Satua ja totta

Ihan homona

2010-10-13T14:39:00.002+02:00

Eilinen A2-homoilta Ylellä oli ehkä surullisinta katsottavaa sitten... Ikinä. Seuratessani parituntista väittelyä homoseksuaalien oikeudesta mennä naimisiin, saada lapsia, puhua elämästään ääneen ja jopa oikeudesta olla olemassa pelkäsin saavani aivovaurion. Keskustelun toinen puoli ja sen edustajat eivät olleet isolta osalta ainoastaan tyhmiä, vaan myös jokseenkin empatiakyvyttömiä, ahdasmielisiä ja jopa ylimielisiä. Kaikkea sitä mitä inhoan yli kaiken.

Homouden (ja homoliittojen sekä adoptioiden) vastustajat tuntuivat tukeutuvan pitkälti ikiaikaisiin "raamatulla päähän" -argumentteihin, tietysti klassisten insesti-vertausten kera ja maustettuna "luonnon omalla järjestyksellä". Selitykset ja väitteet homoseksuaalien oikeuksia vastaan olivat aina yhtä ilahduttavan vanhoja, kuluneita ja perusteettomia. Joukkoon mahtui toki uusia naurettavia oletuksia esimerkiksi siitä, että vain heteroliitoilla on yhteiskunnallista merkitystä, koska niistä syntyy lapsia? Ahaa... Eli siis lapsettomilta aviopareilta olisi syytä ottaa avioliitto-oikeus pois? Ja että avioliiton tarkoitushan on ensisijaisesti olla jollakin lailla yhteiskunnallisesti hyödyttävä instituutio, ei suinkaan jotain jolla olisi tekemistä rakkauden kanssa.

Ohjelman loppua kohti tahti vain kiihtyi ja tuntui, että keskustelun edes inhimillisetkään seikat eivät enää järkyttäneet vastapuolta. Millaista ihmistä ei järkytä tosia-asia siitä, että homoseksuaalin nuoren itsemurhariski on nelinkertainen verrattuna heteroseksuaaliin nuoreen? Millaisessa yhteiskunnassa oikein elämme, jos luomme nuorelle sellaisen kasvualustan, jossa hän ei voi elää omana itsenään, vaan neljä kertaa todennäköisemmin tappaa itsensä? Mieleeni nousi väkisinkin kysymys: voisiko Päivi Räsäsen ja Pentti Oinosen äänestää ulos saarelta? Eihän ihmiset, joilla on noin perusteettomia mielipiteitä, voi olla kansanedustajina ja tehdä lakiesityksiä?

Minulla tuli kyyneleet silmiin ohjelman päätyttyä. Surullista.

Farkkukriisi

2010-10-12T16:59:00.002+02:00

Jokainen nainen voinee samaistua tähän ajatukseen: hyvien farkkujen löytäminen on helvettiä, ellei jopa mahdotonta. Se nainen, joka ei tätä lausetta usko tai ymmärrä, ei ole koskaan ostanut farkkuja.

Farkkujen hankkimiseen liittyy enemmän ongelmakohtia ratkaistavaksi kuin yhdenkään juhlaklänningin löytämiseen (olipa koltulle kuinka tarkat kriteerit hyvänsä). Päänsärkyä aiheuttavat jameksien oston kohdalla niin koko, malli, väri kuin hintakin. Ja näiden kategorioiden sisälle mahtuvat vielä omat alakategoriansa: merkki, kestävyys, käyttöaste ja muodikkuus. Perhana. Täydellisen mahdoton tehtävä ainakin tälläiselle vartalolle.

Minulle on suotu takapuolta, kyllä, melkein afrikkalaistyylisesti konsanaan. Tämän lisäksi minulla pituuteeni (ja itäsuomalaiseen geeniperimääni) nähden hieman pidemmät jalat. Minulla on onnettoman ohuet pohkeet, mutta reisissä alkaa olla jo tavaraa. Lantioni on naisellinen, mutta ei poikkeuksellisen leveä, toisaalta minulla on varsin kapea vyötärö (silloin kun liikakiloja ei ole kertynyt talvivarastoksi). Näillä spekseillä on turha etsiä farkkuja, jotka istuvat suoraan jalkaani kuin unelma. Yleensä lahkeet jäävät liian lyhyiksi, vyötärökappale liian isoksi lörpöksi tai lantionkohdalta liian matalaksi, niin että alushousut vilkkuvat kyykkimättäkin. Suurin osa farkuista istuu lähinnä vain ja ainoastaan reisien kohdalta. Hyvät farkuntekijät: näyttäkää mulle nainen (siis nainen, ei 15-vuotias tikkutyttö), jolle suunnittelemanne farkut oikeasti istuvat?

Ja sitten se malli... Kokonaiskuvaa vartalossani katsoessa on helppo todeta, että kapealahkeiset farkut (melkein pillit, mutta ei ihan) sopivat minulle parhainen. Niissä on kuitenkin oltava korkea vyötärö ja takataskut, jotka sijaitsevat melko matalalla. Sen lisäksi lahkeiden on oltava vähintään 34 tuumaa pitkät. Takapuolelle on oltava tilaa. Väriksi kelpuutan vain klassisen tummansinisen, vapaa-ajalleni ehkä kulutettuna versiona. Kangas saa olla kunnon farkkuakin, mutta mielellään otan pienen stretch-käsittelyn, jos se on mahdollista. Totaaliset leggings-stretch-välikalsari-farkkumallit jätän alaikäisille. Hyvät farkuntekijät: näyttäkää mulle tuotannostanne malli, joka vastaa yllä mainittuja toiveitani?

Oikeassa elämässä tässä kohtaa tullaan sitten vielä kysymykseen rahasta, mutta juuri nyt olen sitä mieltä, että jos sopivat jamekset löydän, ostan. Maksoi mitä maksoi. Oikeassa elämässä vastaan tulee myös todellisuus siitä, etteivät ne farkut suinkaan tipahda postiluukusta kotiini. Ei, ei vaikka on verkkokauppoja. Sillä kuka hullu (etenkään yllä mainitun tuskan koettuaan) edes harkitsee farkkujen ostoa verkkokaupasta? Sovituskopissa hikoilu näiden täydellisten pöksyjen perässä on helposti yksi hermoja raastavimmista puuhista ikinä. Ikinä. Brasilialaisessa vahauksessa käyminenkin jää kevyesti kakkoseksi, vaikka sen tuottama tuska onkin aika hyvin top 5:ssä.

Ilmastofiilistelyä

2010-10-12T11:03:00.002+02:00

Vaikuttaa siltä, että koko Suomessa on tänään upea päivä. Monessa paikassa tuntuu sataneen hitunen lunta, aurinko paistaa ja ihanaa kirpakkaa syyssäätä riittää. Härligt! Etelässä ei vielä lunta ole tullut, torstaiksi taisivat luvata, mutta kirpeää auringonpaistetta tulvii koko kaupunki. Voi kun pääsisi ulos siitä nauttimaan!

Minä en pidä talvesta. Lumi on mukavaa, mutta itse talvi on liian pimeä, kylmä ja pitkä. Mielestäni Suomen talvi on tarkalleen ottaen 2 kuukautta liian pitkä. Jaksan nimittäin nauttia talven ihanuuksista yleensä noin tammikuun alkuun saakka, sitten riittää. Viimeistään tammikuun lopussa alan kirota koko pohjolaa ja vannoa muuttoa etelämmäksi. Toisaalta,on talvessa hyviäkin puolia. Rakastan joulua ja ensi lunta. Ne ovat ihania, tunnelmallisia asioita ja merkkejä tietystä turvallisesta jatkumosta niin arjessa kuin elämässäkin. Kun ensilumi sataa, syntyy erikoinen olo, sellainen puhdas, viaton ja levollinen. Kun koko elämänsä ajan joka vuosi loka- marraskuussa se sama lumi on satanut ja aina kuuliaisesti tullut elämääni... On ihanaa, että se saapui taas. Ihan yhtä ihanaa kuin se joka vuosi saapuva kevät, kesä ja sitten taas syksy.

En pidä hirveästi itseasiassa kesästäkään (vaikkakin enemmän kuin talvesta). Punapäisenä tyttönä ihoni on sen mukainen pisamineen, joita voi löytää miljoonia pitkin poikin kehoani. Palan niin herkästi, välillä tuntuu että siihen riittävät tavallista vomakkaammat kattolamputkin. Niinpä itseasiassa Suomen kesä kaikessa lyhykäisyydessään on mulle parasta: ihoni ei kestäisi enempää, kuumempaa tai polttavampaa auringonpaahdetta. Ymmärrän kyllä ihmisiä, jotka rakastavat hellettä ja kesää: kun minäkin vihaan talvea. Mutta minulle ei vain pitkä, kuuma kesä sovi. Kroppani hylkii sitä.

Eniten nautin keväästä ja syksystä, jolloin on aurinkoa ja hyvät ulkoilukelit, ei tarvitse toppautua kylmyyttä pakoon, mutta minun pieni ihoparkani säästyy samalla palovammoilta. Olenkin joskus pohtinut, että vaikuttaako ihmisten syntymäpäivät todella siihen, mikä on heidän lempivuodenaikansa? Itse syyskuun tyttärenä olen melko vakuuttunut, että joku syy-seuraus siinä täytyy olla. Kun on kerta ensi kerran koskaan keuhkonsa täyteen syysilmaa vetäissyt, se tuntunee parhaimmalta ilmalta jatkossakin. Vai meneekö jo ihan hömppäteoriaksi?

10.10.2010

2010-10-10T16:57:00.002+02:00

On kuulemma tänään suuri naimapäivä. Koko Suomi tahtoo tänään vihille, kun on niin sopivat ja nätin näköiset nuo numerot sormuksissa sitten. Onhan se kätevää, että nyt sitten mieskin muistaa paremmin hääpäivän (ja sen koska ostaa ruusuja). Kutsukorttiinkin on niin söpöä kiekurakirjaimin kirjailla, jotta 101010 -Tervetuloa!

Ei oikeastaan haittaa yhtään mitään sekään, että joutuu naimahommiin pienessä kiireessä, on sitä ennenkin. Että ovella (pahimmillaa keskiyön aikaan vieressä) niskaan huohottaa jo seuraava lemmenpari ja pappi oikoo mutkia kysyessään lähinnä vaan sen tärkeimmän: tahdotko? Tahdon, tahdon, joko saa suudella? Mitä sitä herkistelemään turhaan ja rakkaudesta puhumaan, kun voi kerta lyhyemminkin asian hoitaa?

Jepjep.

Mun mielestä naimisiinmeno "sopivana pyöreänä päivänä" vain yllä mainittujen syiden vuoksi on jotakin kovin vastenmielistä. Puretaanpa tämä osiin: "jotta mieskin muistaa"... Ahaa, miehet ovat siis lähtökohtaisesti aina huonoja muistamaan hääpäiväänsä, ellei se oli sama kuin heidän oma syntymäpäivänsä tai SM-liigan finaaliottelun kaima? Kaukana taustalla tässä ajatuksessa tuntuukin olevan lähinnä se (liiankin yrjöttävän junttinäkökulma), että jokainen mies on enemmän tai vähemmän pakotettu avioliittoon. Eikä ne muuten koskaan muista kumminkaan mitään. Jos sellainen mies pitäisi naida, jättäisin naimatta. Minun mieheni onneksi tulee muistamaan hääpäivämme, vaikka se olisikin mielikuvitukseton 23.5.2011. Ja jos ei muista, vika on jossain muualla kuin tylsässä hääpäivämäärässä.

Toisaalta tässä ilmiössä, josta pienimmätkin paikallismediat saavat tällä hetkellä journalistisia orgasmeja, on myös toinen yököttävä puoli: massailmiö. Massailmiöissä ei sinällään ole mitään pahaa: jos kaikki haluavat uskoa Da Vinci Koodin olleen faktaa fiktion sijaan, uskokoon ja valukoot joukolla kohti Finnkinoa Tom Hanksin perässä. By all means, be my guests. Mutta kun niinkin intiimi ja yksityinen asia kuin avioliitto muutetaan yöllisten massavihkimisten Las Vegas-megafestivaaleiksi, se jotenkin loukkaa. Eikö tämän kuuluisi olla edes vähän yksityisempää? Eikö avioliittoa (kirkollisesti siunattuna tahi ei) tulisi kunnioittaa ihan hitusen enemmän? Paitsi tietysti, jos menee naimisiin vain häiden takia, jotka muuten, tiesittehän, ovat aina vain naisen juhla?

Todettakoon lopuksi, että mielestäni häät oikeasti tulevat aina olla vain ja ainoastaan parin oma juhla -ja myös sen näköinen. Julkisesti en näitä mielipiteitä 101010-pariskunnalle kertoisi, omaan nimittäin sopivassa määrin myös etiketin. Mutta tämä on minun blogini, jossa saan pauhata rauhassa ja todeta: junttia.

Maahanmuuttajan mielenosoitus ja yksi latte

2009-01-14T16:36:00.003+02:00

Tärkeintä uudessa kotikaupungissa on paikantaa mahdollisimman pian itselleen kantakahvila tai pari. Näin voi rakentaa itselleen päivää rytmittäviä rutiineja, turvallisen miljöön jossa liikkua ja mahdollisesti myös uusia hyvän päivän tuttuja. Samalla rahalla saa vatsantäytettä ja mahdollisesti tunnin ilmaista surffausaikaa internetissä. Kantakahvila on paras ja ehdottomasti ensimmäinen tapa aloittaa myös ruotsalaistuminen, elämmehän me täällä pohjolassakin eurooppalaista kahvilakulttuuria ainakin omasta mielestämme.

