Kadulla, sateessa tai landella

Ei, se ei onnistu.
Sä et kyllä unohdu noin vaan,
ja se on ihan normaalia.

Ne sanoo mua hulluksi,
huonoksi mauksi,
kuinka tykkään vääristä ihmisistä.

Kätesi ilmaan heitä,
kiitä Luojaa jos hengaa saa
kanssa jonkun jonka haluaa,
aina olevan sun kaa
kadulla, sateessa
tai vaikka jossain landella

(Hyldon: Na rua, na chuva, na fazenda
suom. Maria Gasolina, Lissu Lehtimaja)

La Vita è bella

Roberto Benignin Kaunis elämä on kaunis, katsomisen arvoinen ja tyylikäs elokuva. Se itkettää, se naurattaa ja ennen kaikkea, siinä rakastetaan. Siinä on tunnetaan paljon ja usein. Se koskettaa, se haavoittaa ja se vie mukanaan. Ja mitä siitä jää käteen? Se, että se saa ajattelemaan. Kaikessa tragikoomisuudessaan tämä meidän elämämme on oikeasti ihanaa.

Nyt haluankin listata mitä kaunista minulle on tapahtunut. Mitkä asiat ovat jääneet mieleeni kovin kauniina tekoina minua kohtaan. Tunteina, rakkautena, ihanana ja kauniina palana tätä elämää.

-Olin surullinen, kun minulle tehtiin kotitekoista makaronilaatikkoa. Tekijä kuskasi sen minulle yllätyksenä ja lohdutuksena kotiini. Hän kantoi sen Tupperware-rasiassa talvipakkasessa, repussa pyyhkeiden sisällä, jotta saisin syödä sen lämpöisenä. Hän jäi syömään sitä kanssani. Se oli rakkautta.

-Emma, 2-vuotta, oppi sanomaan Satu. Hän istui sylissäni, taputti päätäni ja hoki: Satu-Satu-Satu. Viikkoja myöhemmin, minun ollessa satojen kilometrien päässä, Emma sanoi äidilleen: Satu. Hän oli nähnyt potalla istuessaan samanlaisen paidan kuin minulla oli. Tämä oli liikuttavaa.

-Rakastamani mies antoi minulle avaimen asuntoonsa. Tästä on jo vuosia, mutta hän nukkui sitkeästi kanssani lukuisia öitä, ahtaasti minun pyörimisestäni kärsien. Sitä muistelen lämmöllä.

-Kummipoikani soitti minulle ensimmäistä kertaa itse puhelimella. Emme montaa sanaa jutelleet, mutta siitä lähtien jokainen puhelu on ollut entistä rikkaampi, rakkaampi ja syvempi side välillämme.

-Esimieheni kirjoitti minulle niin hyvän työtodistuksen, että häkellyin, punastuin ja liikutuin sitä lukiessani.

-Tuttu mies kuunteli juttujani hetken ja totesi haluavansa mennä kanssani naimisiin.

-Jokainen kerta, kun joku (sisko, veli, äiti, isä, poikaystävä, kaveri) sanoo rakastavansa minua, se lämmittää, koskettaa ja saa tuntemaan itsensä tärkeäksi. Nyt viimeisestä kerrasta on jo kuukausia. Onnellisia olette te, jotka kuulette sen päivittäin tai viikottain. Muistakaa nauttia siitä hetkestä.

Näitä hetkiä aion kertoa lisää, näitä aion listata uudestaan ja näitä hetkiä toivon kokevani uudestaan. Paljon, enemmän ja todella usein. Sillä elämä on oikeasti ihanaa, ja siitä on hyvä itse itseään muistuttaa.

Paluu tulevaisuuteen

Mihinkäs sitä koira karvoistaan pääsisi? Samat rutiinit toistuvat vuodesta toiseen, samat virheet tehdään uudestaan eikä mistään koskaan opita. Ankeaa, masentavaa ja suuressa määrin surullista. Joka Juhannus hukkuu ja kuolee ihmisiiä silkkaa tyhmyyttään, joka Juhannus on samaa pakkopullaa siitä, että on "ihan pakkopakko" lähteä jonnekin pois kaupungista. Joka kesä tuntee syyllisyyttä siitä, jos viettää yhdenkin aurinkoisen päivän sisällä katsellen elokuvia ja talvella tämä kaduttaa. Joka vuosi aion heittää talviturkin ennen Juhannusta, ja joka vuosi heitän sen yhä myöhemmin ja lopetan uimakauden yhä aiemmin. Muuttuko tämä tästä vuosien myötä? -Tuskin.

