samalla heistä huokuu täydellinen (ehkä myös positiivinen ja terve) välinpitämättömyys kaikkea muuta kohtaan. "Ei se oo niin vimpan päälle enää."
Näitä oireita olen nyt sitten löytänyt itsestäni ja alkanut vähän pelätä vanhenemista. Tai ehkä en vanhenemista itsessään, vaan sen mukanaan tuomaa persoonallisuusmuutosta. Teini-iän jälkeen rajun muutoksen läpikäyneenä, tiedän kuinka rankkaa se voi olla. Onko minun ihan pakko kohdata se taas? Nyt on kuitenkin niin, että (raa'asti arvioiden) noin 80 prosenttia ajastani huomaan olevani se aikuinen, joka pohtii arvokysymyksiä, pitää huolta asioiden asiallisesta tilasta ja kantaa tunnollisesti vastuunsa. Mutta edelleen (ja toivottavasti edes jonkin verran jatkossakin) sitä löytää itsensä tilasta, jossa ei vastuullisuus paljon paina. Kerran vuodessa voi juoda punaviiniglögiä aamuun asti, niin että vatsassa pyörii karuselli 24 seuraavaa tuntia. Tai kerran vuodessa voi olla hyvä, ihan vähän valehdella, saadakseen pussillisen karkkia ja elokuvaillan. KMP:tä lainaten, on ihanaa kun joskus on tilassa, jossa kysyy itseltään: koska oikea elämä alkaa?
torstai 8. marraskuuta 2007
Nyt on pakko älähtää.
Olen äärimmäisen järkyttynyt ja surullinen. Sairaanhoitajat ja muu terveydenhuollon henkilökunta on enemmän kuin ansainnut palkankorotuksensa. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että ne rahat pitää nyt jostakin löytyä ja heti. En missään nimessä näe asiaa siten, että jos olet tietyllä tavalla "tärkeässä" ammatissa, menetät oikeutesi vaatia palkankorotusta tai käyttää muita keinoja ansaitun palkkatason saavuttamiseksi. Mutta...
Ja nyt tulee se iso mutta... Nyt on kyse ihmishengistä. Oikeiden ihmisten, oikeista elämistä, jotka pahimmassa tapauksessa tulevat päättymään sen takia, että suomalainen sairaanhoitaja haluaa muutaman satasen enemmän kuukaudessa palkkaa. Mielestäni se on jo ihmisarvon halveksimista. On oltava aikuisia ajattelevia ja ennen kaikkea humaaneja ihmisiä, jotka tajuavat että yksinkertaisesti paperityöläisen lakko ei ole sama asia kuin sairaanhoitajien joukkoirtisanoutuminen. Ken ei sitä ole ammatinvalintaa tehdessään ymmärtänyt, on valinnut väärän alan. Kaikilla nk. humaaneilla aloilla on ymmärrettä oman työnsä seuraukset, ammatin konkreettinen vaikutus toisiin ihmisiin -ja kyllä- myös nämä mahdolliset haittapuolet.
Ensimmäistä kertaa (ainakin siltä tuntuu) olen samoilla linjoilla pääministeri Vanhasen kanssa. Hallitus valmistelee nyt hänen johdollaan lakiesitystä. 'Eduskunta korkeimpana valtioelimenä laittaa kansalaisten oikeudet tärkeysjärjestykseen: sairaaloissa olevien potilaiden ihmisarvon ja hengen muiden arvojen edelle. Puolustuskyvyttömät lähimmäisemme on rajattava "meidän terveiden aikuisten tulonjakotaistelun ulkopuolelle".' Tässä hän on oikeassa ja hallitus samoin. Paitsi että demokratiamme tarkoittaa sitä, että hallitukselle on suotu oikeus tehdä lakiesitykset ja eduskunnalle mahdollisuus tehdä niistä lopullinen päätös, on tämä mielestäni myös oikeutettu ajatuksenakin.
Elämme hyvinvointivaltiossa, jossa huonokin palkka riittää siihen, että voimme elää normaalia elämää. En sano, että täällä asiat täydellisesti olisivat tai että meillä ei olisi epäkohtia, joihin pitää puuttua. Kyllä on, ja yksi niistä on terveydenhoitoalan palkkaus. Mutta, jos tällaisessa yhteiskunnassa aletaan leikkimään ihmishengillä rahan takia, ollaan minun mielestäni niin pelottavassa ajatusketjussa, että alkaa oksettaa. Miten tämä eroaa siitä, että ihmishengillä leikitään uskonnon tai tieteen nimissä? Onko raha (tai pieni palkka) se tarkoitus, joka sitten lopulta pyhittää kaikki keinot?
Enkä minä syyllistä yhtäkään yksittäistä sairaanhoitajaa tai yritä sanoa, etteivät he olisi oikeutettuja vaatimaan parempaa palkkaa. Kyllä he ovat siihen oikeutettuja, ja ovat oikeutettuja sen saamaankin. Mutta tämä keino on väärä, sillä kaikki tietävät että joukkoirtisanoutumisten toteutuessa, ihmisiä tulee kuolemaan. Kuka on valmis maksamaan sen hinnan omasta palkankorotuksestaan? Hui, hitsit sentään, en minä ainakaan. Sisäinen humanistini, ja ihan vain rehellinen inhimillisyyskin, sen sanoo: rajan on kuljettava jossain. Ja minun maailmassani se kulkee tässä. Eikö täällä nyt kuole ihmisiä jo ihan riittävästi muutenkin?