Helsingissä kantakahviloikseni ehti muodostua vuosien varrella useampi. Töölössä asuessani kävin yksin lähestulkoon aina Korjaamolla ja ystävien kanssa aamiaisella Tin Tin Tangossa. Töölöstä muutettuani Korjaamo jäi, Tintti pysyi. Kumpulassa asuessani paikallinen pikkuinen leipomo-kahvila Kapusiini korvasi kahvilanvirkaa hyvin. Läpi vuosien keskustassa suosikkeja ni ovat olleet tilanteesta ja seurasta riippuen Java, Strindberg ja Fasu. Stoccan Robertsi, jos on kiire. Viimeisen puolen vuoden aikana kahviloiden mustaksi hevoseksi nousi Bulevardin Wayne's, jossa on WLAN ja hauskan sekava myyjäsetä.

Vaikka asunkin vielä väliaikaisasunnossa enkä usko tälle alueelle jääväni pysyväisasukkaaksi, etsin itselleni silti väliaikaisen kantakahvilan. Tarpeellisen päivärutiinin muodostumiseksi kahvilan valintakriteereihin kuuluvat vähintään WLAN, mieluummin myös kone. Ilmainen internet on suotavaa, mutta tarvittaessa kohtuullisen hintainen yhteyskin käy. Paikasta tulee saada keittoa lounaaksi. Sen tulee sijaita alle 1,5 kilometrin päässä ja sen kassahenkilöiden tulee ymmärtää minun maahanmuuttajaruotsiani.

Löysin kuin löysinkin tänään sellaisen paikan. Muutamien tuntien etsintöjen jälkeen olin suunnattoman iloinen paikan Chevre-Chiapattasta ja kuumasta lattesta. Nautiskelin häpeilemättä niistä yli tunnin ajan, lukien samalla paikallista Metroa ja heidän artikkeliaan anoreksiasta. Eivät paljon kalorit minua painaneet, sillä juusto-hunaja-cashewpähkinä leipä oli sen verran maukasta. Tunsin kuitenkin riemua siitä, että olin löytänyt kantakahvilan, jossa kassapoika lauloi Lenny Kravitzia ääneen samalla kevyesti keikuttaen peppuaan (niin tekevät ruotsalaispojat). Kassapoika oli päivän ensimmäinen puhekumppanini: "En latte och chevre-chiapatta. Tack." "Tack så mycket, hejdå!"

Kotimatkalla törmäsin kuninkaanlinnan edessä laumaan maahanmuuttajia, joilla oli menossa hyvin kovaääninen mielenosoitus jotakin vastaan. Mielenosoittajia ei ollut montaa kymmentä, kylttejäkään heillä ei oikeastaan ollut eikä heitä ollut laitettu vartioimaan kuin 2 poliisia. Möykkää heistä silti lähti siinä määrin, että olin valmis liittymään joukkoon. Ihan vain saadakseni puhua ääneen jonkun kanssa. Lähestyessäni joukkoa ymmärsin olevani ainoa valkoihoinen maahanmuuttaja joukossa ja peräännyin. Tässä vaiheessa kuulin möykän keskeltä sanan Etiopia ja totesin, että vaikka maahanmuuttaja olenkin, tyydyn vielä toistaiseksi vain tilaamaan kahvia peppuaan ketkuttavalta pojalta. Vaikka se olisikin päivän ainoa lause, jonka sanon ääneen.

Ruotsalaisittain sairaana

2009-01-13T13:07:00.002+02:00

Ensimmäinen aamuni Ruotsissa valkeni alkuun ihan hyvin. Ylös sängystä kohtuullisessa ajassa, puhelinneuvotteluja tärkeiden asioiden parissa, aamiaiseksi vadelmaveneitä ja maitokahvia, jonka jälkeen puin päälleni hillityt, siistit ja tyylikkäät vaatteet. Olin valmis kohtaamaan puhelinliittymänhankkimishaasteet. Vaan toisinhan siinä sitten kävi.

Sairastuin kaikille naisille tuttuun virtsatietulehdukseen. Taannoisen Thaimaan matkan johdosta minulla sattui olemaan valmis antibioottikuuri lääkelaukussa ja riemastuneena nappailin pillereitä itse itselleni annettujen ohjeiden mukaisesti, uskoen että omahoito -paras hoito. Jostain syystä pilleri omaksi hämmästyksekseni ei toiminutkaan. Ratkaisin kriisin ottamalla perään tupla-annoksen ja menemällä sänkyyn makaan odotellen pikaista parantumista. No, ihmeparantumista ei tullut, kuten arvata saattaa. Pieni epätoivo alkoi jo saavuttaa paitsi neidin fyysiikkaa, joka heikkeni huomattavasti, myös neidin psyykettä, joka alkoi niin ikään näyttää hätääntymisen merkkejä. Syviä huokauksia, äänettömiä avunpyyntöjä yläkerrasta ja lukuisia kirosanoja muutaman tunnin päästeltyäni luovutin, ja totesin että omahoito ei toiminut ja lääkäriin on päästävä.

Tässä vaiheessa tiesin jo kokemuksen syvällä rintaäänellä, että aikaa ei ole jonotella kunnallisissa terveyskeskuksissa. Laskelmoin, että nyt jos koskaan menen yksityiselle, maksoi mitä maksoi. Internet ja sen hakupalvelu iso G ei kuitenkaan lohduttanut minua, vaan väitti tiukkaan ettei sellaisia kuin "privat läkare" ole Ruotsissa. Olisihan se pitänyt arvata, eihän kansankodissa eritellä ihmisiä erilaisille lääkäreille sen mukaan, kenellä on varaa maksaa ja kuinka paljon. Fyysisien tuskien ja kielimuurin läpi minun oli hyvin hankalaa hahmottaa, mitä nyt pitäisi tehdä ja minne sitten ihan oikeasti mennä. Asiaa ei auttanut, että tästä "omahoidostani" johtuen olin venyttänyt lääkärille menoa yli virka-ajan. Niimpä aloitin soittorumban kaikille tukholmalaisille tutuille, Tukholmassa joskus käyneille, asuneille tai yksinkertaisesti ruotsia minua paremmin ymmärtäville.

Sain kuin sainkin lopulta apua kaverilta, joka soitteli ruotsalaiselle miehelleen, kirjoitti mustekynällä tietoja kämmenselkäänsä, samalla kuin sykki pitkin Tunnelbanaa, ja lopulta otti yhteyttä yhteen Vårdcentraliin. Kun kohtasimme toisemme lähellä Vårdcentralia, mulla tuli itkuntyrskähdys kuin vahingossa. Tiesin kyllä, että asiat järjestyvät tavalla tai toisella, vaikka olisin ollut asian kanssa lopulta ihan yksinkin. Mutta siinä tilanteessa, kaikki tuntui vaan niin lannistavalta, ja ratkaisemattomalta. Kansankodin kunnallinen terveydenhuolto pelasikin paremmin kuin Suomessa (ainakin tällä kertaa) enkä oikeastaan edes kaivannut yksityisen praktiikan hienoja printtikyniä, joilla allekirjoittaa se kallis lääkärilasku. Pikkuinen terveysasema, joka sattumalta oli juuri tuona maanantaina auki pidempään, ja jossa sattumalta oli juuri tuolloin töissä suomea puhuva lääkäri ja jonka respa lupasi tehdä minulle sinne kanta-asiakaskortin, tuntuivat parhaalta ja turvallisimmalta hoidolta ikinä.

Päivän järkytysten, kipujen, raivon, tuskien ja seikkailujen jälkeen nyt ainakin tiedän a) minne mennä saman vaivan kanssa uudestaan, b) ettei Ruotsissa ole yksityisiä lääkäreitä nimeksikään, c) hädän tullen ystävä auttaa aina ja d) lopulta kaikki asiat lutviutuu kuitenkin. Mutta vieläkään en tosin tiedä mikä on virtsatietulehdus på svenska.

Tänään heräsin jo vähän pirteämpänä eilisestä pohjakosketuksesta huolimatta ja ulkonakin paistaa aurinko. Menen hankkimaan kohta ruotsalaista puhelinliittymää...

Tästä se nyt sitten lähtee...

2008-12-17T12:28:00.003+02:00

Miljoona muuttoon liittyvää asiaa pyörii mielessä kauheana hyrränä päivän jokaisena minuuttina. Keskittyminen mihinkään muuhun tuntuu käytännössä mahdottomalta ja unta saa joka ilta odotella tunnista toiseen turhaan. Jos hetkeksi vaikka nukahtaakin, kohta säpsähtää hereillä muistaen jotain "tärkeää". Näytänkin tällä hetkellä lähinnä kävelevältä ruumiilta eikä se ole jäänyt muiltakaan huomaamatta. "Oot Satu vähän väsyneen näköinen." Ihanko totta?

Asia kerrallaan kaikki kuitenkin järjestyvät ja uskoni palautuu aina hetkittäin. Isäni on sanonut mulle aina minkä tahansa ongelman edessä, että "kyllä ne jutut jotenkin lutviutuu". Ja niin ne tekeekin. Joka kerta asiat ovat jollakin tapaa järjestyneet, ja usein miten vielä parhain päin. Jotakin Hannu Hanhimaista minun olemuksessani kai sitten on, kun hyviä asioita sattuu kohdalleni. Toisaalta, onhan tuota kaikenlaista kapulaakin rattaisiin ihan pienestä tytöstä lähtien isketty. Minussa on kuitenkin jotain outoa heittäytymisen kykyä, jonka ansiosta mikään kapula rattaissa ei kuitenkaan ole saanut minua kaatumaan niin pahasti, että oikeasti itseäni satuttaisin. Haavereita sattuu, haavoja tulee, mutta matka jatkuu.

Tämä Ruotsiin muuttoni on juuri tuon asian itselleni todistamista. Haluan näyttää ennen kaikkea itselleni, että minusta on tähän. Ja että ei ole niin suurta vastoinkäymistä tässä elämässä, että se lannistaisi minut kokonaan. Olen tehnyt valtavasti töitä sen eteen, että voisin olla onnellinen kaikista elämänlähtökohdistani huolimatta. Tietenkään ihmisen onnellisuus ei ole 100 prosenttisesti vain ja ainoastaan hänen omissa käsissään, mutta jokainen voi kuitenkin itse päättää kuinka asiat ja elämän kohtaa. Kohtaako vaikeudet ja ilot reippaana, suoraselkäisenä, rohkeana ja sinnikkäänä vai lannistuuko niiden edessä ja heittäytyy kaarnalaivaksi elämänaalloille.

Joulun Thaimaan-matkan jälkeen pakkaan ruman jääkiekkokassin (veljen omaisuuttaa, ei minun) täyteen kenkiä, hajuvesiä, valokuvia, kirjoja ja koruja. Sitten olenkin valmis saapastelemaan reippaana, suoraselkäisenä, rohkeana ja sinnikkäänä kohti rapakon parempaa puolta. Jossa todennäköisesti elämäni tulee olemaan ainakin ensimmäiset kuukauden melkoista tunteiden vuoristorataa. Mutta siltikin, "kyllä ne jutut jotenkin lutviutuu".

Ikiaikainen, lähes hiljentynyt blogi uusiutuu

2008-12-15T14:00:00.003+02:00

Sadun suuret tarinat tulevat saamaan jatkoa, jotain aivan uutta ja mielenkiintoista luettavaa.

Vuodenvaihteessa tapahtuva muutto pikkurapakon paremmalle puolelle saattaa synnyttää paljon uusia ajatuksia, ja kerrottavaa. Tämä lähes kasaan kuivunut blogini elpyköön sen myötä.

Uusia seikkailuja, sekoiluja, satuiluja ja sattumuksia tiedossa pian.

Kulinarismin pyörteissä paksuuntuu

2008-04-14T10:00:00.001+02:00

Rakastan ruokaa. Olen kiinnostunut ruoassa sen monissa erilaisissa merkityksissä, sisältäen kaiken sen eettisen tuotantoon, epätasaiseen ravinnon jakautumiseen, maitolitran hintaan ja maksalaatikon rusinalliseen tai rusinattomaan koulukuntaan kuulumisen. Ruoka ilmiönä on kiinnostava ja nautintona täydellinen. Polttoaineena oiva ja elinehtona välttämätön. Siitä riittää muodossa tai toisessa keskusteltavaa loputtomiin. Sen puuttuminen aiheuttaa keskustelua, vaikka sitä ei itseltä puutuisikaan ja toisinpäin.

Rakkauteni ruokaan on aiheuttanut myös sen, että perehdyn intohimooni huolella. Luen kaiken ruokaa käsittelevän; kirjallisuuden, reseptit ja lehtiartikkelit. Jaksaisin puhua erilaisesti keittiövälineistä vaikka koko illan. Olen aidosti huolissani myös epäeettisestä ruoantuotannosta, kirjoitan mielelläni artikkelin koskien mitä tahansa ruokaa läheltä liippaavaa aihetta. Ruoasta pitävänä tyttönä en myöskään kieltäydy sen syömisestä. Vain harvat ruokalajit jäävät lautaselle.

Kokkaan liian harvoin, mutta jokaisesta ruoanlaittohetkestä otan irti kaiken ilon ennen ja jälkeen suorituksen. Suunnittelen aterioita, sulattelen ruokia suussani ja voihkin kuin elokuvissa, jotain hyvää makua mutustellessani. Nautin myös toisten tekemistä ruoista, niin ravintoloissa kuin aivan arkisesti makkarakeitosta. (Oikeastaan, on myönnettävä että makkarakeitosta en erityisemmin pidä.) Kokkauspuolella mulla on vain yksi vaatimus: mun keittiössäni ei jaeta tehtäviä. Jos minä teen ruokaa, seuraneitinä (tai herrana) saa olla, mutta itse prosessiin ei tule puuttua sanallisesti tai sorkkimalla keittiövälineitä. Ei ainakaan, jos haluaa päästä oikeasti syömään tekeleitäni. Kun minä kokkaan, minä kokkaan, ja muut pysyvät tieltäni poissa. Sama pätee siihen, jos joku toinen haluaa tehdä ruokaa minulle. En auta. Kokki olkoon kunkku omassa keittiössään.