Juhannuskuvioissani ei ole juuri raportoitavaa, sillä se ei poikennut millään tavoin normaalista Juhannuksesta, paitsi että olin kaupungissa. Toisaalta, olen tehnyt senkin joskus aiemmin, joten ei siinäkään mitään uutta ollut. Viimeksi kuluneen viikon aikana myös vietin yhden kesäisen, lämpöisen ja kauniin illan sisällä. Istuin kuin tatti, katsoin elokuvaa enkä todellakaan avannut edes ikkunaa. En ole vieläkään heittänyt talviturkkia, vaikka maauimalassa olenkin hengannut. Mutta uimaan en mennyt. Jos ja kun tänä kesänä menen uimaan, veikkaan lopettavani luonnonvesissä polskimisen samaan syssyyn, siis näin käy jos mikään ei muutu.

Tulevaisuudessa haluaisin muuttaa pois Suomesta, aloittaa jotain uutta ja ihmeellistä jonkun mukavan ihmisen kanssa ja antaa itsestäni jotakin. En halua olla itsekäs, materialisti, pinnallinen tai typerä. En halua millään juosta muka kiireisenä paikasta A paikkaan B enkä halua katsoa kalenteristani voinko tavata sinua. Haluan syödä tuoreita vihanneksia, juoda toisinaan puolukkamehua, nauttia ystävistäni, rakastaa jotakuta niin, että hän ei voi olla hymyilemättä minulle. Haluan maalata taloa (omaa tai muiden), palella villasukat jalassa ja juoda hyvää viiniä. Kaljakin käy. Haluan nauraa ihan helvetin paljon, ja itkeäkin toivoisin voivani.

Nyt mietin vain, muuttuuko mikään? Vai toistaako sitä niitä samoja, väärin opittuja kaavoja, viikosta toiseen ja vuosi vuodelta sitkeämmin? Mie en tahdo ainakaan. Haluaisikohan joku muukin olla tahtomatta sitä miun kanssa?

Tuntematon sotilas

Näin omaistenennakossa Ryhmäteatterin Tuntemattoman sotilaan. Väinö Linnan samannimiseen romaaniin perustava näytelmä esitettiin Suomenlinnan kesäteatterissa. Miljöö, jossa kipaleen läpimenoharjoitusta näyttelijöiden lähimmäiset saivat ihailla, oli enemmän kuin autenttinen. Koko kappale sai ajatuksia pään täyteen.

Hiekkakenttä-lavastus toimi tehokkaasti ja loi tunnelman hyvin realistiseksi. Kolea sadesää sai katsojat kääriytymään viltteihin ja todella uskomaan sen miltä kylmyys onkaan saattanut sotilaista tuntua. Meidän onneksemme teatteri oli kuitenkin katettu. Laukaukset, panssarivaunujen telaketjuäänet, luodit, kuolemat, henkilöhahmot ja repliikit, yhtä kaikki olivat uskottavia ja laadukkaasti toteutettuja. Testosteroni haisi, sylki lensi ja verisuonet pullahtelivat miesten ohimoilla kun he huusivat aitoa tuskaansa ulos. Tunnelma oli sitä luokkaa, että takerruin seuralaiseni käsivarteen kiinni ihan vain, koska se tuntui turvallisemmalta paikalta tirkistellä näiden kärsivien nuorten miesten kohtaloa. Tuntui, että sinne "ei hallin hammas" ehkä ylläkään. Muutama kohtaus sai kyyneleenkin poskelleni vierähtämään.