Ja nyt tulee se iso mutta... Nyt on kyse ihmishengistä. Oikeiden ihmisten, oikeista elämistä, jotka pahimmassa tapauksessa tulevat päättymään sen takia, että suomalainen sairaanhoitaja haluaa muutaman satasen enemmän kuukaudessa palkkaa. Mielestäni se on jo ihmisarvon halveksimista. On oltava aikuisia ajattelevia ja ennen kaikkea humaaneja ihmisiä, jotka tajuavat että yksinkertaisesti paperityöläisen lakko ei ole sama asia kuin sairaanhoitajien joukkoirtisanoutuminen. Ken ei sitä ole ammatinvalintaa tehdessään ymmärtänyt, on valinnut väärän alan. Kaikilla nk. humaaneilla aloilla on ymmärrettä oman työnsä seuraukset, ammatin konkreettinen vaikutus toisiin ihmisiin -ja kyllä- myös nämä mahdolliset haittapuolet.
Ensimmäistä kertaa (ainakin siltä tuntuu) olen samoilla linjoilla pääministeri Vanhasen kanssa. Hallitus valmistelee nyt hänen johdollaan lakiesitystä. 'Eduskunta korkeimpana valtioelimenä laittaa kansalaisten oikeudet tärkeysjärjestykseen: sairaaloissa olevien potilaiden ihmisarvon ja hengen muiden arvojen edelle. Puolustuskyvyttömät lähimmäisemme on rajattava "meidän terveiden aikuisten tulonjakotaistelun ulkopuolelle".' Tässä hän on oikeassa ja hallitus samoin. Paitsi että demokratiamme tarkoittaa sitä, että hallitukselle on suotu oikeus tehdä lakiesitykset ja eduskunnalle mahdollisuus tehdä niistä lopullinen päätös, on tämä mielestäni myös oikeutettu ajatuksenakin.
Elämme hyvinvointivaltiossa, jossa huonokin palkka riittää siihen, että voimme elää normaalia elämää. En sano, että täällä asiat täydellisesti olisivat tai että meillä ei olisi epäkohtia, joihin pitää puuttua. Kyllä on, ja yksi niistä on terveydenhoitoalan palkkaus. Mutta, jos tällaisessa yhteiskunnassa aletaan leikkimään ihmishengillä rahan takia, ollaan minun mielestäni niin pelottavassa ajatusketjussa, että alkaa oksettaa. Miten tämä eroaa siitä, että ihmishengillä leikitään uskonnon tai tieteen nimissä? Onko raha (tai pieni palkka) se tarkoitus, joka sitten lopulta pyhittää kaikki keinot?
Enkä minä syyllistä yhtäkään yksittäistä sairaanhoitajaa tai yritä sanoa, etteivät he olisi oikeutettuja vaatimaan parempaa palkkaa. Kyllä he ovat siihen oikeutettuja, ja ovat oikeutettuja sen saamaankin. Mutta tämä keino on väärä, sillä kaikki tietävät että joukkoirtisanoutumisten toteutuessa, ihmisiä tulee kuolemaan. Kuka on valmis maksamaan sen hinnan omasta palkankorotuksestaan? Hui, hitsit sentään, en minä ainakaan. Sisäinen humanistini, ja ihan vain rehellinen inhimillisyyskin, sen sanoo: rajan on kuljettava jossain. Ja minun maailmassani se kulkee tässä. Eikö täällä nyt kuole ihmisiä jo ihan riittävästi muutenkin?
tiistai 6. marraskuuta 2007
Sydämellään sen tuntee
Lapsen, tarkemmin sanottuna, vauvan tuoksussa on jotain sellaista joka saa 25-v ja risat naisen hyvin helposti haukkomaan henkeään. Varmasti löytyy niitäkin naisia, joille se on yhdentekevä ja sitten on niitä, joille asia on lähestulkoon vastenmielinen. Väitän silti, että enemmistö ikäisistäni naisista saa (salaa tai julkisesti) hetkellisen liikutuksen sisällään, pidellessään sylissään nukkuvaa lasta. Ilmiö on osittain kemiallinen ja liittyy hormoneihin, joita säätelee keskushermosto ja sitä myöten myös hajuaisti. (Tämä on minun vähemmän tieteellinen näkemykseni, mutta koitan perustaa sen hatarasti johonkin joskus kuulemaani.) Toisaalta ilmiö liittyy myös biologiseen vaistoon, yhteiskunnan opettamiin normeihin ja puhtaisiin omiin toiveisiin. Monisyinen juttu, jonka pohdintaa sohvasosiologi Satu harrasti viikonloppuna.Siskonpoika sai nimen. Kutsun häntä (tässä ja muutenkin) A-V:eeksi. Lapsi oli minulle 9. kappale, jolle olla täti. Ei mitään ihan uutta puuhaa siis. Vanhimmat täteilyni kohteet ovat jo 8. luokkalaisia ja ja nuorimmat tätä kuukauden ikäluokkaa (heitäkin on kaksi). Vauvan sylissä pitäminen ei tarjoa minulle enää sinällään mitään uutta kokemusta, mutta tunnetila on kuitenkin aina yhtä voimallinen. Vanhempien lasten kanssa se sama tunne nousee pintaan, kun on syytä olla huolissaan jostain, mistä hyvänsä -siitä että ovat ajaneet pyörällään pusikkoon murtaen kätensä. Nuorempien sinttien kohdalla pelottaa, miten koulunaloitus mahtaa sujua, -saako se muru nyt varmasti kavereita? Mutta nämä vauvaolennot, ne ovat sillä tavoin vielä mitään tekemättömiä rääpäleitä ja toukanoloisia kääröjä, että he saavat sen tunteen pintaan nukkuessaan sylissäni. Tulee olo, että tätä pikkuherraa ei kyllä voisi kukaan nyt satuttaa. Suojeluvaisto nousee sellaisella vimmalla pintaan, hormonien sitä korostaessa, että omat voimavarat saavat uskomattomat mittasuhteet. Ja kyse ei ole edes minun omista lapsistani.