Intohimoinen suhtautuminen ruokaan saattaa kuitenkin aiheuttaa lievää paksuuntumista vyötärönseudulla. Siihen kun otetaan vielä päälle talviunet, kotiin peiton alle kääriytyminen, pimeä vuodenaika ja suklaa... Ei seuraa hyvää. Onneksi on tullut taas kevät, lenkkeilykausi ulkona on parhaassa huipussaan ja allergialääkkeet toimivat. Juokseminen kulkee, koska voi taas hengittää. Ilmoittautumismaksu puolimaratonille on nyt maksettu ja tasan kuukauden päästä lähdetään 21.1 kilometrin mittaiselle taipaleelle jolkottelemaan. Hyvä. Hyvä. Hyvä olo, hyvä ruoka, hyvä juoksu, parempi mieli.

Kotiinpaluuahdistus

2008-04-13T20:55:00.008+02:00

Kotiinpaluuahdistuksessa on pahinta se, että sille ei voi mitään. Ainoa asia, joka tätä minulle uutta tunnetta helpottaisi olisi välitön matka jonnekin, uudelleen. Olen keuhkonnut kaikille kuunteleville korville jo hyvän aikaa siitä, kuinka "minun on nyt päästävä pois täältä". Moni on vastannut, että ota vain ja lähde. Olen kuitenkin realisti, journalisti ja köyhä. Siinä kolme järjellistä estettä olla lähtemättä, vaikka joka päivä kaipaan sitä niin paljon että vatsaan koskee.

Realisti: Minulla on täällä työpaikka, jossa menestyn ja josta pidän. Jos lähden noin vain, sitä ei palatessani enää ole.

Journalisti: En ole 58-vuotias vakituisessa työssään oleva toimittaja. Kirjoitan työkseni kielellä, jota puhuu noin 5 miljoonaa ihmistä maailmassa. Työnsaanti ulkomailla ei ole yksinkertaista, jos haluaa tehdä tätä mitä teen.

Köyhä: Minulla ei ole rahaa lähteä vain tosi pitkälle lomalle.

Onko siis ihme, että näin palavan halun jälkeen ainoaksi vaihtoehdokseni jää pitkähkö lomamatka? Onko siis ihme, että tämän pitkähkön lomamatkan jälkeen, ahdistaa palata kotiin? Onko ihme, että tulee itku pelkästä ajatuksesta, kun sielu kaipaa niin paljon jotain uutta?

Tallensin osan Etelän seikkailulomani aikana lähettämistäni tekstiviesteistä. Ne kuvaavat hyvin kaikkia niitä suuria, moninaisia ja ihania tunteita, joita koin, näin ja maistoin matkallani. Ehkä niistä kuuluu ja näkyy jotain, mitä en osaa nyt tässä tuulisessa, kylmässä, harmaassa Helsingin illassa purkaa sanoiksi.

"Ciao! Olen perillä Italiassa, Roomassa ja hotellissa, mutkien jälkeen. Matkalaukut hävisi, joten jumitettiin kentällä kiitettävän kauan. Matkailussa virkistävintä on kuulla perusteettomat: si, normale, no problem -lupaukset. Kaikki hyvin, tyttö kunnossa."

"Nyt Firenze. Hurjan kaunista. Olin eilen juhlimassa, päädyin salakapakkaan. Jännittävää. Tapasin kivoja paikallisia, Enricon näen ehkä myöhemmin uudestaan. Kotiin kömmin aamulla puoli kahdeksalta. Tapasin ihanan englantilaismiehen, Markin. Pussailtiin, nähdään ehkä uudestaan. Sää on hyvä, mutta ei juuri nyt erityisen aurinkoinen. Urheasti tänään kirkkokierroksella, vaikka takana 4 tunnin yöunet. Nautin joka minuutista."

"Hei ihanasta Toscanasta. Sää on suosinut yksinäistä seikkailijaa, joka eksyi nahkakenkiä etsiessään maaseudulle. Aurinko tekee naamani taas pilkulliseksi pisamista. Asun Santulla Fiesolessa, vuorilla, josta näkee koko Firenzen laakson ja Duomon. Olen kokenut ihania asioita, syönyt taivaallista ruokaa ja löytänyt jännittäviä juttuja, itsestänikin. Jokainen sekunti silkkaa nautintoa."

"Istun junassa matkalla Innsbruckiin. Maisemat ovat huikeat. Menetin sydämeni Italialle, erityisesti Firenzelle. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tuntuu, että kuulun jonnekin. Jään tänne! Tuu kylään!"

"Jalkoihin, peppuun ja joka paikkaan sattuu. Lihakset huutavat mamma miaa. Urheilun iloja. Laskin eilen 7km pitkän pulkkamäen, laskettelurinnettä alas. Hurjaa kyytiä. Kiljuin. Uni ja ruoka on maistunut. Asun 1500 metrissä, lasketellaan lähellä 3000 metriä. Tästä on Pohjanmaan (ja Pohjois-Karjalan) lakeudet kaukana."

"Vikat hetket on kruunuja. Vietettiin ältsin kiva vika laskettelupäivä mahtavassa säässä. Syötiin megahyvä illallinen hyvässä ravintolassa Munchenissä. Ja nyt makaan hotellihuoneeni kylpyammeessa ja juon pikkuhumalaa minibaarista. T. löysä kännikala ammeesta"

Täti uhoaa

2008-01-10T21:42:00.001+02:00

Tunsin itseni vanhaksi.

Olin juuri tulossa töistä kotiin näillä perhanan keleillä ja kirosin räntää. Oikeasti kirosin enemmän itseäni ja sitä, että pitikin juuri tänään saada naisellisuuspuuska ja lähteä korkokenkäsaappaissa ja hameessa töihin. Ei ollut mistään kyllä kotoisin se asu tänään. Paitsi että oli kylmä, en meinannut pysyä pystyssä. Liian liukasta noille ihanille kengille. Olisi pitänyt lähteä kumisaappaissa ja farkuissa, vaan ei.

Siinä sitten kirosin itseäni ja ilmastonmuutosta. Kun heiveröiset luuni meinisivat notkahtaa vallan poikki, hyppäsi sydänkin samalla melkein infarktin lailla. Ikä painoi henkisesti ja fyysisesti. Kunnes muistin mikä näissä keleissä oli 14-vuotiaana parasta. Jaloissani oli tuolloin joko valkoiset adidaksen tennarit (samanlaiset on edelleen käytössä) tai Dr. MArtensin rautakärkiset maiharit (ne on tällä erää kaapissa). Parasta mitä saattoi talvella touhuta, oli ottaa pari juoksuaskelta ja liukua muutaman askeleen verran kengänpohjillaan eteenpäin. Ei puhettakaan, että olisi pelännyt kaatumista tai sydänkohtausta.

Pysähdyin oikein asiaa sitten ajattelemaan, seisoin bussipysäkillä ja hymyilin. Voi niitä aikoja. Kunnes ohitseni lipui kolme pojan kloppia juuri tuolla kyseisellä tavalla, kiilasi ohitseni sisälle bussiin ja puhuivat kovaäänisesti kiroillen koko matkan ajan. Ei mitään tapoja nykyajan nuorilla!

Huomenna laitan muuten tennarit jalkaan, ja sitten katsotaan kuka on kuka, senkin räkänokat! Minulla on monta vuotta enemmän kokemusta liukumisesta ja sen lisäksi lupa ostaa kaupasta viinaa.

Lukemattomia lukemattomia

2007-12-12T15:05:00.000+02:00

Meitä ympäröivä maailmamme on pullollaan lukemattomia kirjoja. Voisi kielellä leikkien sanoa, että hyllyt notkuvat sekä kodeissa että kaupoissa lukemattomista lukemattomista. Kirjojen kansien sisällä on tarinoita, tarinoissa on ihmisiä. Ihmisissä on erilaisia kohtaloita. Osa asioista tässä ihmiselämässä on silkkaa sattumaa, osalla on tarkoituksensa. Joihinkin tekoihin voimme vaikuttaa, toisiin emme. Jotkut jutut vain ovat, toiset muuttuvat. Osa unohtuu ikuisiksi ajoiksi. Näin olen maailmankuvaani rakentanut.

En ole ollut suuri fatalisti, en ole uskonut johdatukseen, en symbolisiin merkkeihin enkä ennalta määrättyyn kohtaloon. Ajatus sellaisesta ei ole mielestäni positiivinen, kannustava tai muutenkaan kovin lohdullinen. Olen uskonut ja halunnut uskoa, että voin omilla teoillani vaikuttaa omaan ja muiden elämään paljonkin. Tiedän, etten kuitenkaan ole kaikki voipa suuruus, joka voi kaikkea hallita. Joillakin tapahtumilla ja asioilla on ollut merkityksiä, joillain taas ei. Mutta koskaan en ole merkityksiä ja suuria "johdatukseen" vieviä symboleja tulkinnut puunoksista tai raitiovaunujen asennoista. Toiset ehkä enemmän konkreettiset merkit olen kuitenkin omalla tavallani käsittänyt ja jopa toiminut niiden mukaan.

Mutta nyt... Jokin kummalinen fatalisti sisälläni on nostanut päätään. En edes tiennyt sellaisen minussa asuvan. Yhtäkkiä olen nähnyt ympärilläni lukemattomia kohtaloita, selviä merkkejä, symboleja ja viitteitä siitä, että on jotain jota minun nyt pitäisi tehdä. Suoraan sanoen, pelottaa. Mitä, jos en nyt toimi kuten tuntuu, että kaikki tämän universumin voimat haluavat minun toimivan? Kadunko sitä lopun ikääni? Olenko sittenkin vain ylitulkinnut kaikkea syystä, jota en nyt yksinkertaisesti ymmärrä? Vai olisiko tuolla jossain nyt lukemattomia lukemattomia tarinoita, joihin minun tulisi tutustua? Kaikki fatalistit, nyt äkkiä käsi ylös ja kertokaa mitä tämä on? Sillä minä en ole kohtalouskoinen ihminen, enkä ymmärrä tätä alkuunkaan.

Leikkausarpia

2007-12-01T11:08:00.000+02:00

Suutani operoitiin kirurgisella sairaalalla, josta kotiuduin eilen illalla. Toimenpiteen piti olla rutiinijuttu, päiväkirurginen tehtävä ja "ihan helppo nakki potillaalle". Näin ei tietenkään ollut. Mitään varsinaisen suurta ei mennyt sinällään vikaan, vaan minun leukakalustoni vaan osoittautui heikommaksi kun oli kuviteltu. Leikkaus siis itsessään muuttui odotellessa paitsi tarkemmaksi myös hitaammaksi ja vaikeammaksi. Niin minulle kuin kirurgille. Yksityiskohtia sen enempää jauhamatta, kerron että se hieman säikäytti.

En olettanut olevani elämän ja kuoleman rajamailla, tiesin etten ole. Mutta vaikka ei olisi kuolemansairas, kivut voivat olla ihmisellä aika helvetilliset. Näin minuunkiin pumpattiin tipan kautta valtaisa määrä paitsi suolaliuosta paikkaamaan energiavajetta myös rauhottavia ja kipulääkkeitä. Josta seurasi leikkauksen jälkeen omat ongelmansa. Kun makasin heräämössä yksin, surkeana, kipeänä ja täysin sairaalahenkilökunnan armoilla, tuli itku. Miksi ei olisi tullut? Sitä vaan oli NIIN totaalisen yksin. Ei ollut ketään odottelemassa, juttelemassa, huolehtimassa. Tiesin, että mikäli illalla pääsen kotiin, siskoni tulee hakemaan. Kämppis oli luvannut olla illan kotona, koska sairaala määräsi seuraani aikuisen seuraavaksi vuorokaudeksi. Se tottakai lämmitti mieltä. Mutta se tunne siellä sairaalansängyssä heräämössä oli sanoin kuvaamaton.

En ole juurikaan ollut sairaaloissa leikkauksissa, käyntini ovat rajoittuneet toisten vastasyntyneiden lasten pällistelyyn tai pikavisiitteihin labrassa. Edellisellä sairaalareissulla jouduin olemaan siellä noin 5 päivää, olin 17-vuotias. Ainoa vieraani oli yksi ystäväni. Lähdin sairaalasta taksilla kotiin, koska vanhempani eivät ehtineet hakemaan. Silloinkaan ei ollut kyse elämästä ja kuolemasta, minulta leikattiin ensin paise kurkusta ja myöhemmin nielurisat. Mutta sama tunne silloinkin; makaat yksin kivuissasi eikä kukaan silitä päätäsi. Ei ole ketään vieressä hiljaa kertomassa kuinka tärkeä olen tai että kaikki menee ihan hyvin. Sairaalan henkilökunta toki puhuu, kun ovat jotain asiaa luonani hoitamassa, mutta eivät he minua tunne eivätkä juuri lohdutuksen sanoja jakele.

Kyyneleet valuivat pitkin poskia, pitkin kaulaa ja loppua ei meinannut tulla. Tuntui väärältä, kurjalta ja jopa vaikealta alkaa tsempaata itse itseään. Vaan niinhän se oli tehtävä. Hammasta en voinut purra, koska suuni oli operoinnin jäljiltä täynnä pumpulituppoja, verta ja muutenkin kipeä. Kävin henkisen taiston itseni kanssa siitä, että nyt ei tarvitse itkeä, olet tärkeä ja nyt on kaikki hyvin. Itsensä lohduttaminen ei ole helppoa, mutta toimi sentään onneksi. Suurimmat leikkausarpeni eivät jääneetkään siitä, että sattui tai muista oireista joita minulle tuli. Leikkausarpeni ovat syntyneet siitä, että olen ollut sairaalassa niin kovin yksin. En usko, että se on yhdellekään ihmiselle miellyttävä olotila. Kuten eräs tuttuni sanoi kerran: "Sinkkuna kun on sairas, sitä on vaan NIIN yksin sairas."