Aloin ajatella väkisinkin omaa onnekkuuttani. Olen enemmän kuin onnekas syntyessäni tähän sukupolveen, jolla on varaa potea omia ongelmiaan, valtion vaivojen sijaan. Olen onnekas, koska isäni ei palannut sodasta kotiin tunnevammaisena ja hakannut koko perhettä sähköjohdolla. Miten olisi meidän laita? Kuten eräässä mainoksessa osuvasti kuvattiin, -olisko meistä ollut siihen? Jos meillä olisi nyt sota, olisin itsekin vähän toisissa puuhissa kuin nyt. Vikka minulla olisikin puoliso, olisi hän poissa. Hän olisi juuri sitä ikäluokkaa, että olisi rintamalla ampumassa minun ja perheemme puolesta. Itse olisin ikäväni kanssa aivan yksin. Toisaalta, jos ja kun ajattelen omaa vapaaehtoistyötäni, olisin luultavasti Lottana rintamalla itsekin. Niin tai näin, jos nyt olisi sota, minä olisin ensimmäisissä joukoissa taistelemassa maamme puolesta, vain koska olen juuri sen ikäinen. Eikä se olisi vapaa valintani.

Nyt ei onneksi ole sota. Pitää muistuttaa itseään, että minun täytyy osata arvostaa sitä. Loputonta kiitollisuutta en mielestäni voi enkä osaa -ehkä ei tarvitsekaan- tuntea. Mutta arvostusta ja kunnioitusta minun täytyy muistaa osoittaa sekä istelleni että muille. Joku on oikeasti kärsinyt tämän takia. Yksinkertainen, itsestäänselvä ajatus, ja kuitenkin niin vaikea käsittää todeksi. Lupaan, kun katsot tuon näytelmän, ymmärrät paremmin. Olen lukenut kirjan kyllä, mutta ehkä sitten liian nuorena. Miten vain, nyt se suoraan silmästä silmään katsottuna, muutaman metrin päästä, iski aika kovaa tajuntaan.

Tuntematon sotilas saa minulta kymmenen pistettä paitsi tekniseltä toteutukseltaan, myös sen herättämiltä ajatuksilta. Minä istuin katsomossa palellen koko kolme tuntia enkä paljon paremmin olisi voinut aikaani sunnuntaina käyttää. Niin kauan kuin tunnemme historiamme ja muistamme sen, emme (toivottavasti) tee samoja virheita (enää koskaan) uudestaan. Kuten näytelmässä sanotaan: "Sota on jo itsessään niin järjetön asia, ettei lähdetä tekemään siitä enää yhtään järjettömämpää millään kohteliaisuussäännöillä." Kauhealla tavalla sanottu ja kuitenkin niin oikeaan osuva kommentti. Mikä siitä enää tekisi yhtään järkevämpää kun se jo on valmiiksi täysin järjenvastaista?

Minä hyväosainen 1980-luvun lapsi, söin väliajalla grillimakkaran sinapilla ja kuljin kotiin bussilla, jossa pelasi lämmitys. Jalkani olivat illalla kuivat kun menin nukkumaan Marimekon lakanoiden väliin.

Tulkintakysymys?

Kukin tietänee ne tilanteet, kun toisen sanomiset asiasta jos toisestakin jää hämäräksi tarkoista selityksistä huolimatta. Itselleni on osunut niitä nyt kohdalle poikkeuksellisen monta. Ne ovat kiusallisia tilanteita siitä johtuen, että omia jatkotoimenpiteitään ei osaa eikä voi määritellä kovinkaan oikeiksi, kun keskittyy arpomaan, että "mitä se nyt tolla oikeasti tarkoitti"?

Puhuin edellä siitä, että miehet ovat kukin juuri niin yksioikoisia, kuin miltä kukin heistä näyttää. Se on tavallaan totta, tulkintakysymys tämäkin, myönnän. Useinmiten kyllä, jos mies puhuu vaikka koirasta, hän ei todellakaan jää jauhamaan siitä oliko se koiranpentu, sellainen suden ja koiran risteytys tai kentis sittenkin kissa. Ei, miehen puhuessa koirasta, hän tarkoittaa koiraa ja that's that. Hän ei halua eikä aio keskustella sen olemassaolosta tai olemattomuudesta sen enempää, sillä hänen pointtinsa on jossain muussa kohtaa tarinaa. Mutta nyt olen kohdannut muutaman tilanteen, jossa (myönnän) naisena olenkin alkanut pohtia, josko on noin sittenkään.