Kun on tuon kokenut 9 kertaa eikä se yhdelläkään kerralla ole menettänyt voimakkuuttaan, sitä pohtii väkisinkin mistä kaikki johtuu. Tiedän biologialla olevan asian kanssa paljon tekemistä, mutta en haluaisi mennä sosiologisia syitäkään vähättelemään. Ennen kaikkea mietin sitä, miten usein näiden hurmaavien hetkien jälkeen asiat asettuvat taas perspektiiviin. Sitä tajuaa niin monta asiaa paremmin. Sen mihin energiaansa voi turhaan tuhlata ja sen kuinka ihmisten itsekkyys on aidosti pahasta. Tämä kuulostaa melkoiselta idealistiselta itkuvirreltä, mutta viime viikonlopun jälkeen muistin sen taas. Yksinkertaisista asioista ne jutut syntyvät, se hyvä olokin itselle ja muille.
Ihminen joka pitää pientä vauvaa sylissään ja tuntee tilanteen herkkyyden ei voi sen jälkeen ainakaan hetkeen olla paha. Jos on, hänellä ei ole sydäntä.
maanantai 29. lokakuuta 2007
Ahmija
Teatteri Jurkka esittää parhaillaan näytelmää nimeltä Ahmija. Kipale kertoo nimensä mukaisesti kohtauksia tästä nyky-yhteiskuntamme ahneudesta, jossa ollaan innokkaina ahmimassa yhtä jos toistakin. Kaikki, mitä vain suinkin voi suihinsa panna, pannaan. Mitä tahansa voitkin omistaa, omista. Jos jotakuta voit hyväksesi käyttää, käytä. Bisnes on bisnestä, vaikka pääjohtajana toimisi vauva. Anna itsestäsi kaikki jollekin muulle kuin sinulle ja läheisillesi. "Jos minua ei näe, minua ei ole olemassa" -sanottiin Ahmijassa. Näin tuntuu olevan.
Ahneudesta ja hyvin länsimaalaisesta materialistisesta elämäntyylistämme on tehty ehkä 100 materialistista näytelmää, jota hyvin toimeen tulevat, valkoiset pullasorsat astelevat katsomaan viikonloppuisin. He juovat väliajalla konjakkia ja päivittelevät maailman kauheaa anhneutta ja ihmisten itsekkyyttä. Sitten he hyppäävät tilavolvoihinsa ja ajavat trendikkäisiin "vähän vintage-tyylisiin" pikku koteihinsa, jugendtalon 3. kerroksessa, tietysti. Se on oksettavaa. En väitä, ettenkö syyllistyisi tuohon jossain määrin itsekin, mutta juuri se oli Jurkan Ahmijassa erilaista. Kaikessa pornografisessa kuvotttavuudessaan, se läjäytti pikkuriikkiseltä, minimalistiselta näyttämöltään, vasten kasvojani juuri tuon kuvottavuuden. Sen, että kuvottavaa eivät olekaan ne näyttelijät, jotka pyllistävät metrin päässä minusta pienelle nuken penikselle tai pyörivät haarat levällään pillu-monitori genitaalialueensa edessä. Kuvottavuus syntyy siitä, kun yleisö kokee kollektiivisen vaivautuneisuuden, yhteisen halun poistua katsomosta ja hermostuneen naurun, kun ei itkeäkään uskalla. Ällöttävää ei ole näytelmä, eivät näyttelijät, vaan yhteiskuntamme tietyt normit. Normit, joita unohdamme (tai haluamme unohtaa) kyseenalaistaa.
Joskus on hyvä, että asiat esitetään äärimmäisen kärjistetysti. Provokaatio voi olla hyvästä ja osoittaa todellisuuden realistista esitystapaa paremmin. Kyllä, näytelmän puoliajalla poistui osa katsojista tilavolvoillaan kruununhakalaisiin hienostokoteihinsa. Kyllä, näytelmän lopussa eturivin vanhemmat rouvat katselivat epäuskoisina ympärille: "taputatteko te muut ihan tosissanne?". Ja kyllä, minäkin olin yksi niistä joka nauroi hermostuneena, kun en muutoinkaan uskaltanut reagoida. Olin lammas ja tein kuten kaikki muutkin. Mutta, minä koin tuon kaiken jälkeen muutaman suuren ymmäryksen hetken. Vaikka pahoin voinkin esityksen aikana, voin ehdottomasti pahemmin pohtiessani syitä sen tekemiseen ylipäänsä. Toivon, että en unohda sitä oloa ihan heti. Sillä vaikka kaikesta hyvä onnisuudesta ei itseään tarvitsekaan syyllistää, voisi sen kuitenkin muistaa. Se, että minä lakkaan syömästä, ei pelasta yhtäkään afrikan nälkäistä lasta. Kauhea fakta, jonka kanssa olen joutunut kasvokkain tehdessäni kansainvälistä avustustyötä. Mutta voin valita sen, millaisia asioita kannatan ja mitkä ovat niitä, joiden ahminen on "jo vähän liikaa". Mitä ne sitten ovat? Puhutaan siitä toiste. Maailma ei ole niin kovin mustavalkoinen, kun joskus sen toivoisin olevan.