Vastuunsa kantava nuori aikuinen

2007-11-20T13:04:00.000+02:00

Huomaan pohtivani aikuisuutta nykyään aiempaa enemmän. Mietiskelen kaikkia niitä kysymyksiä, jotka nuorempana mielsi osaksi "aikuisten elämää". Olen keskustellut palkan riittävyydestä välttämättömiin menoihin, vuokratasoista Helsingissä, vastuullisesta alkoholinkäytöstä, parisuhteiden tulevaisuudensuunnitelmista, kasvatusmetodeista ja siitä kuinka ennen kaikki oli paremmin. Aloitan päiväni kahvikupilla ja arvokeskustelulla, joka saattaa liittyä vaikka nuorison käyttäytymiseen julkisissa liikennevälineissä. Olenko tullut vanhaksi?

Tätäkö se nyt sitten on se vastuullisen aikuisen ihmisen elämä? Että ei ehkä tee kaikkea ihan oikein, mutta tietää ainakin olevinaan kuinka kaikki tulisi tehdä. Osaa osittain ainakin määritellä oikean ja väärän, tunnistaa oman ideologiansa eikä kovinkaan usein enää koe tarpeelliseksi luopua siitä. Hyväksyy itsensä (jo pitkälti) sellaisena kuin on, mutta toisaalta kompromissien tekeminen alkaa muodostua jokseenkin mahdottomaksi.

Ääripäät asioissa ovat ottaneet tilansa. Se mistä ei ole valmis tinkimään, niin siitä kiljuu kakaroille (joskus muillekin kyllä): "mitä minä sanoin" -tyyliin tai "oli miten vain, olen jo oppinut tuntemaan itseni ja tästä en jousta" -tapaan. Kumpikaan edellämainituista ei ole kovinkaan joustava, toiset huomioonottava eikä liberaali esitystapa. Mutta sitten elämääni on astunut se toinen puoli, äärilepsuus. Ne asiat, joista ennen jaksoi stressata viikkokausia, menevät nykyään ohi olankohautuksella. "En jaksa tästä kyllä nyt mieltäni liikuttaa" -tyyliin tai "Aijjaa. No sepä kiva" -tyyppisesti. Ne asiat, joissa on riittävästi jo päätään seinään iskenyt, ymmärtää niin turhiksi, ettei niistä välitä enää pätkääkään.

Äärilaitojen asettelua näen vanhemmissani hyvinkin paljon. Mitä enemmän he saavuttavat ikää, sitä tiukemmiksi ja ehkä jopa ahdasmielisemmiksi he ovat tulleet omien periaatteidensa kanssa. Heillä on alkanut jokin outo paluu "vanhoihin hyviin aikoihin", ja minä pelkään sen olevan dementian ensioireita. Toisaalta, samalla heistä huokuu täydellinen (ehkä myös positiivinen ja terve) välinpitämättömyys kaikkea muuta kohtaan. "Ei se oo niin vimpan päälle enää."

Näitä oireita olen nyt sitten löytänyt itsestäni ja alkanut vähän pelätä vanhenemista. Tai ehkä en vanhenemista itsessään, vaan sen mukanaan tuomaa persoonallisuusmuutosta. Teini-iän jälkeen rajun muutoksen läpikäyneenä, tiedän kuinka rankkaa se voi olla. Onko minun ihan pakko kohdata se taas? Nyt on kuitenkin niin, että (raa'asti arvioiden) noin 80 prosenttia ajastani huomaan olevani se aikuinen, joka pohtii arvokysymyksiä, pitää huolta asioiden asiallisesta tilasta ja kantaa tunnollisesti vastuunsa. Mutta edelleen (ja toivottavasti edes jonkin verran jatkossakin) sitä löytää itsensä tilasta, jossa ei vastuullisuus paljon paina. Kerran vuodessa voi juoda punaviiniglögiä aamuun asti, niin että vatsassa pyörii karuselli 24 seuraavaa tuntia. Tai kerran vuodessa voi olla hyvä, ihan vähän valehdella, saadakseen pussillisen karkkia ja elokuvaillan. KMP:tä lainaten, on ihanaa kun joskus on tilassa, jossa kysyy itseltään: koska oikea elämä alkaa?

Nyt on pakko älähtää.

2007-11-08T18:53:00.000+02:00

Olen äärimmäisen järkyttynyt ja surullinen. Sairaanhoitajat ja muu terveydenhuollon henkilökunta on enemmän kuin ansainnut palkankorotuksensa. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että ne rahat pitää nyt jostakin löytyä ja heti. En missään nimessä näe asiaa siten, että jos olet tietyllä tavalla "tärkeässä" ammatissa, menetät oikeutesi vaatia palkankorotusta tai käyttää muita keinoja ansaitun palkkatason saavuttamiseksi. Mutta...

Ja nyt tulee se iso mutta... Nyt on kyse ihmishengistä. Oikeiden ihmisten, oikeista elämistä, jotka pahimmassa tapauksessa tulevat päättymään sen takia, että suomalainen sairaanhoitaja haluaa muutaman satasen enemmän kuukaudessa palkkaa. Mielestäni se on jo ihmisarvon halveksimista. On oltava aikuisia ajattelevia ja ennen kaikkea humaaneja ihmisiä, jotka tajuavat että yksinkertaisesti paperityöläisen lakko ei ole sama asia kuin sairaanhoitajien joukkoirtisanoutuminen. Ken ei sitä ole ammatinvalintaa tehdessään ymmärtänyt, on valinnut väärän alan. Kaikilla nk. humaaneilla aloilla on ymmärrettä oman työnsä seuraukset, ammatin konkreettinen vaikutus toisiin ihmisiin -ja kyllä- myös nämä mahdolliset haittapuolet.

Ensimmäistä kertaa (ainakin siltä tuntuu) olen samoilla linjoilla pääministeri Vanhasen kanssa. Hallitus valmistelee nyt hänen johdollaan lakiesitystä. 'Eduskunta korkeimpana valtioelimenä laittaa kansalaisten oikeudet tärkeysjärjestykseen: sairaaloissa olevien potilaiden ihmisarvon ja hengen muiden arvojen edelle. Puolustuskyvyttömät lähimmäisemme on rajattava "meidän terveiden aikuisten tulonjakotaistelun ulkopuolelle".' Tässä hän on oikeassa ja hallitus samoin. Paitsi että demokratiamme tarkoittaa sitä, että hallitukselle on suotu oikeus tehdä lakiesitykset ja eduskunnalle mahdollisuus tehdä niistä lopullinen päätös, on tämä mielestäni myös oikeutettu ajatuksenakin.

Elämme hyvinvointivaltiossa, jossa huonokin palkka riittää siihen, että voimme elää normaalia elämää. En sano, että täällä asiat täydellisesti olisivat tai että meillä ei olisi epäkohtia, joihin pitää puuttua. Kyllä on, ja yksi niistä on terveydenhoitoalan palkkaus. Mutta, jos tällaisessa yhteiskunnassa aletaan leikkimään ihmishengillä rahan takia, ollaan minun mielestäni niin pelottavassa ajatusketjussa, että alkaa oksettaa. Miten tämä eroaa siitä, että ihmishengillä leikitään uskonnon tai tieteen nimissä? Onko raha (tai pieni palkka) se tarkoitus, joka sitten lopulta pyhittää kaikki keinot?

Enkä minä syyllistä yhtäkään yksittäistä sairaanhoitajaa tai yritä sanoa, etteivät he olisi oikeutettuja vaatimaan parempaa palkkaa. Kyllä he ovat siihen oikeutettuja, ja ovat oikeutettuja sen saamaankin. Mutta tämä keino on väärä, sillä kaikki tietävät että joukkoirtisanoutumisten toteutuessa, ihmisiä tulee kuolemaan. Kuka on valmis maksamaan sen hinnan omasta palkankorotuksestaan? Hui, hitsit sentään, en minä ainakaan. Sisäinen humanistini, ja ihan vain rehellinen inhimillisyyskin, sen sanoo: rajan on kuljettava jossain. Ja minun maailmassani se kulkee tässä. Eikö täällä nyt kuole ihmisiä jo ihan riittävästi muutenkin?

Sydämellään sen tuntee

2007-11-06T16:38:00.000+02:00

Lapsen, tarkemmin sanottuna, vauvan tuoksussa on jotain sellaista joka saa 25-v ja risat naisen hyvin helposti haukkomaan henkeään. Varmasti löytyy niitäkin naisia, joille se on yhdentekevä ja sitten on niitä, joille asia on lähestulkoon vastenmielinen. Väitän silti, että enemmistö ikäisistäni naisista saa (salaa tai julkisesti) hetkellisen liikutuksen sisällään, pidellessään sylissään nukkuvaa lasta. Ilmiö on osittain kemiallinen ja liittyy hormoneihin, joita säätelee keskushermosto ja sitä myöten myös hajuaisti. (Tämä on minun vähemmän tieteellinen näkemykseni, mutta koitan perustaa sen hatarasti johonkin joskus kuulemaani.) Toisaalta ilmiö liittyy myös biologiseen vaistoon, yhteiskunnan opettamiin normeihin ja puhtaisiin omiin toiveisiin. Monisyinen juttu, jonka pohdintaa sohvasosiologi Satu harrasti viikonloppuna.

Siskonpoika sai nimen. Kutsun häntä (tässä ja muutenkin) A-V:eeksi. Lapsi oli minulle 9. kappale, jolle olla täti. Ei mitään ihan uutta puuhaa siis. Vanhimmat täteilyni kohteet ovat jo 8. luokkalaisia ja ja nuorimmat tätä kuukauden ikäluokkaa (heitäkin on kaksi). Vauvan sylissä pitäminen ei tarjoa minulle enää sinällään mitään uutta kokemusta, mutta tunnetila on kuitenkin aina yhtä voimallinen. Vanhempien lasten kanssa se sama tunne nousee pintaan, kun on syytä olla huolissaan jostain, mistä hyvänsä -siitä että ovat ajaneet pyörällään pusikkoon murtaen kätensä. Nuorempien sinttien kohdalla pelottaa, miten koulunaloitus mahtaa sujua, -saako se muru nyt varmasti kavereita? Mutta nämä vauvaolennot, ne ovat sillä tavoin vielä mitään tekemättömiä rääpäleitä ja toukanoloisia kääröjä, että he saavat sen tunteen pintaan nukkuessaan sylissäni. Tulee olo, että tätä pikkuherraa ei kyllä voisi kukaan nyt satuttaa. Suojeluvaisto nousee sellaisella vimmalla pintaan, hormonien sitä korostaessa, että omat voimavarat saavat uskomattomat mittasuhteet. Ja kyse ei ole edes minun omista lapsistani.

Kun on tuon kokenut 9 kertaa eikä se yhdelläkään kerralla ole menettänyt voimakkuuttaan, sitä pohtii väkisinkin mistä kaikki johtuu. Tiedän biologialla olevan asian kanssa paljon tekemistä, mutta en haluaisi mennä sosiologisia syitäkään vähättelemään. Ennen kaikkea mietin sitä, miten usein näiden hurmaavien hetkien jälkeen asiat asettuvat taas perspektiiviin. Sitä tajuaa niin monta asiaa paremmin. Sen mihin energiaansa voi turhaan tuhlata ja sen kuinka ihmisten itsekkyys on aidosti pahasta. Tämä kuulostaa melkoiselta idealistiselta itkuvirreltä, mutta viime viikonlopun jälkeen muistin sen taas. Yksinkertaisista asioista ne jutut syntyvät, se hyvä olokin itselle ja muille.

Ihminen joka pitää pientä vauvaa sylissään ja tuntee tilanteen herkkyyden ei voi sen jälkeen ainakaan hetkeen olla paha. Jos on, hänellä ei ole sydäntä.

Ahmija

2007-10-29T11:52:00.000+02:00

Teatteri Jurkka esittää parhaillaan näytelmää nimeltä Ahmija. Kipale kertoo nimensä mukaisesti kohtauksia tästä nyky-yhteiskuntamme ahneudesta, jossa ollaan innokkaina ahmimassa yhtä jos toistakin. Kaikki, mitä vain suinkin voi suihinsa panna, pannaan. Mitä tahansa voitkin omistaa, omista. Jos jotakuta voit hyväksesi käyttää, käytä. Bisnes on bisnestä, vaikka pääjohtajana toimisi vauva. Anna itsestäsi kaikki jollekin muulle kuin sinulle ja läheisillesi. "Jos minua ei näe, minua ei ole olemassa" -sanottiin Ahmijassa. Näin tuntuu olevan.

Ahneudesta ja hyvin länsimaalaisesta materialistisesta elämäntyylistämme on tehty ehkä 100 materialistista näytelmää, jota hyvin toimeen tulevat, valkoiset pullasorsat astelevat katsomaan viikonloppuisin. He juovat väliajalla konjakkia ja päivittelevät maailman kauheaa anhneutta ja ihmisten itsekkyyttä. Sitten he hyppäävät tilavolvoihinsa ja ajavat trendikkäisiin "vähän vintage-tyylisiin" pikku koteihinsa, jugendtalon 3. kerroksessa, tietysti. Se on oksettavaa. En väitä, ettenkö syyllistyisi tuohon jossain määrin itsekin, mutta juuri se oli Jurkan Ahmijassa erilaista. Kaikessa pornografisessa kuvotttavuudessaan, se läjäytti pikkuriikkiseltä, minimalistiselta näyttämöltään, vasten kasvojani juuri tuon kuvottavuuden. Sen, että kuvottavaa eivät olekaan ne näyttelijät, jotka pyllistävät metrin päässä minusta pienelle nuken penikselle tai pyörivät haarat levällään pillu-monitori genitaalialueensa edessä. Kuvottavuus syntyy siitä, kun yleisö kokee kollektiivisen vaivautuneisuuden, yhteisen halun poistua katsomosta ja hermostuneen naurun, kun ei itkeäkään uskalla. Ällöttävää ei ole näytelmä, eivät näyttelijät, vaan yhteiskuntamme tietyt normit. Normit, joita unohdamme (tai haluamme unohtaa) kyseenalaistaa.