Olen automaattisesti olettanut, että se mitä sanotaan ääneen, sitä tarkoitetaan. En erityisemmin pidä siitä, jos laskelmoidaan tapahtumia tyylin: "kun nyt sanon näin, hän käsittää sen tällä tavalla, ja sitten tapahtuukin juuri kuin haluan, vaikka olen sanonut päin vastoin. Ja silloin minä näytän coolilta ja se toinen ei." Yök. En pidä sellaisesta. Jos on jotain sanottu, sen tulisi tarkoittaa sitä. Tämä on sitä ajattelua, josta olen miehiä syyttänyt, mutta nyt myös kiitän. Näin sen kuuluisi ollakin. Laskelmointi sanojensa seurauksien suhteen on kylmää, ilkeää ja inhottavaa. Loukkaavaakin.

Yksi esimerkki, kaikessa hauskuudessaa, on erään mobiiliyrityksen mainos: "Älä tekstaa sille sialle! (paitsi jos se on tosi kiva.)" Hauska kuin mikä, omalla tavallaan. Samalla kertoo niin kovin paljon juuri siitä laskelmoivasta tavasta, jolla ihmistenvälinen kanssakäyminen tulisi muka nykyään hoitaa. Sanoudun tuosta irti.

Itse en ole pyhimys, mutta mielestäni kuitenkin kohtuullisen aito. Rehellinen siinä mielessä, että se mitä sanon tarkoittaa. Kaikkea en välttämättä uskalla sanoa ääneen, mutta harvemmin kuitenkaan annan ymmärtää tarkoituksella väärin. Näen sen, miksi suora puhe voi joskus olla turhankin suoraa, tilannetajutonta ja epäkorrektia. Silti, eikö me nyt hyvät ihmiset voitaisi löytää jotain siltä ja väliltä? Sellainen mukava tapa keskustella, jossa ei tarvitsisi miettiä kauheasti jälkeen päin, että mitähän hittoa tuokin nyt tarkoitti? Ja miksi se sanoo yhtä ja tekee toista?

Voihan juhlien juhlat!

Eilen oli iltajuhlat Wanhalla, vanhan työpaikan vuosijuhlatyyppinen ratkaisu. Siellä tapasivat vanhat tuttavat, ystävät ja työkaverit. Yllättäviäkin ihmisiä siellä oli. Siellä vaihdettiin kuulumisia, tanssittiin, syötiin ja juotiin paaaallllljjjooooonn valkoviiniä. Oli todella mukavan leppoista jutella ja olla. Nauttia kesäyöstä. Ilta (tai kai se jo aamuyötä oli) päättyi siihen, että sammuin kämppiksen sänkyyn piilolinssit päässä. Aamulla oli lieviä vaikeuksiaan katsoa eteensä. Vaatteeni olin saanut pois, kengätkin oli sievästi eteisessä. Jopa purentakiskon olin muistanut laittaa, mutta eihei... piilarit olivat päässä edelleen. Aamulla nauratti lukiessani puhelimen tekstiviestejä ja aloittaessani niin sanotun "damage controllin". Jälkiehkäisyä tarvittiin ainakin tässä suhteessa, muutama anteeksipyyntö lähti kipakoista sanoistani.

Parasta illassa oli kuulla ystävän sanat: "Satu, sä hymyilet. Sä hymyilet oikeasti." Se tuntui hyvältä, sillä se oli jokseenkin totta.

Koska mulla kuitenkin oli kaiken kaikkiaan ja ennen kaikkea hauska ilta, ajattelin tehdä pienen kuvakollaasin. Näin saatta pienen palan iloa myös. Så här:

Satu, Kaisa ja Teemu. Jos muistellaan vanhoja, kuka puuttuu kuvasta? Käsi ylös. Tällä kertaa kuvassa kaikilla on kuitenkin päät! Asiaa tosin auttoi, että molemmilla chiquilla oli korkokengät.

Satu ja Maria, Lontoon Apinaorkesterin pimut. Yllätyskohtaaminen, ISOT lasit valkoviiniä ja yökävely. Ihanaa oli nähdä pitkästä aikaa ja kuulla asuvamme nyt samassa kaupungissa.