P.S. Ahmija ei ole missään nimessä treffikohde.
Ahneudesta ja hyvin länsimaalaisesta materialistisesta elämäntyylistämme on tehty ehkä 100 materialistista näytelmää, jota hyvin toimeen tulevat, valkoiset pullasorsat astelevat katsomaan viikonloppuisin. He juovat väliajalla konjakkia ja päivittelevät maailman kauheaa anhneutta ja ihmisten itsekkyyttä. Sitten he hyppäävät tilavolvoihinsa ja ajavat trendikkäisiin "vähän vintage-tyylisiin" pikku koteihinsa, jugendtalon 3. kerroksessa, tietysti. Se on oksettavaa. En väitä, ettenkö syyllistyisi tuohon jossain määrin itsekin, mutta juuri se oli Jurkan Ahmijassa erilaista. Kaikessa pornografisessa kuvotttavuudessaan, se läjäytti pikkuriikkiseltä, minimalistiselta näyttämöltään, vasten kasvojani juuri tuon kuvottavuuden. Sen, että kuvottavaa eivät olekaan ne näyttelijät, jotka pyllistävät metrin päässä minusta pienelle nuken penikselle tai pyörivät haarat levällään pillu-monitori genitaalialueensa edessä. Kuvottavuus syntyy siitä, kun yleisö kokee kollektiivisen vaivautuneisuuden, yhteisen halun poistua katsomosta ja hermostuneen naurun, kun ei itkeäkään uskalla. Ällöttävää ei ole näytelmä, eivät näyttelijät, vaan yhteiskuntamme tietyt normit. Normit, joita unohdamme (tai haluamme unohtaa) kyseenalaistaa.
Joskus on hyvä, että asiat esitetään äärimmäisen kärjistetysti. Provokaatio voi olla hyvästä ja osoittaa todellisuuden realistista esitystapaa paremmin. Kyllä, näytelmän puoliajalla poistui osa katsojista tilavolvoillaan kruununhakalaisiin hienostokoteihinsa. Kyllä, näytelmän lopussa eturivin vanhemmat rouvat katselivat epäuskoisina ympärille: "taputatteko te muut ihan tosissanne?". Ja kyllä, minäkin olin yksi niistä joka nauroi hermostuneena, kun en muutoinkaan uskaltanut reagoida. Olin lammas ja tein kuten kaikki muutkin. Mutta, minä koin tuon kaiken jälkeen muutaman suuren ymmäryksen hetken. Vaikka pahoin voinkin esityksen aikana, voin ehdottomasti pahemmin pohtiessani syitä sen tekemiseen ylipäänsä. Toivon, että en unohda sitä oloa ihan heti. Sillä vaikka kaikesta hyvä onnisuudesta ei itseään tarvitsekaan syyllistää, voisi sen kuitenkin muistaa. Se, että minä lakkaan syömästä, ei pelasta yhtäkään afrikan nälkäistä lasta. Kauhea fakta, jonka kanssa olen joutunut kasvokkain tehdessäni kansainvälistä avustustyötä. Mutta voin valita sen, millaisia asioita kannatan ja mitkä ovat niitä, joiden ahminen on "jo vähän liikaa". Mitä ne sitten ovat? Puhutaan siitä toiste. Maailma ei ole niin kovin mustavalkoinen, kun joskus sen toivoisin olevan.
P.S. Ahmija ei ole missään nimessä treffikohde.
keskiviikko 17. lokakuuta 2007
Vieläkö pussailet pyörävarastoissa?
Kasarislovareiden herkistämänä aloin pohtia ala-asteen, teini-iän ja ehkä ihan pikkuisen myöhempien aikojenkin ihastumisia. Sitä jännittävää tunnetta, kun sekoaa ihan totaalisesti toisesta ihmisestä. Kuullessaan lähes minkä tahansa kappaleen, löytää siitä suoria tai piilomerkityksiä juuri siihen omaan päiväunien kohteeseensa. Ihastuneena kukaan ei kykene oikein keskittymään siihen, mihin pitäisi. Kädet tärisee, hymyilyttää ja haluaisi vain istua ja haaveilla.
Sellaista se oli ainakin ala-asteella. Silloin kaikki tuntui niin kovin massiiviselta. Jälkeenpäin ajatellen, olen vakuuttunut kokeneeni suurimmat sydänsurunikin silloin. Olihan se traagista, että Otto ei pussannutkaan ekaa pusuaan mun vaan erään toisen tytön kanssa. Kun hain Tatua tanssimaan hitaita, sydän tykytti kuin ois rinnasta tullut ulos. Hikoilutti ja pelotti. Muistan aina sen, kuinka makasin sängyssäni, kuuntelen Bon Jovia ja itkin ehkä hysteerisemmin kuin koskaan sen jälkeen. Otto oli juuri ilmoittanut mulle, että aikoo jatkossa pelata Nintendoa jonkun toisen kanssa. Voi vittu, kun sattui ja repi. Ala-asteella kaikista tunteista toipui huomattavasti nopeammin kuin myöhemmällä iällä, mutta sen hetkiset tunteet (ikäänkuin ne ihan ensimmäiset koko elämässään) olivat yksinkertaisesti kaikista voimakkaimpia.