Joskus on hyvä, että asiat esitetään äärimmäisen kärjistetysti. Provokaatio voi olla hyvästä ja osoittaa todellisuuden realistista esitystapaa paremmin. Kyllä, näytelmän puoliajalla poistui osa katsojista tilavolvoillaan kruununhakalaisiin hienostokoteihinsa. Kyllä, näytelmän lopussa eturivin vanhemmat rouvat katselivat epäuskoisina ympärille: "taputatteko te muut ihan tosissanne?". Ja kyllä, minäkin olin yksi niistä joka nauroi hermostuneena, kun en muutoinkaan uskaltanut reagoida. Olin lammas ja tein kuten kaikki muutkin. Mutta, minä koin tuon kaiken jälkeen muutaman suuren ymmäryksen hetken. Vaikka pahoin voinkin esityksen aikana, voin ehdottomasti pahemmin pohtiessani syitä sen tekemiseen ylipäänsä. Toivon, että en unohda sitä oloa ihan heti. Sillä vaikka kaikesta hyvä onnisuudesta ei itseään tarvitsekaan syyllistää, voisi sen kuitenkin muistaa. Se, että minä lakkaan syömästä, ei pelasta yhtäkään afrikan nälkäistä lasta. Kauhea fakta, jonka kanssa olen joutunut kasvokkain tehdessäni kansainvälistä avustustyötä. Mutta voin valita sen, millaisia asioita kannatan ja mitkä ovat niitä, joiden ahminen on "jo vähän liikaa". Mitä ne sitten ovat? Puhutaan siitä toiste. Maailma ei ole niin kovin mustavalkoinen, kun joskus sen toivoisin olevan.

P.S. Ahmija ei ole missään nimessä treffikohde.

Vieläkö pussailet pyörävarastoissa?

2007-10-17T17:38:00.001+02:00

Kasarislovareiden herkistämänä aloin pohtia ala-asteen, teini-iän ja ehkä ihan pikkuisen myöhempien aikojenkin ihastumisia. Sitä jännittävää tunnetta, kun sekoaa ihan totaalisesti toisesta ihmisestä. Kuullessaan lähes minkä tahansa kappaleen, löytää siitä suoria tai piilomerkityksiä juuri siihen omaan päiväunien kohteeseensa. Ihastuneena kukaan ei kykene oikein keskittymään siihen, mihin pitäisi. Kädet tärisee, hymyilyttää ja haluaisi vain istua ja haaveilla.

Sellaista se oli ainakin ala-asteella. Silloin kaikki tuntui niin kovin massiiviselta. Jälkeenpäin ajatellen, olen vakuuttunut kokeneeni suurimmat sydänsurunikin silloin. Olihan se traagista, että Otto ei pussannutkaan ekaa pusuaan mun vaan erään toisen tytön kanssa. Kun hain Tatua tanssimaan hitaita, sydän tykytti kuin ois rinnasta tullut ulos. Hikoilutti ja pelotti. Muistan aina sen, kuinka makasin sängyssäni, kuuntelen Bon Jovia ja itkin ehkä hysteerisemmin kuin koskaan sen jälkeen. Otto oli juuri ilmoittanut mulle, että aikoo jatkossa pelata Nintendoa jonkun toisen kanssa. Voi vittu, kun sattui ja repi. Ala-asteella kaikista tunteista toipui huomattavasti nopeammin kuin myöhemmällä iällä, mutta sen hetkiset tunteet (ikäänkuin ne ihan ensimmäiset koko elämässään) olivat yksinkertaisesti kaikista voimakkaimpia.

Teini-ikäisenä sitten hormonit sekoittivat ainakin minun (ja luultavasti kaikkien muidenkin) päätä aikamoisella volyymilla. Tämä oli omiaan lisäämään niidenkin vuosien ajaksi tunteisiin hyvän teatraalisuuslisän. Teininä sitä oli kuitenkin jo alkanut nähdä toisenlaisia vaihtoehtoja elämässään oikeasti. Sitä jo tiesi, että naimisiinmeno on mahdollista, samoin perheenperustaminen ja useat tyttö- tai poikaystävät ennen sitä. Sitä tiesi, ehkä enemmän saattoi kuitenkin toivoa, että jotkut kuitenkin päätyvät yhteen yläaste- tai lukiorakkautensa kanssa. Joten kaikki takapakit osasi siitä huolimatta ottaa vastaan hieman enemmän järjellä, kuin vaikka silloin traagisina ala-asteen sukkadiscoaikoina. Teininä oli edelleen niin sinisilmäinen ja herkkäuskoinen kaikkien "unelmaparien" ja "rakkaus on ikuista"-jaaritusten suhteen, että ei mitenkään yllä siihen missä tilassa nyt liikkuu omien tunteidensa kanssa. Jollain tavalla vaikkapa teini-ihastuksestani Heikistä, Villestä ja Juhasta kielii se, että kaikkien kolmen kanssa, edelleen kohdatessani sydän pamppailee tuttuun tapaan. Jonkun kanssa on tullut pussattuakin uudestaan. Lievää regressiivisyyttä ilmassa.

Entäs nyt sitten? Järjellä vai tunteellako vedetään? Noh, olisi naurettavaa väittää olevani järki-ihminen. Tunnepuolelle olen niin voimakkaasti suuntautunut edelleen, että se varmasti näkyy kaikessa mitä teen. Muitakin aikuisia on, jotka ovat kuten minä. Sitten on niitä järkityyppejä ja niitä, jotka ovat jotain siltä-ja-väliltä. Miksi sitten näin (ainakin olevinaan) aikuisena, erot ovat hitaampia? Miksi toipuminen ei meinaa millään saada päätöstä? Miksi rakastuminen -jopa ihastuminen- on niin suunnattoman vaikeaa ja työlästä? Mitä on muuttunut ala-asteesta tai yläasteesta? Onko tilalle tullut jotenkin se kuuluisa kyynisyys, josta niin paljon puhutaan? Sillä edelleen, me olevinaan fiksut ja kasvaneet aikuiset laulamme rakkausballadeissa ihan juuri niistä samoista sielua ja sydäntärepivistä tunteista, joita itkimme mikkihiiri-tyynylle 10-vuotiaana. En osaa päättää ovatko tunteeni muuttuneet, sillä tavallaan tuntuu samalta kuin silloin kun olin seisonut sateessa 2 tuntia vain saadakseni tietää, että "emmie ehkä enää haluu olla". Tavallaan taas ei tunnu yhtään siltä, sillä se järjen ääni on alkanut kolkutella olan takana. Se kertoo hyviä, se kertoo pahoja asioita. "Tuohon ei kannata ihastua, siitä ei hyvää seuraa." "Anna jo olla ja unohda, se ei ansaitse sitä." Mutta mihin niistä uskoa?

Mistä helvetistä se järki tuli mukaan kuvioihin? En ainakaan minä ole sitä kutsunut näihin bileisiin. Haluan tanssia taas popcornia sukissani, pojan kädet pepulla ja olla ihastunut silleen, että ei muuta osaa ajatella. Def Lepperdia siteeraten: "Do you think twice, or just touch and see?"

Tyytyväisyystakuu?

2007-10-13T15:31:00.000+02:00

Tyytyväisyys on hallitseva tunne, jota janoaa toisinaan suuria määriä kerrallaan. Välillä se ottaa ja yllättää tulemalla suorastaan syliin. Toisinaan sitä ei meinaa löytyä mistään, vaikka jokaisen nurkan takaa etsisi. Jauhan tällä kertaa tyytyväisyydestä, sillä sen puute tai olemassaolo on ollut elämässäni tapetilla viime aikoina. Maanisdepressiivisissä oireissa ihminen muuttuu niin, että on ääririippuvainen juuri tuosta tunteesta. Tai no joo, joku kauhean tarkka terveysalan ammattilainen varmasti määrittelee asian toisin. Aivan taatusti joku lukija siellä nyt kokee tarpeelliseksi alkaa viilata pilkkua tyyliin: "tarkka määritelmähän ei ole..." Blablabla sanon minä.

En ole maanisdepressiivinen, ainakaan niin ei ole koskaan diagnosoitu. Mutta vaikka ei olisikaan henkisesti kipeä, niin suurin osa tuntemistani ihmisistä on riippuvaisia siitä, että on se sellainen perustyytyväinen olo. Jos jostain syystä näin ei ole, on oma tyytymättömyys aivan välttämättä koitettava tartuttaa johonkin toiseen. Tyytymättömyyttämme suodatamme muiden läpi, jotta oma paska jäisi ennemmin kiinni niihin muihin kanssaeläjiin kuin itseemme. Sinänsä se on varsin luonnollinen tapa toimia, mutta kyllähän se meitä muita alkaa sitten vituttaa.

Ihmiset kuuluvat aina jompaan kumpaan ihmistyyppiin. Useat varmasti molempiin, vain harvat meistä ei selkeästi kumpaankaan. Toisin sanoen: 1. Niihin, jotka purkavat murheensa muihin lähes sietämättömällä tavalla. 2. Niihin, jotka ottavat vastaan muiden murheet sumeilematta.
Itse kuulun selkeästi molempiin tyyppeihin ja sekös välillä aiheuttaa sisäistä raivoa. se on jo itsessään kovin ristiriitaista ja siksi olen käynyt pitkiä keskusteluja itseni kanssa peilin ääressä. "Josko Satu nyt voisit olla kuuntelematta sen ruikutusta? Jos sun tällä kertaa ei tarttekaan olla se maailman empaattisin ihminen?" tai vastavasti: "Josko tällä kertaa Satu voisit pitää mölyt mahassasi? Oisko mahdollista, että et syyttäisi muita omista virheistäsi?"

Näiden kahden tunteen välillä tasapainoilu on tuskallisen kivulista, äärihuvittavaa ja välillä jopa kaaottisella tavalla lähes mahdotonta. Ja siinähän minäkin keikun ihan jatkuvasti. Ensin kiukuttelen muille omat murheeni, jotta olisin valmis vastaanottamaan toisten roskat sen jälkeen. Ehkä sen kuuluukin mennä elämässä näin, jotta tietty balanssi säilyy sekä ihmistenvälisissä suhteissa että näiden mielenterveyksissä. Ihmisen pitää yksinkertaisesti purkaa oma tyytymättömyytensä muihin, ollakseen itse tyytyväinen, voidakseen kuunnella muiden tyytymättömyyttä. Eikö? Suurinta osaa ajasta minua ei haittaa olla empaattinen, pidän siitä. Sanoin vasta hetki sitten eräälle tutulle ääneen: "uskon, että mun oma empaattisuuteni tulee mulle takaisin sitten kun sitä tarvitsen." Ja aina se on tullut. Tavalla tai toisella, tyypiltä jos toiseltakin. Sitä tyytyväisyyttä on haettava. Mutta millä keinoin? Missä se raja kulkee? Tälle filosofiselle pohdinnalle onkin sitten syytä varata joku toinen ilta. Nyt on aika lähteä hakemaan tyytyväisyyttä näiden seinien ulkopuolelta.

Maastapakoa suunnitellessa

2007-09-26T11:42:00.001+02:00

Kun tulee aina säännölisin väliajoin valtaisa tarve maastapakoon, on syytä muistaa muutama asia.

1) Se on mahdollista ja
2) Se ei ole mahdotonta.

Tiedän toistavani itseäni edellä mainituilla, sanomalla saman asian kahdella eri tavalla. Se oli tarkoituskin. Olen pohtinut maastapakoa jo lukuisia kertoja, vaan nyt se ensi kertaa tuntuu äärimmäisen voimalliselta. Aiemmin tämä tunne on tullut ja mennyt samassa tahdissa kuukautiskierron kanssa. Vieläkään en ole kenellekään minun maastapakoani toivovalle lupaamassa poistumistani, mutta eläkää toivossa. Niin minäkin.

Huomaan pohtivani täysin epäolennaisia asioita suhteessa maastapakoon. Esimerkiksi sitä, mitä maastapako minulle juuri nyt merkitsee? Onko se pakoa, sanan varsinaisessa merkityksessään? Pakoa omasta elämästään? Pakoa ongelmistaan? Karkaamista jonkun tietyn ihmisen läheisyydestä? Se voi olla mitä vain noista. Se voi olla myös näyttämisenhalua muille, se voi olla aitoa sisäsyntyistä uteliaisuutta ja kokeilunhalua. Se voi olla tylsyyden välttelyä tai jännityksen etsimistä. Se voi olla keino yrittää löytää itsensä -tai joku muu-.

Pohdittuani syitä, aloin pohtia käytännöntoteutusta. Vaihtoehtoja oli monia, joista poikkeuksetta kaikki vaativat normaaleja kuukausituloja suuremman summan rahaa. Euroja tulisi olla pesämunana ainakin jonkin verran, ei kuitenkaan niin ylettömästi kuin olin luullut. Toisin sanoen, kaikessa hiljaisuudessa järjestelty "pieni pohjatyö" mahdollistaisi maastapakoni muutaman kuukauden kuluessa. Ensin pitäisi vain tehdä kunnollinen suunnitelma, mihin alkaa kuluttumaan voimavarojaan, kaikessa suunnitelmallisuudessaan. Listoja rakastavana ihmisenä, tein listan. Se auttoi.

Viimeisenä osana maastapakoani huomasin ajattelevani, mitä veisin mukanani. Kenet, tai mitä. Siihen en ole vielä löytänyt lopullista vastausta, mutta lista on jo olemassa. Tietenkin. Sen myötä löysin kuitenkin lopullisen vastauksen sille, mitä luultavasti tulisin kaipaamaan. Sen päätin julkaista, sillä haluan kuulla ovatko muut maanpaon suorittaneet kokeneet näitä asioita. Osa listasta on silkkaa klisheetä (joskin hyvin todellista) ja osa vähemmän. Luulen kuitenkin ikävöiväni:

-Saunaa. (Ikävöin sitä jo kotimaassa, kun ei omaa ole.)
-Ruisleipää. (En syö pääsääntöisesti muuta leipää kuin ruisleipää, joten veikkaan tämän tulevan jonkinmoiseksi kynnyskysymykseksi.)
-Sitä päivää, kun ensilumi sataa.
-Hesburgerin paprikamajoneesia.
-Toimivia ja jouhevia virastotaloja sekä asiointeja niissä.
-Stockmannia.
-Sitä, että linja-autossa (tai muissakaan julkisissa liikennevälineissä) ei puhuta.
-Salattuja elämiä ja Big brotheria
-Underground bändielämää (lähinnä Joensuulaista sellaista)
-Kelan papereita (ne ovat yllättävän selviä kaikessa kaoottisuudessaan)

Ymmärrystä vailla

2007-09-19T22:04:00.000+02:00

"Syyskuiset päivät, ne mieleeni jäivät
kun tuuli hiljaa, tuuli viljaa.
Muistatahan silloin, kun syyskuisin illoin loi lehdet
tuulta, öiden kultaa?"