Mitä tässä tapahtuu? En todellakaan tiedä enkä muista, mutta kuva puhuu puolestaan. Weehaa, hauskaa on, riehakasta, hillitöntä ja tosi tosi tosi kivaa. Sasbe ja Jusba.

KVG -Kato v***u Googlesta!

On ihan pakko Googlaa, kaikkien on ihan pakko Googlaa...

Sehän on perussettiä nykyään. Mahdolliset ja mahdottomat treffikumppanit, kaverit, oma itsensä tietysti ja erityisesti kaikki kilpailijat. Kaik´on Googlattava. Tai Googletettava. Sana on verbi, senhän kaikki tietävät. Sanankäytöllisiä eroja löytyy ja jokaiselle oma kuppikuntansa. Onko se Googlettaa? Vai onko se Googlata? Ihan sama mulle, vaikka kielipoliisi olenkin. Kunhan tietoa löytyy!

Itse Guugletan. Jes. Olen siis erilainen nuori. Mutta itse asiaan nyt, vihdoin. Guugletin itseni ja huomaan olevani tylsä. Minusta löytyy lähinnä vain artikkeleja koskien entistä työpaikkaani, ja ne eivät ole mitään kovin hassun hauskoja tai erityisen vetoavia repäisyjä. Listalta löytyy yksi adressi, yksi viittaus nykyiseen työpaikkaani ja muutama juttu, jonka olen muinoin tehnyt Ilosaarirokille. Nämä jälkimmäiset linkit eivät toimi. Iloinen poikkeus on se eräs hammasharjajuttu, jossa minua on haastateltu maallikkoasiantuntijana hammasharjojen suhteen. Siitä olen ylpeä, sillä itse koen olevani jonkinlainen ammattimainen hammasharja harrastelija. Tiedän niistä paljon, jopa enemmän kuin hammashoitaja-siskoni. Kaiken kaikkiaan nimelläni saa kaksi sivua matskua, ja kaikki minusta.

Eräs ystäväni Guugletti itsensä ja sai ensimmäiseksi linkiksi jotain, joka liittyi naisprostituutioon. Kyllä, se oli hän itse. Roolihahmona tosin, mutta silti. Guugletin erään tutun ja sain listan kärkeen seuraavan sitaatin: "Minä olen vain jätkä muiden joukossa. Mitä jätkät haluavat? Eivät paljon." Guugletin isosiskoni ja sain ensimmäiselle sivulle useasta kymmenestä oikein nimen ja Itä-Helsingin Agilityharrastajat. Aiemmin sanottiin (vai sanotaanko niin kenties vieläkin?), että ystävät kertovat ihmisestä paljon. Minä sanon, että nykypäivän teknologia-ylikuormitus-yhteiskunnassa Guugle (a.k.a. Google) kertoo ihmisestä paljon. Valitettavasti ei kuitenkaan tarinoita niiden kummallisten linkkien takaa.

Kielellisyyksiä, korvakuulolta.

Jos aloitan luettelemaan mitä kieliä puhun, en saa kovin pitkää listaa aikaan. Suomi, ruotsi, englanti ja viittomakieli. Selvennän tuota onnetonta nelikkoa hieman. Suomi on äidinkieleni, puhun sitä sen mukaisesti. Kirjoitan sitä keskivertokansalaista paremmin, sillä tienaan sen avulla elantoni. Olen ammatiltani toimittaja, joten koko työni kuva perustuu siihen, että osaan kirjoittaa ja käyttää kieltä oikein sekä ymmärrettävästi. Toisinaan tässä ei onnistu niin hyvin kuin pitäisi, niin hyvin kuin haluaisi tai niin hyvin kuin toivottaisiin. Niin tai näin, lukijani lienee useimmiten kohtuullisen tyytyväisiä raapustuksiini.