Teini-ikäisenä sitten hormonit sekoittivat ainakin minun (ja luultavasti kaikkien muidenkin) päätä aikamoisella volyymilla. Tämä oli omiaan lisäämään niidenkin vuosien ajaksi tunteisiin hyvän teatraalisuuslisän. Teininä sitä oli kuitenkin jo alkanut nähdä toisenlaisia vaihtoehtoja elämässään oikeasti. Sitä jo tiesi, että naimisiinmeno on mahdollista, samoin perheenperustaminen ja useat tyttö- tai poikaystävät ennen sitä. Sitä tiesi, ehkä enemmän saattoi kuitenkin toivoa, että jotkut kuitenkin päätyvät yhteen yläaste- tai lukiorakkautensa kanssa. Joten kaikki takapakit osasi siitä huolimatta ottaa vastaan hieman enemmän järjellä, kuin vaikka silloin traagisina ala-asteen sukkadiscoaikoina. Teininä oli edelleen niin sinisilmäinen ja herkkäuskoinen kaikkien "unelmaparien" ja "rakkaus on ikuista"-jaaritusten suhteen, että ei mitenkään yllä siihen missä tilassa nyt liikkuu omien tunteidensa kanssa. Jollain tavalla vaikkapa teini-ihastuksestani Heikistä, Villestä ja Juhasta kielii se, että kaikkien kolmen kanssa, edelleen kohdatessani sydän pamppailee tuttuun tapaan. Jonkun kanssa on tullut pussattuakin uudestaan. Lievää regressiivisyyttä ilmassa.
Entäs nyt sitten? Järjellä vai tunteellako vedetään? Noh, olisi naurettavaa väittää olevani järki-ihminen. Tunnepuolelle olen niin voimakkaasti suuntautunut edelleen, että se varmasti näkyy kaikessa mitä teen. Muitakin aikuisia on, jotka ovat kuten minä. Sitten on niitä järkityyppejä ja niitä, jotka ovat jotain siltä-ja-väliltä. Miksi sitten näin (ainakin olevinaan) aikuisena, erot ovat hitaampia? Miksi toipuminen ei meinaa millään saada päätöstä? Miksi rakastuminen -jopa ihastuminen- on niin suunnattoman vaikeaa ja työlästä? Mitä on muuttunut ala-asteesta tai yläasteesta? Onko tilalle tullut jotenkin se kuuluisa kyynisyys, josta niin paljon puhutaan? Sillä edelleen, me olevinaan fiksut ja kasvaneet aikuiset laulamme rakkausballadeissa ihan juuri niistä samoista sielua ja sydäntärepivistä tunteista, joita itkimme mikkihiiri-tyynylle 10-vuotiaana. En osaa päättää ovatko tunteeni muuttuneet, sillä tavallaan tuntuu samalta kuin silloin kun olin seisonut sateessa 2 tuntia vain saadakseni tietää, että "emmie ehkä enää haluu olla". Tavallaan taas ei tunnu yhtään siltä, sillä se järjen ääni on alkanut kolkutella olan takana. Se kertoo hyviä, se kertoo pahoja asioita. "Tuohon ei kannata ihastua, siitä ei hyvää seuraa." "Anna jo olla ja unohda, se ei ansaitse sitä." Mutta mihin niistä uskoa?
Mistä helvetistä se järki tuli mukaan kuvioihin? En ainakaan minä ole sitä kutsunut näihin bileisiin. Haluan tanssia taas popcornia sukissani, pojan kädet pepulla ja olla ihastunut silleen, että ei muuta osaa ajatella. Def Lepperdia siteeraten: "Do you think twice, or just touch and see?"
Sellaista se oli ainakin ala-asteella. Silloin kaikki tuntui niin kovin massiiviselta. Jälkeenpäin ajatellen, olen vakuuttunut kokeneeni suurimmat sydänsurunikin silloin. Olihan se traagista, että Otto ei pussannutkaan ekaa pusuaan mun vaan erään toisen tytön kanssa. Kun hain Tatua tanssimaan hitaita, sydän tykytti kuin ois rinnasta tullut ulos. Hikoilutti ja pelotti. Muistan aina sen, kuinka makasin sängyssäni, kuuntelen Bon Jovia ja itkin ehkä hysteerisemmin kuin koskaan sen jälkeen. Otto oli juuri ilmoittanut mulle, että aikoo jatkossa pelata Nintendoa jonkun toisen kanssa. Voi vittu, kun sattui ja repi. Ala-asteella kaikista tunteista toipui huomattavasti nopeammin kuin myöhemmällä iällä, mutta sen hetkiset tunteet (ikäänkuin ne ihan ensimmäiset koko elämässään) olivat yksinkertaisesti kaikista voimakkaimpia.
Teini-ikäisenä sitten hormonit sekoittivat ainakin minun (ja luultavasti kaikkien muidenkin) päätä aikamoisella volyymilla. Tämä oli omiaan lisäämään niidenkin vuosien ajaksi tunteisiin hyvän teatraalisuuslisän. Teininä sitä oli kuitenkin jo alkanut nähdä toisenlaisia vaihtoehtoja elämässään oikeasti. Sitä jo tiesi, että naimisiinmeno on mahdollista, samoin perheenperustaminen ja useat tyttö- tai poikaystävät ennen sitä. Sitä tiesi, ehkä enemmän saattoi kuitenkin toivoa, että jotkut kuitenkin päätyvät yhteen yläaste- tai lukiorakkautensa kanssa. Joten kaikki takapakit osasi siitä huolimatta ottaa vastaan hieman enemmän järjellä, kuin vaikka silloin traagisina ala-asteen sukkadiscoaikoina. Teininä oli edelleen niin sinisilmäinen ja herkkäuskoinen kaikkien "unelmaparien" ja "rakkaus on ikuista"-jaaritusten suhteen, että ei mitenkään yllä siihen missä tilassa nyt liikkuu omien tunteidensa kanssa. Jollain tavalla vaikkapa teini-ihastuksestani Heikistä, Villestä ja Juhasta kielii se, että kaikkien kolmen kanssa, edelleen kohdatessani sydän pamppailee tuttuun tapaan. Jonkun kanssa on tullut pussattuakin uudestaan. Lievää regressiivisyyttä ilmassa.