Tuntuu, että siitä on kovin kauan, ja siltikin tuntuu ettei ehkä kuitenkaan. Muistatko?
Kirjoitan nyt syviä, lyyrisiä, herkkiä ja tunteellisiä riimejä. Niin omia kuin muiden. Ja toisia tämä korkealentoinen proosa saattaa ällöttää. Ällöttäköön, sanon. Jätä lukematta, jos alkaa oksettaa. Tämä kuvottavan siirappinen, kielikuvallisesti runsas ja jopa vaikeaselkoinen soopa kuvaa nyt täydellisesti tunteitani. Jos ymmärrät mitä siteeraan, mitä selitän ja kirjoitan, ymmärrät. Jos ymmärrät, kerro että ymmärrät.

"Marraskuun harmaan pois unhoitan varmaan,
kun muistojen syyskuuhun luoksein kutsuu.
Kaukana kuljen, sun syömmeeni suljen. Mä palaan. "

Ajattelen viime viikonloppuisia juhlia, juhlia jotka sattuivat muutama vuosi sitten ja erinäisiä muita juhlia. Enkä vain juhlia, vain onnellisia hetkiä. Onnettomiakin, mutta rakkaita. Minulle muistojeni syyskuu, on se tila ja paikka jonne säilön vain ne kaikista muistoistani arvokkaimmat. Niihin sisältyvät ne tismalleen samat jutut, joista puhuin kohdassa: Kaunis elämä. Makaronilaatikon repussa, yhden kesäyön vanhan kouluni pihalla ja hysteerinen nauru-itku päivä uimarannalla.

"Talvisen tuulen nyt vinkuvan kuulen,
mut syyskuun puiston, onnen muiston
syömmeeni suljin, kun kaukanana mä kuljin. "

Vastauksia niihin omiin "suuren suuriin" kysymyksiinsä voi etsiä läheltä ja kaukaa. Ja näitä kysymyksiähän kaikilla meillä riittää, vaikka muille jakaa. Uskon kuitenkin, että ne lopulliset vastaukset löytyvät muistojemme syyskuusta. Sieltä, jossa on ne arvokkaimmat ja kauneimmat teot. Sillä niistähän sen oppii. Mikä on oma ja muiden arvo, mikä kaunista, herkkää, hellää ja tämän ihan kaiken, mitä on opittavissa elämän todellisista hetkistä.

"Pian päivä vaihtuu, tuuleen haihtuu.
Syksyiseen aikaan, sen hehkuvaan taikaan
mä saavun jälleen sun luokses, onneen. "

Ja sinne ihanaan hetkeen voi aina palata, kun tuntuu että on kurjaa eikä mikään suju. Kun tuntuu, ettei kukaan ymmärrä. Kun kirjoittaa, ja arvaa jo kirjoittaessaan ettei kukaan ymmärrä. "Että tämä nyt kuulostaa ihan itsesääliseltä tilitykseltä, kun itse oikeasti yrittää vaan fiilistellä, muistella lämmöllä, kaiholla ja miten vain -positiivisesti."

"Kaukana kuljen sun syömmeeeni suljen,
mä palaan.
Mä palaan,
Mä palaan."

Olen kohdannut muutaman ihmisen, jotka ovat ymmärtäneet minua täydellisesti. Niin täydellisesti kuin toista ihmistä voi ja saattaa uskaltaa yrittää ymmärtää. Välillä mietin nykyisin, olenko tämän hömppä-romantikko-kirjailen-typeryyksiä-ja-puhun-tähdistä-sekoiluni kanssa ihan yksin. Pohdin useinkin, missä pesupallossa oikein elän? Mutta sitten joko palaan muistojeni syyskuuhun, se tulee minun luokseni jossain muodossa tai saan inspiraation kirjoittaa tästä kaikesta ällö-kielikuvallisen-selostuksen blogiini ja unohdan taas, että pitikin olla normaali ja muidenkin ymmärrettävissä juttujensa kanssa.

Luitko rivien välistä? Ymmärsitkö?

Naimisiin ja 11 lasta?

2007-09-07T16:50:00.000+02:00

Semmoiseen puuhaan minua pyydettiin. Se tapahtui keskiviikon ja torstain välisenä aamuyönä kello 03.32. On sanomattakin selvää, kuinka tosissaan pyytäjä oli. Ei kovin. Kaikesta humalatilasta huolimatta, kellonaikaan sen enempää puuttumatta ja kysyjän persoonallisuuteen tarttumatta, kysymys lämmitti mieltäni.

Suora ajatus viestissä oli: "Saanhan mä mennä sun kanssa naimisiin? Tehdään ainakin 11 lasta. Ja ollaan aina yhdessä." Kauniimpaakin kauniimpaa.

Ajatus siitä, että edes hetkellisessä humalatilassa joku on nähnyt minut potentiaalisena (ei kuitenkaan välttämättä realistisena) vaimona ja äitinä saa minut hymyilemään. Minkäs sille tekee, kyllähän aika moni sisäisesti tuota elämältään toivoo. Kaikki eivät sitä ääneen myönnä ja toiset eivät ihan kokonaan sitä edes tajua (ennen kuin kohtaavat, jonkun jonka kanssa sitä sittenkin haluavat). Minä olen sen tajunnut ja ääneen myöntänyt. Viime aikoina en kuitenkaan ole sitä kovin aktiivisesti enää ajatellut. Hitaan jäytävästi olen alkanut jo nähdä muitakin vaihtoehtoja elämässä. Ja siksi tämä yksi luurijuopon yöllinen harhalaukaus saattoi osua oikeaan ihmiseen oikeaan aikaan.

Ei, en ole koskaan ollut tämän henkilön kanssa millään muotoa parisuhteellisesti. Ei, tämä kyseinen henkilö ei ole tuleva puolisoni. Ei, sitä ei voi edes harkita. Ei, hänkään ei ollut loppujen lopuksi tosissaan. Ei, älkää nyt edes aloittako kuvittelemaan tästä yhtään mitään. Ei, tässä ei ole edes pientä mahdollisuutta syntyä mitään välillemme. Hän vain kertoi minulle kohteliaisuuden, joka sai minut hymyilemään. Ja todistamaan jälleen kerran Tomaattiteorian oikeaksi. Miksi muuten olisin hymyillyt absurdille ajatukselle häistä, 11 lapsesta ja puutalosta maalla?

Enkä sitä paitsi koskaan muuttaisi maalle. Enkä tekisi 11 lasta. Enkä enää ole siitä naimisiinmenostakaan niin varma.

Ikuinen herkkulakko

2007-09-06T13:13:00.000+02:00

Kauheaa! Nyt se on alkanut taas. Jo toistamiseen (vaiko peräti kolmatta kertaa?) tänä vuonna. Se on se kaikista kamaluuksista kamalin. Herkkulakko. Kaisun inspiraation jalan jäljissä, minä ja ihana kämppikseni päätimme asettaa moiselle hulluttelulle nyt stopin. Olemme aika kovia tyttöjä syömään niin määrällisesti kuin laadullisestikin. Ja valitettavasti -se näkyy. Porastelu loppuikin nyt. Ilmoitin lähikaupan kassalle, että meidön talouden jäsenille ei saa enää myydä mitään sokeria ssältäviä tuotteita. Päätettiin sitkeästi yrittää herkkulakkoa, jälleen kerran.

Ongelmani ruokailun suhteen ei ole koskaan ollut se, että söisin liikaa ruokaa. Ongelmani on, että syön liikaa herkkuja. Haluan liian usein jälkiruoan, pikkumakean kahvin kanssa tai muuten vaan makupalan. Välillä olen väittänyt itselleni, että miksi ihmeessä minun pitäisi kieltäytyä herkuista, jos ne maistuvat hyvältä ja saavat hyvälle tuulelle. Rehellisesti, en ihan tarkalleen ymmärrä edelleenkään miksi siitä pitäisi kieltäytyä. Antin antaman hedonismioppaan mukaisesti tuollaisesta asiasta stressaaminen aiheuttaa lähinnä lisää vaivoja. Ehkä niinkin... Mutta silti pieni sisäinen anorektikkoni ja hieman suurempi sisäinen terveysintoilijani väittää minulle, että terveydellisistä syistä on vain hyvä, jos osaa rajoittaa omaa herkutteluaan kohtuuteen.

Ongelmani onkin se kohtuudessa pysyminen. Nyt olenkin todennut, että olen sokeririippuvainen. Luin artikkelin moisesta taudista ja tunnistin itseni siitä hyvinkin helposti. Sitten tulin surulliseksi, ja halusin tehdä asialle jotain.

Onhan näitä herkkulakkoja ollut ennenkin, syystä jos toisestakin. Aina ne ovat ennemmin tai myöhemmin pettäneet. Siksi tämän aloittaminen onkin niin lohdutonta. On riittävän vaikeaa totutella aloittamaan päivänsä kaurapuurolla, juomaan kahvin ilman avecia ja jättämään jälkkärit välistä. Pahinta on kauppapalkkioista luopuminen. Ja sitten sen lisäksi on tuskainen tietoisuus siitä, että tämä todennäköisesti kosahtaa. Painonvartijoilla olisi varmaan hyviä vinkkejä.

Yhden kerran herkkulakko on onnistunut. Olin varmaan lähemmäs vuoden ilman mitään makeaa. Silloin huomasin, että aika pian makeaa ei enää edes tehnyt mieli. Kun se herkkulakko oli jo muuttunutkin elämäntavaksi. Syy miksi se kuitenkin sen vuoden jälkeen muuttui takaisin vanhaan ei ollut, ettenkö olisi enää kyennyt olemaan herkuttelematta. Päätin vaan vailla syvällisempiä syitä, että samapa tuo syödä makeaa taas silloin tällöin. Ja pikuhiljaa sekin kohtuukäyttö jäi taas... Mulla on ilmiselvä herkkuholismi. Se on joko kaikki tai ei mitään.

Onneksi ruokailutottumukseni ovat muutoin tällä hetkellä aika hyvässä balanssissa. Syön riittävän monta kertaa päivässä, kohtuullisen monipuolisesti ja ravitsevasti. Nyt kun saisi vielä opetettua itsensä pois noista sokerimössöistä, niin olo olisi kuin miljonäärillä. Ja tiedän, että keskimääräinen aika tämän tilan saavutamiseen on kaksi viikkoa. Sitä odotellassa...

Kuukausi.

2007-08-31T11:34:00.000+02:00

Siitä taitaa olla jo kuukausi, kun olen viimeksi kirjoittanut. En tiedä mikä tuli, jokin vain sellainen... "henkinen pyssäys", kuten mummoni sanoisi. Oli paljon sanottavaa, vaan aina kun aloitin kirjoittamaan, se ei tullutkaan minusta ulos. Nyt taasen tulisi varmaan kaatamalla asiaa. Aion silti päivittää vain lyhkäisesti muutaman mietteen.

1. Tänään on viimeinen työpäivä tässä lafkassa. Mihin maanantaina? En tiedä. Tai siis, ei mihinkään, sen tiedän. Aion pitää vapaapäivän, katsoa aamulla Serranon perheen, urheilla ja olla tekemättä mitään stressaavaa. Sen jälkeen keskityn taas työntekoon. Ai missä? No, se on vielä salaisuus. Oikeastaan, en ole itsekään vielä ihan varma. Mutta onneksi muutamia virityksiä on, vaikkakaan ei vielä yhtäkään sopimusta allekirjoitettuna. Mitä tulee lähtööni, se oli oikea valinta. En kadu tekemääni, olisin vielä hetken voinut jatkaakin, mutta näin on hyvä.

2. Tapasin eilen illalla vanhan tutun. Tai ystävän oikeastaan ja hän paljasti lukevansa mun blogia. Kummaa kyllä, kuinka sellainen lämmittää mieltä. Tämä kirjoitteluntarve mulle, ja ehkä ennen kaikkea tämän julkisen itsensäpaljastelun tarve, on niin monitahoinen asia etten aina itsekään tiedä miksi sitä teen. Tai miksi se on niin perhanen tärkeää. Tai miksi sitä palautetta aina kaipaan ja miksi mieltäni syvästi lämmittää, kun joku kertoo lukevansa tätä.
No, samaan hengenvetoon on myös sanottava, että tässä tapauksessa tuntui mukavalta, että jokin menneisyyteni palanen loksahti kohdalleen, jälleen kerran. Se on kummaa, kuinka huojentavaa se on kun saa jossakin asiassa viimeisenkin palan palapelistä paikoilleen. Vanhoja tuttuja on hyvä tavata, jotta ymmärtää niiden arvon menneisyydessään, nykyisyydessään ja tulevaisuudessaan. Moni asia on muuttunut, mutta vain hyvällä tavalla. Aika todella parantaa haavat ja paljastaa totuuden -näinhän sen pitikin mennä ja näin on parempi. Tästä voi syntyä jotain aivan toisenlaista, erilaista, vähemmän sellaista kuin ennen, mutta enemmän jotain mitä ei ole ollut. Niin tai näin, silti jotain aivan yhtä hienoa.

3. Huomaan joka päivä miten tärkeää on keskustella. Tämä on lyhyesti sanottu, mutta lyhyt ja ytimekäs on asiakin. Keskustelkaa hyvät ihmiset! Sillä voi välttää niin monta väärinkäsitystä, riitaa, poltettua siltaa ja särkynyttä sydäntä.