Englanninkieleltä Suomessa -lähinnä Skandinaviassa- ei oikeasti voi välttyä. Kiitos koulujärjestelmämme, televisiomme amerikkalaissarjojen ja niiden kolmen maahanmuuttajan, jotka olemme tänne saaneet, puhun hyvää englantia. Ymmärrän, puhun, keskustelen ja pärjään englannillani siten, että lauseeni ovat pääsisällöltään muutakin kuin ”hyvää päivää”, ”paska” ja ”minä olen tyhmä”. Kykenen parhaassa tapauksessa, hieman vaivaa asian eteen näkemällä, myös kirjoittamaan artikkeleja englanniksi. Ei, en ole englanninkielinen toimittaja enkä pysty samaan, johon englannissa opiskelleet journalistit tai sitä äidinkielenään puhuvat pystyvät. However, kuten englanniksi osuvasti sanotaan, I can manage with it.

Ruotsi, tuo toinen rakas kotimainen, on minulle väline, jolla pärjään. Pärjään illallisilla, joissa puhutaan vain ruotsia. Voin puhua ruotsiksi, jopa itse ruotsalaisten kanssa muustakin kuin säästä, mutta en alkaisi kritisoimaan poliittisia julkisuudenhenkilöitä, pohtimaan kantasolulahjoitusten eettisyyttä tai korkeakouluopintojen uudistamista. Luen ruotsinkielisiä novelleja ja lehtiä, kun olen oikeassa mielentilassa, viikoittain kuitenkin. En ymmärrä jokaista sanaa, mutta asia menee perille. Luultavasti. En tekisi haastattelua ruotsinkielellä, enkä kirjoittaisi mitään jutuistani toisella kotimaisella. Pienellä skarppaamisella voisin sen ehkä tehdä, jos oikein viitsin ja pinnistäisin.

Olen suorittanut viittomakielen alkeet vuonna 2003 ja ymmärrän viittomakielisistä uutisista sanat jänis, raha, lumivyöry ja hyvää illan jatkoa. Jos kertaisin, sanavarastoni karttuisi kymmenkertaiseksi. Osaisin siinä vaiheessa jo nelisenkymmentä termiä plus aakkoset.

Haluaisin hallita –tai edes jotenkuten pärjätä- saksan, ranskan, espanjan ja mahdollisesti myös venäjänkielellä. Mutta se tuntuu mahdottomalta. En ollut koskaan koulussa hyvä kielissä, en ole sitä nytkään. Opin reissuillani korvakuulolta nopeasti paljon, mutta unohdan ne aina samassa tahdissa kotiin palattuani. Olen osannut sanoa ranskaksi vaikka mitä, samoin albaniaksi ja makedonian kielellä. Osasin joskus tilata ruokaa saksaksi. Ja nyt? Voin puhua vähän kovemmalla äänellä, jos se vaikka auttaisi asian perille menossa.

Isäni on muuten kielinero, joka opettelee ”ihan huvikseen” uuden kielen ja kykenee kommunikoimaan vähintään välttävästi lukuisilla kielillä. Lukumäärän laskemiseen tarvitset kaksi kättä. On tää väärin.

Hei,

Aloitin vihdoin tämän kirjeen. Olen miettinyt tätä useina hetkinä, monina tunteina ja lukuisina iltoina. Niin paljon jäi sanomatta, koska aikamme vain loppui kesken. Emme sanoneet hyvästejä, emme halanneet tai sanoneet: rakastan sinua. Kaikki vain loppui, ilman varoitusta tai mahdollisuutta kertoa sitä kaikkea mitä sisälläni tunsin. Eivätkä ne tunteet ole minnekään kadonneet. Pahoitan edelleen mieleni, toisinaan sattuu vieläkin, hymyilen sinulle joskus kuitenkin. Ajatuksille, muistoille, tunteille.

Kukaan ei koskaan ollut eikä ole kuten sinä. Kenestäkään ei koskaan tule toista sinua. Sinä olit minulle ainutkertainen ja tulet olemaan sitä ikuisesti. Kaikki se mitä koimme yhdessä, ei ole millään tavoin ajalla pyyhittävissä. Sitä ei voi kukaan viedä minulta, ei väittää sitä valheeksi, ei parantaa haavojani eikä koskaan, ikinä, muuttaa sitä. Sinä olit ja olet osa minua, sinun vuoksesi olen sitä mitä nyt olen. Sinun vuoksesi olen jaksanut kaiken sen. Rakkauteni sinuun oli ja on pyyteetöntä, aitoa, syvää ja juuri sellaista kuin sen kuuluikin olla. Annoin itsestäni sinulle kaiken, en pientä palaa enkä puolikasta. Sinä määrittelet minulle sen mitä minä olen jatkossa, sinä määrittelet tulevaisuuteni.