Entäs nyt sitten? Järjellä vai tunteellako vedetään? Noh, olisi naurettavaa väittää olevani järki-ihminen. Tunnepuolelle olen niin voimakkaasti suuntautunut edelleen, että se varmasti näkyy kaikessa mitä teen. Muitakin aikuisia on, jotka ovat kuten minä. Sitten on niitä järkityyppejä ja niitä, jotka ovat jotain siltä-ja-väliltä. Miksi sitten näin (ainakin olevinaan) aikuisena, erot ovat hitaampia? Miksi toipuminen ei meinaa millään saada päätöstä? Miksi rakastuminen -jopa ihastuminen- on niin suunnattoman vaikeaa ja työlästä? Mitä on muuttunut ala-asteesta tai yläasteesta? Onko tilalle tullut jotenkin se kuuluisa kyynisyys, josta niin paljon puhutaan? Sillä edelleen, me olevinaan fiksut ja kasvaneet aikuiset laulamme rakkausballadeissa ihan juuri niistä samoista sielua ja sydäntärepivistä tunteista, joita itkimme mikkihiiri-tyynylle 10-vuotiaana. En osaa päättää ovatko tunteeni muuttuneet, sillä tavallaan tuntuu samalta kuin silloin kun olin seisonut sateessa 2 tuntia vain saadakseni tietää, että "emmie ehkä enää haluu olla". Tavallaan taas ei tunnu yhtään siltä, sillä se järjen ääni on alkanut kolkutella olan takana. Se kertoo hyviä, se kertoo pahoja asioita. "Tuohon ei kannata ihastua, siitä ei hyvää seuraa." "Anna jo olla ja unohda, se ei ansaitse sitä." Mutta mihin niistä uskoa?
Mistä helvetistä se järki tuli mukaan kuvioihin? En ainakaan minä ole sitä kutsunut näihin bileisiin. Haluan tanssia taas popcornia sukissani, pojan kädet pepulla ja olla ihastunut silleen, että ei muuta osaa ajatella. Def Lepperdia siteeraten: "Do you think twice, or just touch and see?"
lauantai 13. lokakuuta 2007
Tyytyväisyystakuu?
Tyytyväisyys on hallitseva tunne, jota janoaa toisinaan suuria määriä kerrallaan. Välillä se ottaa ja yllättää tulemalla suorastaan syliin. Toisinaan sitä ei meinaa löytyä mistään, vaikka jokaisen nurkan takaa etsisi. Jauhan tällä kertaa tyytyväisyydestä, sillä sen puute tai olemassaolo on ollut elämässäni tapetilla viime aikoina. Maanisdepressiivisissä oireissa ihminen muuttuu niin, että on ääririippuvainen juuri tuosta tunteesta. Tai no joo, joku kauhean tarkka terveysalan ammattilainen varmasti määrittelee asian toisin. Aivan taatusti joku lukija siellä nyt kokee tarpeelliseksi alkaa viilata pilkkua tyyliin: "tarkka määritelmähän ei ole..." Blablabla sanon minä.
En ole maanisdepressiivinen, ainakaan niin ei ole koskaan diagnosoitu. Mutta vaikka ei olisikaan henkisesti kipeä, niin suurin osa tuntemistani ihmisistä on riippuvaisia siitä, että on se sellainen perustyytyväinen olo. Jos jostain syystä näin ei ole, on oma tyytymättömyys aivan välttämättä koitettava tartuttaa johonkin toiseen. Tyytymättömyyttämme suodatamme muiden läpi, jotta oma paska jäisi ennemmin kiinni niihin muihin kanssaeläjiin kuin itseemme. Sinänsä se on varsin luonnollinen tapa toimia, mutta kyllähän se meitä muita alkaa sitten vituttaa.
Ihmiset kuuluvat aina jompaan kumpaan ihmistyyppiin. Useat varmasti molempiin, vain harvat meistä ei selkeästi kumpaankaan. Toisin sanoen: 1. Niihin, jotka purkavat murheensa muihin lähes sietämättömällä tavalla. 2. Niihin, jotka ottavat vastaan muiden murheet sumeilematta.
Itse kuulun selkeästi molempiin tyyppeihin ja sekös välillä aiheuttaa sisäistä raivoa. se on jo itsessään kovin ristiriitaista ja siksi olen käynyt pitkiä keskusteluja itseni kanssa peilin ääressä. "Josko Satu nyt voisit olla kuuntelematta sen ruikutusta? Jos sun tällä kertaa ei tarttekaan olla se maailman empaattisin ihminen?" tai vastavasti: "Josko tällä kertaa Satu voisit pitää mölyt mahassasi? Oisko mahdollista, että et syyttäisi muita omista virheistäsi?"