Ensimmäinen yritys epäonnistui

2007-07-26T19:09:00.000+02:00

Aloitin kesän alussa treenaamaan juoksemista. Tuli vain tunne, että on tehtävä jotain ja epäsäännöllisen työaikani vuoksi juokseminen tuntui ainoalta vaihtoehdolta. Kävin sitten säännöllisen epäsäännöllisesti lenkillä, hyvin säälittävällä tavalla jolkotellen. Välillä loikkien kuin pikkupupu, toisinaan vispaten jalkojani kummallisesti ja silloin tällöin se meni lähinnä puuskuttamiseksi. Lopulta selkä sanoi poks. Yksi kerta siihen vaan alkoi vihloa ihan perhanan lujaa kesken lenkin ja siihen se lenkki sitten jäikin, ihan kesken. Sen jälkeen kärsin pitkään huimista selkäkivuista enkä pystynyt aina edes liikkumaan töissä ollessani.

Juttelin sitten Villen kanssa, jolla on omat vaivansa juoksemisen suhteen, mutta sitäkin enemmän kokemusta ja muutoinkin uskottavaa sanottavaa erilaisista urheiluun liittyvistä harjoitusohjelmista. Keskustelu oli varsin antoisa siten, että ymmärsin kaksi äärimmäisen olennaista asiaa treenaamiseni suhteen.
1) Konkreettinen tavoite auttaa pääsemään eteenpäin. Se selkeyttää omaa harjoittelua niin teknisesti kuin henkisestikin. Sen ympärille on helpompaa rakentaa kunnon harjoitusohjelma, joka taas auttaa tunnistamaan ja selviämään yli erilaisista vaivoista, joita väistämättä tulee eteen.
2) Olen harjoitellut aivan väärällä tavalla. Olen ensinnäkin juossut miten sattuu, tekniikasta välittämättä. Olen aloittanut liian rajusti, saaden siitä selkävaivoja. Olen unohtanut muun lihashuollon, joka tukee juoksuharjoittelua. En ole keskittynyt siihen, mihin olisi pitänyt. En rakentanut ammattilaisen ohjaamaa treeniohjelmaa, vaan suhasin itse mitä sattuu, miten sattuu.

Päätin oppia virheistäni ja korjata tilanteen, jotta tällä pääsisi johonkin vähän hedelmällisempään lopputulokseen.

1) Haastoin isoveljeni ensi kevään Helsinki City Run puolimaratonille. En aio hävitä hänelle, vaikka pitäisi sen takia oksentaa matkalla. Aloitan siis suunnitelmallisen harjoittelun sitä varten. Toissijainen tavoitteeni on kiinnittää huomiota vieläkin enemmän ruokavaliooni ja siihen mitä syön. Ja ehkä laihtua muutama kilo, mutta se ei ole oikeasti olennaista. Se on olennaista, että voin hyvin.
2) Kaivan vaikka kiven alta sellaisen harjoitusohjelman, jolla en haukkaa heti alkuun liian isoa palaa. Rakennan sen fysioterapeutin kanssa siten, että ymmärrämme minun henkilökohtaiset lähtökohtani, tavoitteeni ja fyysiset määritteeni. Mulla on selkävika ja se rajoittaa sekä määrittää tapoja, joilla harjoitella. Muita liikuntamuotoja juoksun tueksi aion harjoittaa myös ja ehkäpä hommata sykemittarin. Lenkkarit on.

Pitkästä aikaa tuntuu siltä, että tämä ehkä lähtee sujumaan. Kuka tulee kannustamaan katsomoon mua toukokuussa?

7 faktaa

2007-07-24T13:23:00.000+02:00

Vaikka minua ei tähän haastettukaan, päätin tehdä sen silti. Idean sain Peetulta.

1. Juon liian vähän vettä, liian paljon kahvia ja yritän vähentää mitä suuremmissa määrin tuoremehujen killittämistä. Limsaa en juo oikeastaan koskaan, ainoastaan Jaffaa vatsataudissa. Vichyä rakastan, mutten jaksaa kantaa sitä kaupasta, koska se painaa niin paljon.

2. Nukun vatsallani, kummallisesti oikea tai vasen jalka "taiteltuna" kainaloon. Toinen käsi on tyynyn ja pään välissä. Toisen haluan joka ilta sahata irti, koska se on tiellä. Aamuisin pidän siitä kyllä, enkä tohdi siitä luopuakaan. Jos vieressäni on unikaveri, se sopii hyvin takapuolen läheisyyteen, kuuluisaan lusikkaan. "Just when I thought it couldn't be any better, he spooned me."

3. Viikko sitten minulta pyydettiin nimikirjoitus. Ensimmäistä kertaa elämässäni.

4. Studio Julmahuvi -testin mukaan olen Touko. Juonnan enemmän tai vähemmän suosittua Muksuluuri -lastenohjelmaa. Minulle tyypillisiä ominaisuuksia ovat leikkimielinen ja kiireetön arki, erilaisten asusteiden käyttö ja innostuminen askartelusta. Tulen myös toimeen lasten kanssa. Päällisin puolin olen iloinen, mutta sisälläni voi kyteä vaikeitakin ongelmia. (Uskokoon tätä teoriaa ken tahtoo.)

5. Olen kehitellyt nerokkaan tavan, jolla voin olla kodissani yhtäaikaa pedantti ja huoleton. Hankin kymmeniä kauniita koreja. Niihin voi sitten työntää kaiken ruonan, roinan ja röykkiöt, ilman että tarvitsee niitä sen suuremmin järjestellä. Vieraille kaikki näyttää yllättävänkin siistiltä ja hyvin organisoidulta, mutta korien sisällä vallitsee suorastaan hämmästyttävä kaaos. Koreista jää aina epämääräinen muistikuva "laitoin sen ihan varmasti tuohon punaiseen koriin", jolloin asiat yleensä myös löytyvät pikkuisen pienemmällä vaivalla. En siis ole niin siisti, miltä näytän.

6. Minulla on poikkeuksellisen pitkät varpaat, joita osaan "harottaa" toisistaan erilleen kummallisella tavalla. Tämä on periytyvää. Kummipojallani (siskonlapsellani) on samanlaiset. Näillä voisi vaikka askarrellapaskarrella hauskan piippurassikortin.

7. Päästessäni peruskoulusta vuonna 1998, todistukseni keskiarvo kyhnytti siinä seiskan (taikaluku!) kupeessa. Nyt tehdessäni Hesarin Paluu pulpettiin -testiä, sain huimasti yli kasin tuloksen. Elämä opettaa, vissiin. Ainakin biologiasta, sillä se oli tällä kertaa 10. Aiemmin se oli 6.

Haastan kaikki lukijat. Tutut ja tuntemattomat. Kommentteihin saa raapustaa, jos omaa blogia ei ole.

Jazz ja aika hyvät pööpöilyt.

2007-07-22T19:39:00.000+02:00

Puolet kuluneesta viikosta meni tiukasti töissä, ja hieman muissakin merkeissä. Tapasin Ruotsin ystäviäni pitkästä, pitkästä aikaa. Ensimmäistä kertaa yli vuoteen. Vietettiin iltaa Ulvilassa, Porin kupeessa ja naurettiin enemmän kuin aikoihin. Juotiin punaviiniä, kaljaa ja saunottiin. Muisteltiin vanhoja, räkä-käkä-tettiin ällöttävän tyttömäisesti ja kidutetiin seurueen ainoaa miestä.

Alkuillasta mukana oli myös ystäväni Alfamies, ja sain nauttia upean Alfa Romeon kyydistä. On se vaan ihana, ei voi muuta sanoa. Äidyin muutamaan otteeseen halailemaan Alfaa (tässä puhun siis siitä autosta) ja halusin ehdottomasti myös poseerata sen konepellillä valokuvassa. Harmi, että keli oli sateinen. Muuten olisin ehdottomasti halunnut pestä sen bikineisiin sonnustautuneena. Ja se olisi ollut vain minun ja Alfan ikioma hetki, oijoi.

Vietin myös 2 vuorokautta hyvin tiukasti Pori Jazzeilla tehden töitä kellon ympäri. Olin aika tehokas, mutta muutama mokakin sattui. Sille ei voi mitään. Tein siellä tänä vuonna saman duunin kuin viime vuonna kolme ihmistä. On luonnollista, että saldo ei ollut ihan yhtä mittava. Silti, olen kohtuullisen tyytyväinen saavutukseeni. Musiikki oli mainiota, The Roots ja Sly and The Family Stone vetosivat tähän tyttöön sen verta kovasti, että Slyn levy on seuraavana hankintalistalla. Törmäsinpäs alueella jopa muutamaan vanhaan tuttuunkin, uskomatonta kyllä. Vaikka asumme samassa kaupungissa, emme törmää arkena koskaan. Ja heti kun poistut vajaa 400 kilometriä kodistasi, näet varmasti.

Sunnuntaina palasin kuvaajan kanssa kotiin yötä myöten ajaen. Matka oli mielenkiintoinen, sillä pimeässä, hiljaisella tiellä ajaessa, tulee väkisinkin puhuttua vakavia. Sitten huomaakin avautuvansa täysin tuntemattomalle ihmiselle tavalla, jota ei ole tehnyt vuosiin kenenkään kanssa. Mitä pimeämmäksi yö kävi, sitä syvemmältä sisältäni puhuin.

Sunnuntaina nukui reilusti puolille päivin ja päätin ottaa tämän vapaapäivän niin relasti kuin mahdollista. Kävin sitten kahden ystävän kanssa Kauppatorilla mansikkaostoksilla, sitten pyöräretkeilimme pikkuisella rannalle ottamaan aurinkoa ja nauttimaan toistemme seurasta. Nauroimme ja itkimme kaikki kolme kohtuullisen hysteerisesti kaikelle mahdolliselle. Odotin illaksi vielä muuta seuraa ja hyviä keskusteluja, joka kuitenkin peruuntui. Sain inspiraation sitten ystävien kadottua mansikanpakastussavottaan ja teelle toisaalle, että alanpas ommella. Minä, käsityö-iditootti. Ja kuinkas kävikään? Se mekko jota ompelin, kosahti kahdesti. Nyt en enää uskalla paikkailla mokaani, vaan odotan ompelualan-jonkilaista-harrastelevaa-ammattilais-kämppistäni, joka saa korjata virheeni. Hups.

Aamuihmisen kirous

2007-07-17T16:46:00.001+02:00

Rakastan aamuja. Mutta en rakasta niitä ehdoitta. Rakastan niitä, kun saan herätä rauhassa ilman herätyskelloa. Nautin, kun voin makoilla sängyssä ja mietiskellä elämää, ennen kun asetan jalkani viileälle lattialle. Pidän rauhallisesta hetkestä kylpyhuoneessa, raikkaasta hammastahnasta suussani ja siitä kahdesta minuutista, kun istun vessanlattialla hampaitani pesten. Tykkään syödä aamiaista hitaasti, kahvikeittimen poristessa ja Hesaria lukiessa. Nautin siitä äänestä, joka syntyy kun käännän sanomalehden sivuja eteenpäin tai kun napsautan jääkaapin oven kiinni, otettuani sieltä jogurttia.

Erityisesti pidän siitä, kun saan kuunnella aamulla radiota. Se herättää rauhallisesti, lempeästi ja huolella. Se valmistaa minut kohtaamaan ulkomaailman, muut ihmiset ja tulevat keskustelunaiheet. Kotoani poistuttuani vedän keuhkoni täyteen raitista ilmaa, jota asuinalueellani on normaaliin pääkapunkiseudun ilmaan verrattuna runsain mitoin. Näen puita, puutaloja, rauhaa ja taivaan. Joskus se on pilvinen ja joskus ei, aina se kuitenkin ottaa minut vastaan. Haluaisin nautiskella bussimatkallani töihin toisen kupin kahvia, samalla kun luen pikauutiset ilmaisjakeluista. Mutta maisemien katseleminen valmistaa minua myös maantieteellisesti kohti uutta työpäivää, ja se sopii minulle. Tämä on päivän paras hetki.

Inhoan aamuja. Inhoan niitä ehdoitta, sillä ne eivät juuri koskaan suju kuten edellä kuvailin. Lähes poikkeuksetta minä nukun liian vähän, herään kiukkuisena pommiin nukkuneena, torkutan tunnin, pesen hampaani kirieessä ja ryntään bussiin syömättä, juomatta ja lukematta yhtään mitään. Kastun katoksettomalla bussipysäkillä, palelen märkänä linja-autossa, jossa ei ole jäljellä istumapaikkoja nimeksikään puhumattakaan ilmaisjakeluista, joista saisi edes pienen tiedonpalan päivän tapahtumista. Missaan jatkoyhteyden ja saavun töihin 5 minuuttia liian myöhään. Olen nälkäinen, kiukkuinen, kofeiiniton ja väsynyt.

Haluaisin olla jotain ihan muuta. Se ei onnistu ikinä keskiviikkoisin. Joskus lauantaisin, ehkä.

Sen minkä nuorena oppii...

2007-07-16T17:13:00.001+02:00

... sen vanhana taitaa. Ja sen vanhanakin mokaa.

Oujee. Nyt se on todistettu. Olen viikonlopun virallinen känniääliö. Kotikaupungin vuoden tapahtuma on takana päin ja mitä jäi käteen? Jotain uutta edellisvuoteen verrattuna? No ei oikeastaan. Jotain erilaista suhteessa menneisiin vuosiin? En nyt sanoisi. Jotain todella kiusallista, noloa ja typerää? Molemmat kourat pullottaa.

En jaksa yksinkertaisesti enää selittää täällä koko illan kulkua kaikkinensa, mutta tiivistän jotain, jolla voin edellisen kappaleen angstin selittää tietämättömille. Rokkiviikonloppu ja varsinainen juhlapäivä meni oikein mainiosti, mukavasti ja kivasti. Iltakin kului auringonlaskiessa, PMMP:n soidessa, tanssiessa, juodessa, laulaessa ja iloitessa ihmisistä. Kunnes viimeiset pari tuntia olivat omalla kohdallani elämäni rajuin ylilyönti. Sen lisäksi, että olin alkoholin suhteen pahasti metsässä, suoritin kaiken kaikkiaan muutenkin noloja tekoja, joita on syytä pyydellä hieman anteeksi, pohtia omalta kohdaltaan miten voisin jatkossa tämän välttää ja ennen kaikkea, miettiä toden teolla miksi sellaiseen överitilaan itseni vedin.