Olen yrittänyt tolkuttaa itselleni, että olet poissa. Jätit jälkeesi tuskaa, kyyneliä, surua, tietämättömyyttä ja paljon sanomattomia sanoja. Kaikki ne illat kun olin huolissani sinusta, kaikki ne hetket kun nauroimme yhdessä ja kaikki ne ahdistuksen tunteet, joista kärsin jo silloin, ovat edelleen osa minua. Mietin edelleen sitä erästä aamua, kun vain istuimme ja joimme teetä. Ei puhuttu paljoa, mutta aamuaurinko paistoi ikkunasta silmiimme ja herätti meidät hitaasti. Tai se eräs kerta, kun keskellä yötä intouduimme tanssimaan, pikkuisessa huoneessa. Entäs muistatko, kuinka monesti nauroimme yhdessä? Osasit puhua kanssani mistä vain. Olit herkkä ihminen, joka ei kaikesta verbaalisesta lahjakkuudestaan huolimatta osannut tuoda oikeaa sisintää esille. Ujous peittyi päälleliimatun itsevarmuuden alle. Oikeat tunteet hukkuivat älykkyyden tuomaan tarpeeseen korostaa epäolennaisia asioita.

Sinä satutit minua teoillasi, niillä jotka teit itsellesi ja niillä, jotka kohdistit minuun. Välillä tuntui, että olin yksin vastuussa sinusta ja teoistasi, vaikka ne eivät oikeasti minulle kuuluneetkaan. Valvoin lukuisia öitä puhelimeni äärellä peläten ja toivoen, että se soisi. Jos se soi, olin kauhuissani ja kun se ei soinut, olin huolissani. Kun olin kanssasi, tuntui turvalliselta. Tuntui ainakin turvallisemmalta kuin silloin, kun olimme erillämme. Koska, kun olimme erillämme en voinut alkuunkaan tietää missä mennään. Valheesi satuttivat ja satuttavat edelleen. Oliko se tarpeellista? Siitä jäi jäljelle niin suuri määrä kysymyskiä, joihin en saa koskaan vastausta. Se on pahinta, sen hyväksyminen on hidasta ja vaikeaa. Tiedän sinun satuttaneen minua tarkoituksella, tiedän sinun työntäneen minua kauemmas aivan tahallasi. Et halunnut minua lähellesi, lähelle rikkinäistä ihmistä, jonka tiesit satuttavan minua. Mutta kun minä rakastin sinua, minä halusin olla tukenasi.

Siitä on nyt jo kauan, todella kauan. On myönnettävä, että nielen kyyneleitä tätä kirjoittaessani. Olet edelleen niin paljon, niin suuri osa minua. Tunnen todella kovaa tuskaa ajatellessani sitä kaikkea, mikä jäi sanomatta. Jonka sanomiseen et antanut minulle mahdollisuutta. Näen unia sinusta, joissa kysyn sinulta kaiken. Olet vastannut minulle jo moneen kysymykseen, ja minä yritän nyt luottaa saaneeni totuuden. Mutta se absoluuttinen totuus lähti sinun mukanasi.

Ja minä olen edelleen, nyt ja ikuisesti, sinun isosiskosi.

Tuntisitko mun ääneni muiden joukosta?

Tietäisitkö mun tarinani kysymättä?

Selvennys, ja tunnelman kuvailua.

Kaikki edellä kirjoitettu soopa viittaa vahvasti siihen, että minulla olisi nyt poikaystävä, treffiseuralainen tai edes joku viritys. Korjaan nyt mahdolliset väärinkäsitykset: ei, ei ole. Ei ole poikakaveria, miesystävää, deittiä, säätöä tai viritystä. Oli treffit, joista ei kehkeytynyt toisia. Ja sitten oli se yksi ilta kun pussailin Lintsin kallioilla. That's all folks, sorry. Ei mitään muuta tällä saralla. Ei mitään, mitä odottaa eikä mitään mistä raportoida.