Näiden kahden tunteen välillä tasapainoilu on tuskallisen kivulista, äärihuvittavaa ja välillä jopa kaaottisella tavalla lähes mahdotonta. Ja siinähän minäkin keikun ihan jatkuvasti. Ensin kiukuttelen muille omat murheeni, jotta olisin valmis vastaanottamaan toisten roskat sen jälkeen. Ehkä sen kuuluukin mennä elämässä näin, jotta tietty balanssi säilyy sekä ihmistenvälisissä suhteissa että näiden mielenterveyksissä. Ihmisen pitää yksinkertaisesti purkaa oma tyytymättömyytensä muihin, ollakseen itse tyytyväinen, voidakseen kuunnella muiden tyytymättömyyttä. Eikö? Suurinta osaa ajasta minua ei haittaa olla empaattinen, pidän siitä. Sanoin vasta hetki sitten eräälle tutulle ääneen: "uskon, että mun oma empaattisuuteni tulee mulle takaisin sitten kun sitä tarvitsen." Ja aina se on tullut. Tavalla tai toisella, tyypiltä jos toiseltakin. Sitä tyytyväisyyttä on haettava. Mutta millä keinoin? Missä se raja kulkee? Tälle filosofiselle pohdinnalle onkin sitten syytä varata joku toinen ilta. Nyt on aika lähteä hakemaan tyytyväisyyttä näiden seinien ulkopuolelta.
En ole maanisdepressiivinen, ainakaan niin ei ole koskaan diagnosoitu. Mutta vaikka ei olisikaan henkisesti kipeä, niin suurin osa tuntemistani ihmisistä on riippuvaisia siitä, että on se sellainen perustyytyväinen olo. Jos jostain syystä näin ei ole, on oma tyytymättömyys aivan välttämättä koitettava tartuttaa johonkin toiseen. Tyytymättömyyttämme suodatamme muiden läpi, jotta oma paska jäisi ennemmin kiinni niihin muihin kanssaeläjiin kuin itseemme. Sinänsä se on varsin luonnollinen tapa toimia, mutta kyllähän se meitä muita alkaa sitten vituttaa.
Ihmiset kuuluvat aina jompaan kumpaan ihmistyyppiin. Useat varmasti molempiin, vain harvat meistä ei selkeästi kumpaankaan. Toisin sanoen: 1. Niihin, jotka purkavat murheensa muihin lähes sietämättömällä tavalla. 2. Niihin, jotka ottavat vastaan muiden murheet sumeilematta.
Itse kuulun selkeästi molempiin tyyppeihin ja sekös välillä aiheuttaa sisäistä raivoa. se on jo itsessään kovin ristiriitaista ja siksi olen käynyt pitkiä keskusteluja itseni kanssa peilin ääressä. "Josko Satu nyt voisit olla kuuntelematta sen ruikutusta? Jos sun tällä kertaa ei tarttekaan olla se maailman empaattisin ihminen?" tai vastavasti: "Josko tällä kertaa Satu voisit pitää mölyt mahassasi? Oisko mahdollista, että et syyttäisi muita omista virheistäsi?"
Näiden kahden tunteen välillä tasapainoilu on tuskallisen kivulista, äärihuvittavaa ja välillä jopa kaaottisella tavalla lähes mahdotonta. Ja siinähän minäkin keikun ihan jatkuvasti. Ensin kiukuttelen muille omat murheeni, jotta olisin valmis vastaanottamaan toisten roskat sen jälkeen. Ehkä sen kuuluukin mennä elämässä näin, jotta tietty balanssi säilyy sekä ihmistenvälisissä suhteissa että näiden mielenterveyksissä. Ihmisen pitää yksinkertaisesti purkaa oma tyytymättömyytensä muihin, ollakseen itse tyytyväinen, voidakseen kuunnella muiden tyytymättömyyttä. Eikö? Suurinta osaa ajasta minua ei haittaa olla empaattinen, pidän siitä. Sanoin vasta hetki sitten eräälle tutulle ääneen: "uskon, että mun oma empaattisuuteni tulee mulle takaisin sitten kun sitä tarvitsen." Ja aina se on tullut. Tavalla tai toisella, tyypiltä jos toiseltakin. Sitä tyytyväisyyttä on haettava. Mutta millä keinoin? Missä se raja kulkee? Tälle filosofiselle pohdinnalle onkin sitten syytä varata joku toinen ilta. Nyt on aika lähteä hakemaan tyytyväisyyttä näiden seinien ulkopuolelta.
keskiviikko 26. syyskuuta 2007
Maastapakoa suunnitellessa
Kun tulee aina säännölisin väliajoin valtaisa tarve maastapakoon, on syytä muistaa muutama asia.
1) Se on mahdollista ja
2) Se ei ole mahdotonta.
Tiedän toistavani itseäni edellä mainituilla, sanomalla saman asian kahdella eri tavalla. Se oli tarkoituskin. Olen pohtinut maastapakoa jo lukuisia kertoja, vaan nyt se ensi kertaa tuntuu äärimmäisen voimalliselta. Aiemmin tämä tunne on tullut ja mennyt samassa tahdissa kuukautiskierron kanssa. Vieläkään en ole kenellekään minun maastapakoani toivovalle lupaamassa poistumistani, mutta eläkää toivossa. Niin minäkin.
Huomaan pohtivani täysin epäolennaisia asioita suhteessa maastapakoon. Esimerkiksi sitä, mitä maastapako minulle juuri nyt merkitsee? Onko se pakoa, sanan varsinaisessa merkityksessään? Pakoa omasta elämästään? Pakoa ongelmistaan? Karkaamista jonkun tietyn ihmisen läheisyydestä? Se voi olla mitä vain noista. Se voi olla myös näyttämisenhalua muille, se voi olla aitoa sisäsyntyistä uteliaisuutta ja kokeilunhalua. Se voi olla tylsyyden välttelyä tai jännityksen etsimistä. Se voi olla keino yrittää löytää itsensä -tai joku muu-.
Pohdittuani syitä, aloin pohtia käytännöntoteutusta. Vaihtoehtoja oli monia, joista poikkeuksetta kaikki vaativat normaaleja kuukausituloja suuremman summan rahaa. Euroja tulisi olla pesämunana ainakin jonkin verran, ei kuitenkaan niin ylettömästi kuin olin luullut. Toisin sanoen, kaikessa hiljaisuudessa järjestelty "pieni pohjatyö" mahdollistaisi maastapakoni muutaman kuukauden kuluessa. Ensin pitäisi vain tehdä kunnollinen suunnitelma, mihin alkaa kuluttumaan voimavarojaan, kaikessa suunnitelmallisuudessaan. Listoja rakastavana ihmisenä, tein listan. Se auttoi.
Viimeisenä osana maastapakoani huomasin ajattelevani, mitä veisin mukanani. Kenet, tai mitä. Siihen en ole vielä löytänyt lopullista vastausta, mutta lista on jo olemassa. Tietenkin. Sen myötä löysin kuitenkin lopullisen vastauksen sille, mitä luultavasti tulisin kaipaamaan. Sen päätin julkaista, sillä haluan kuulla ovatko muut maanpaon suorittaneet kokeneet näitä asioita. Osa listasta on silkkaa klisheetä (joskin hyvin todellista) ja osa vähemmän. Luulen kuitenkin ikävöiväni:
-Saunaa. (Ikävöin sitä jo kotimaassa, kun ei omaa ole.)
-Ruisleipää. (En syö pääsääntöisesti muuta leipää kuin ruisleipää, joten veikkaan tämän tulevan jonkinmoiseksi kynnyskysymykseksi.)
-Sitä päivää, kun ensilumi sataa.
-Hesburgerin paprikamajoneesia.
-Toimivia ja jouhevia virastotaloja sekä asiointeja niissä.
-Stockmannia.
-Sitä, että linja-autossa (tai muissakaan julkisissa liikennevälineissä) ei puhuta.
-Salattuja elämiä ja Big brotheria
-Underground bändielämää (lähinnä Joensuulaista sellaista)
-Kelan papereita (ne ovat yllättävän selviä kaikessa kaoottisuudessaan)
1) Se on mahdollista ja
2) Se ei ole mahdotonta.
Tiedän toistavani itseäni edellä mainituilla, sanomalla saman asian kahdella eri tavalla. Se oli tarkoituskin. Olen pohtinut maastapakoa jo lukuisia kertoja, vaan nyt se ensi kertaa tuntuu äärimmäisen voimalliselta. Aiemmin tämä tunne on tullut ja mennyt samassa tahdissa kuukautiskierron kanssa. Vieläkään en ole kenellekään minun maastapakoani toivovalle lupaamassa poistumistani, mutta eläkää toivossa. Niin minäkin.
Huomaan pohtivani täysin epäolennaisia asioita suhteessa maastapakoon. Esimerkiksi sitä, mitä maastapako minulle juuri nyt merkitsee? Onko se pakoa, sanan varsinaisessa merkityksessään? Pakoa omasta elämästään? Pakoa ongelmistaan? Karkaamista jonkun tietyn ihmisen läheisyydestä? Se voi olla mitä vain noista. Se voi olla myös näyttämisenhalua muille, se voi olla aitoa sisäsyntyistä uteliaisuutta ja kokeilunhalua. Se voi olla tylsyyden välttelyä tai jännityksen etsimistä. Se voi olla keino yrittää löytää itsensä -tai joku muu-.
Pohdittuani syitä, aloin pohtia käytännöntoteutusta. Vaihtoehtoja oli monia, joista poikkeuksetta kaikki vaativat normaaleja kuukausituloja suuremman summan rahaa. Euroja tulisi olla pesämunana ainakin jonkin verran, ei kuitenkaan niin ylettömästi kuin olin luullut. Toisin sanoen, kaikessa hiljaisuudessa järjestelty "pieni pohjatyö" mahdollistaisi maastapakoni muutaman kuukauden kuluessa. Ensin pitäisi vain tehdä kunnollinen suunnitelma, mihin alkaa kuluttumaan voimavarojaan, kaikessa suunnitelmallisuudessaan. Listoja rakastavana ihmisenä, tein listan. Se auttoi.
Viimeisenä osana maastapakoani huomasin ajattelevani, mitä veisin mukanani. Kenet, tai mitä. Siihen en ole vielä löytänyt lopullista vastausta, mutta lista on jo olemassa. Tietenkin. Sen myötä löysin kuitenkin lopullisen vastauksen sille, mitä luultavasti tulisin kaipaamaan. Sen päätin julkaista, sillä haluan kuulla ovatko muut maanpaon suorittaneet kokeneet näitä asioita. Osa listasta on silkkaa klisheetä (joskin hyvin todellista) ja osa vähemmän. Luulen kuitenkin ikävöiväni:
-Saunaa. (Ikävöin sitä jo kotimaassa, kun ei omaa ole.)
-Ruisleipää. (En syö pääsääntöisesti muuta leipää kuin ruisleipää, joten veikkaan tämän tulevan jonkinmoiseksi kynnyskysymykseksi.)
-Sitä päivää, kun ensilumi sataa.
-Hesburgerin paprikamajoneesia.
-Toimivia ja jouhevia virastotaloja sekä asiointeja niissä.
-Stockmannia.
-Sitä, että linja-autossa (tai muissakaan julkisissa liikennevälineissä) ei puhuta.
-Salattuja elämiä ja Big brotheria
-Underground bändielämää (lähinnä Joensuulaista sellaista)
-Kelan papereita (ne ovat yllättävän selviä kaikessa kaoottisuudessaan)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)