Tänään olin aamukahville Rapen luona kaupalla. Hengasin, ihmettelin kyläkauppamaista meininkiä ja sen tuotteita (Käyttääkö joku muka edelleen puhelinmuistiota? Sitä sellaista paperista, jossa on porrastettu aakkoset sivun oikeaan reunaan?). Piipahdin iltapäivällä alusvaatekaupassa vain todetakseni ettei mulla ollut niihin ihanuuksiin varaa (Voiko halterneck-rintsikat maksaa 80 euroa? Kyllä voivat!!!). Söin illalla lapsen kanssa fajitaksia, joimme smoothiet ja rötväsimme popcornia sohvalle. Nautinnon sielulle tarjosi Nalle Puh ja Möhköfantti.

Nyt keskustelin Aksun kanssa mesessä. (Itseni ollessa matkalla saunan kautta sohvalle, Aksun ollessa matkalla kasvonaamion levitykseen, ja sohvalle.) Alla pätkä keskustelusta, joka kiteyttää tämäniltaiset tunnelmat totaalisesti:

-Mieti. Lapsilla on alkanut tänään kesäloma. Oivoi sitä fiilistä kakarana. Ei tarttenut tehä töitä, piti vaan uida ja leikkiä ihan vitusti.
-Niimpä. Sai olla ulkona myöhään ja silti oli aamulla turvallinen olo. Ei sellanen krapula-demonien-hyökkäys fiilis.
-Nii-in. ja äiti anto aamulla puhtaan t-paidan ja collegeshortsit.
-Kyllä. Ja kun oli syönyt aamupalan lähti vaan juoskemaan taas ulos. Söi kavereiden kanssa kaupan pyörätelineillä jätskiä.
-Voi ei. Pahinta kesässä oli ehkä se, kun piti tulla kotia syömään iltapäivästä.
-Niin oli. Lämmintä ruokaa, yök! Ja huulet oli aina ihan siniset, kun oli uinut niin paljon ja oli kylmä.
-Nykyään uskaltaa ehkä heinäkuun lopulla uimaan. Ja uimakausihan kestää ehkä 2 viikkoa. Lähden nyt lätkimään sitä tököttiä naamaan. Kaunistumista ei voi siis estää.

(Se on siis totta. Olen aikuinen.)

Tervetuloa uuteen elämääni, kesä!

Nyt on ollut melkoinen putki päällä-putki juhlia, ulkoilua, alkoholia, nukkumattomia öitä, uusia tuttuja ja menoa+meininkiä. Kesän alkamisen kunniaksi olen haihatellut menemään puhtaalla tunteella. Ja nyt onkin sitten puuhasteltu oikein olan takaa!

Valo, lämpö ja aurinko edesauttaa kummasti jaksamista arjessakin. Sen avulla jaksaa muutamat työpaikkabileet aamuuna asti ja seuraavan työpäivän ilman yöunia. Raikkaan kesätuoksun keskellä on vain mukavaa kävellä rakkaan ystävän kanssa pitkin metsiä keskiyöllä ja juoruta pojista. Viis nukkumaanmenoajoista, jos tarjolla on hyvää luettavaa, sellaista joka on kannettu mulle Australiasta asti! Hedonismi kunniaan.

Tänään aamulla olin ensimmäistä kertaa pariin viikkoon väsynyt -syystä kylläkin. Päätin nimittäin tänä kesänä, etten ole nynny, en jumiudu sohvanpohjalle enkä jättä kokematta uusia asioita. Luonnollisesti sitten heti tähän kärkeen vetäisin uusia asioita kuin nuori plikka konsanaan. On pussattu nyt siellä Linnanmäen puskissa, on hilluttu Gasellin terassilla, on valvottu aamuun asti, kävelty yöllä ja syöty silliä. Mutta nyt iski väsymys.

Olen tullut vanhaksi. Mutta levättyäni tulevan viikonlopun, voin taas palata takaisin uuteen elämääni. En aio antaa periksi.

On otettava se, minkä voi saada. Ja siitä on otettava nyt sitten irti ihan kaikki.