Join itseni siihen kuntoon, etten pysynyt pystyssä. Huusin, itkin, potkin, riehuin ja raivosin. Valitin, join lisää, kaatuilin, kaadoin, heittelin, heittäydyin, hypin ja huojuin. Tein väärin muutamalla ihmiselle, itselleni ja fyysisesti jopa irtaimistolle. Omalleni ja muiden. Varsin turhaa, outoa ja hyvin epäsovinnaista. Noloa, säälittävää ja perin perin huolestuttavaa. On ollut sisäisen tutkiskelun paikka siinä määrin, että eilen meinasivat kaatua seinät päälle. Pikku itku eteisen lattialla, puhelu ystävälle Pohjanmaalle ja kotityöt pelastivat pahimmalta. Nyt jo uusi päivä, tänään ehkä jo pystyin vähän nauramaan asialle. Itselleni en vielä, sillä itserankaisu ja -ruoskinta saakin olla hieman vielä käynnissä.

Ainakaan tästä ei ole suunta kuin ylöspäin.

Hole In One

2007-07-02T12:24:00.000+02:00

VAROITUS. Seuraava juttu sisältää kirjoituksia golfista, ällöttävän hyväntuulista siirappia ja hehkutusta, mutta myös muuta. Luet siis omalla vastuullasi. Jos alkaa ottamaan nuppiin, se ei ole mun vikani.

Pääsin lauantaina ensimmäistä kertaa pitkään aikaan pelaamaan kolopalloa. Lähdin S:n mukaan ensin rangelle ja sitten kentälle. Kierros omalta kohdaltani meni keskiverrosti ihan ok, siihen nähden siis että se oli ensimmäinen kierros tänä kesänä. Pelasin yhden bogin, yhden järkyttävän surkean väylän tuloksella 16 par 3:lla. Kaiken kaikkiaan pelasin koko kierroksen tasoitustani vastaavasti, vaikkakin muutama yli- ja alisuoritus joillakin väylillä tulikin.

Hienointa koko systeemissä oli se, joka on mut lajin pariin alun alkaenkin vienyt. Aurinko, ruohon tuoksu, rauhallinen meininki, pikkuhiki, liikunta, hyvä seura ja onnistumisen (ja toisinaan epäonnistumisen) mukanaan tuomat ilot ja opit. Viimeisellä väylällä Herra M teki Hole In Onenin. Kun oltiin tiiamassa ensimmäisellä väylällä, olin ehtinyt kehuskella kuinka bagissäni odottaa Holari-Sikari sitä varten, että jos niin onnekkaasti mulle käy, lupaan polttaa sen. Nyt kävi kuitenkin niin, että se oli Herra M, joka sai holarin. Ei auttanut kuin luopua sikaristaan, näin se on. Se oli velvollisuuteni kierroksen huonoimpana pelaajana. Pojat oli parempia, ei auta.

Holaria oli pakko juhlia. Lähdimmekin sitten illaksi juomaan shampanjaa ja saunomaan. Ilta oli varsin hauska ja päättyi lopulta Herttoniemen paikalliskuppilan biljardisaliin. Pojat olivat kuin olivatkin kaataneet minun lasiini ”hieman” enemmän ilojuomaa ja vielä muutaman Sol:in juotuani olinkin hyvin iloinen tapaus, juttu luisti ja nauratti enemmän kuin tarpeeksi. Aamulla huomasin polttaneeni olkapääni (taas!!). Koska opin?

Sunnuntaina tein ruokaa ystävilleni ja Herra M:lle. Söin jätskin auringossa ja nukuin päikkärit. Olin pitkästä aikaa ihan tosi, tosi iloinen. Elämän pienistä iloista siis toden totta kannattaa nauttia. Pusuja!

Kadulla, sateessa tai landella

2007-06-28T19:12:00.000+02:00

Ei, se ei onnistu.
Sä et kyllä unohdu noin vaan,
ja se on ihan normaalia.

Ne sanoo mua hulluksi,
huonoksi mauksi,
kuinka tykkään vääristä ihmisistä.

Kätesi ilmaan heitä,
kiitä Luojaa jos hengaa saa
kanssa jonkun jonka haluaa,
aina olevan sun kaa
kadulla, sateessa
tai vaikka jossain landella

(Hyldon: Na rua, na chuva, na fazenda
suom. Maria Gasolina, Lissu Lehtimaja)

La Vita è bella

2007-06-27T19:57:00.000+02:00

Roberto Benignin Kaunis elämä on kaunis, katsomisen arvoinen ja tyylikäs elokuva. Se itkettää, se naurattaa ja ennen kaikkea, siinä rakastetaan. Siinä on tunnetaan paljon ja usein. Se koskettaa, se haavoittaa ja se vie mukanaan. Ja mitä siitä jää käteen? Se, että se saa ajattelemaan. Kaikessa tragikoomisuudessaan tämä meidän elämämme on oikeasti ihanaa.

Nyt haluankin listata mitä kaunista minulle on tapahtunut. Mitkä asiat ovat jääneet mieleeni kovin kauniina tekoina minua kohtaan. Tunteina, rakkautena, ihanana ja kauniina palana tätä elämää.

-Olin surullinen, kun minulle tehtiin kotitekoista makaronilaatikkoa. Tekijä kuskasi sen minulle yllätyksenä ja lohdutuksena kotiini. Hän kantoi sen Tupperware-rasiassa talvipakkasessa, repussa pyyhkeiden sisällä, jotta saisin syödä sen lämpöisenä. Hän jäi syömään sitä kanssani. Se oli rakkautta.

-Emma, 2-vuotta, oppi sanomaan Satu. Hän istui sylissäni, taputti päätäni ja hoki: Satu-Satu-Satu. Viikkoja myöhemmin, minun ollessa satojen kilometrien päässä, Emma sanoi äidilleen: Satu. Hän oli nähnyt potalla istuessaan samanlaisen paidan kuin minulla oli. Tämä oli liikuttavaa.

-Rakastamani mies antoi minulle avaimen asuntoonsa. Tästä on jo vuosia, mutta hän nukkui sitkeästi kanssani lukuisia öitä, ahtaasti minun pyörimisestäni kärsien. Sitä muistelen lämmöllä.

-Kummipoikani soitti minulle ensimmäistä kertaa itse puhelimella. Emme montaa sanaa jutelleet, mutta siitä lähtien jokainen puhelu on ollut entistä rikkaampi, rakkaampi ja syvempi side välillämme.

-Esimieheni kirjoitti minulle niin hyvän työtodistuksen, että häkellyin, punastuin ja liikutuin sitä lukiessani.

-Tuttu mies kuunteli juttujani hetken ja totesi haluavansa mennä kanssani naimisiin.

-Jokainen kerta, kun joku (sisko, veli, äiti, isä, poikaystävä, kaveri) sanoo rakastavansa minua, se lämmittää, koskettaa ja saa tuntemaan itsensä tärkeäksi. Nyt viimeisestä kerrasta on jo kuukausia. Onnellisia olette te, jotka kuulette sen päivittäin tai viikottain. Muistakaa nauttia siitä hetkestä.

Näitä hetkiä aion kertoa lisää, näitä aion listata uudestaan ja näitä hetkiä toivon kokevani uudestaan. Paljon, enemmän ja todella usein. Sillä elämä on oikeasti ihanaa, ja siitä on hyvä itse itseään muistuttaa.

Paluu tulevaisuuteen

2007-06-25T13:56:00.000+02:00

Mihinkäs sitä koira karvoistaan pääsisi? Samat rutiinit toistuvat vuodesta toiseen, samat virheet tehdään uudestaan eikä mistään koskaan opita. Ankeaa, masentavaa ja suuressa määrin surullista. Joka Juhannus hukkuu ja kuolee ihmisiiä silkkaa tyhmyyttään, joka Juhannus on samaa pakkopullaa siitä, että on "ihan pakkopakko" lähteä jonnekin pois kaupungista. Joka kesä tuntee syyllisyyttä siitä, jos viettää yhdenkin aurinkoisen päivän sisällä katsellen elokuvia ja talvella tämä kaduttaa. Joka vuosi aion heittää talviturkin ennen Juhannusta, ja joka vuosi heitän sen yhä myöhemmin ja lopetan uimakauden yhä aiemmin. Muuttuko tämä tästä vuosien myötä? -Tuskin.

Juhannuskuvioissani ei ole juuri raportoitavaa, sillä se ei poikennut millään tavoin normaalista Juhannuksesta, paitsi että olin kaupungissa. Toisaalta, olen tehnyt senkin joskus aiemmin, joten ei siinäkään mitään uutta ollut. Viimeksi kuluneen viikon aikana myös vietin yhden kesäisen, lämpöisen ja kauniin illan sisällä. Istuin kuin tatti, katsoin elokuvaa enkä todellakaan avannut edes ikkunaa. En ole vieläkään heittänyt talviturkkia, vaikka maauimalassa olenkin hengannut. Mutta uimaan en mennyt. Jos ja kun tänä kesänä menen uimaan, veikkaan lopettavani luonnonvesissä polskimisen samaan syssyyn, siis näin käy jos mikään ei muutu.

Tulevaisuudessa haluaisin muuttaa pois Suomesta, aloittaa jotain uutta ja ihmeellistä jonkun mukavan ihmisen kanssa ja antaa itsestäni jotakin. En halua olla itsekäs, materialisti, pinnallinen tai typerä. En halua millään juosta muka kiireisenä paikasta A paikkaan B enkä halua katsoa kalenteristani voinko tavata sinua. Haluan syödä tuoreita vihanneksia, juoda toisinaan puolukkamehua, nauttia ystävistäni, rakastaa jotakuta niin, että hän ei voi olla hymyilemättä minulle. Haluan maalata taloa (omaa tai muiden), palella villasukat jalassa ja juoda hyvää viiniä. Kaljakin käy. Haluan nauraa ihan helvetin paljon, ja itkeäkin toivoisin voivani.

Nyt mietin vain, muuttuuko mikään? Vai toistaako sitä niitä samoja, väärin opittuja kaavoja, viikosta toiseen ja vuosi vuodelta sitkeämmin? Mie en tahdo ainakaan. Haluaisikohan joku muukin olla tahtomatta sitä miun kanssa?

Tuntematon sotilas

2007-06-18T11:03:00.000+02:00

Näin omaistenennakossa Ryhmäteatterin Tuntemattoman sotilaan. Väinö Linnan samannimiseen romaaniin perustava näytelmä esitettiin Suomenlinnan kesäteatterissa. Miljöö, jossa kipaleen läpimenoharjoitusta näyttelijöiden lähimmäiset saivat ihailla, oli enemmän kuin autenttinen. Koko kappale sai ajatuksia pään täyteen.

Hiekkakenttä-lavastus toimi tehokkaasti ja loi tunnelman hyvin realistiseksi. Kolea sadesää sai katsojat kääriytymään viltteihin ja todella uskomaan sen miltä kylmyys onkaan saattanut sotilaista tuntua. Meidän onneksemme teatteri oli kuitenkin katettu. Laukaukset, panssarivaunujen telaketjuäänet, luodit, kuolemat, henkilöhahmot ja repliikit, yhtä kaikki olivat uskottavia ja laadukkaasti toteutettuja. Testosteroni haisi, sylki lensi ja verisuonet pullahtelivat miesten ohimoilla kun he huusivat aitoa tuskaansa ulos. Tunnelma oli sitä luokkaa, että takerruin seuralaiseni käsivarteen kiinni ihan vain, koska se tuntui turvallisemmalta paikalta tirkistellä näiden kärsivien nuorten miesten kohtaloa. Tuntui, että sinne "ei hallin hammas" ehkä ylläkään. Muutama kohtaus sai kyyneleenkin poskelleni vierähtämään.

Aloin ajatella väkisinkin omaa onnekkuuttani. Olen enemmän kuin onnekas syntyessäni tähän sukupolveen, jolla on varaa potea omia ongelmiaan, valtion vaivojen sijaan. Olen onnekas, koska isäni ei palannut sodasta kotiin tunnevammaisena ja hakannut koko perhettä sähköjohdolla. Miten olisi meidän laita? Kuten eräässä mainoksessa osuvasti kuvattiin, -olisko meistä ollut siihen? Jos meillä olisi nyt sota, olisin itsekin vähän toisissa puuhissa kuin nyt. Vikka minulla olisikin puoliso, olisi hän poissa. Hän olisi juuri sitä ikäluokkaa, että olisi rintamalla ampumassa minun ja perheemme puolesta. Itse olisin ikäväni kanssa aivan yksin. Toisaalta, jos ja kun ajattelen omaa vapaaehtoistyötäni, olisin luultavasti Lottana rintamalla itsekin. Niin tai näin, jos nyt olisi sota, minä olisin ensimmäisissä joukoissa taistelemassa maamme puolesta, vain koska olen juuri sen ikäinen. Eikä se olisi vapaa valintani.

Nyt ei onneksi ole sota. Pitää muistuttaa itseään, että minun täytyy osata arvostaa sitä. Loputonta kiitollisuutta en mielestäni voi enkä osaa -ehkä ei tarvitsekaan- tuntea. Mutta arvostusta ja kunnioitusta minun täytyy muistaa osoittaa sekä istelleni että muille. Joku on oikeasti kärsinyt tämän takia. Yksinkertainen, itsestäänselvä ajatus, ja kuitenkin niin vaikea käsittää todeksi. Lupaan, kun katsot tuon näytelmän, ymmärrät paremmin. Olen lukenut kirjan kyllä, mutta ehkä sitten liian nuorena. Miten vain, nyt se suoraan silmästä silmään katsottuna, muutaman metrin päästä, iski aika kovaa tajuntaan.

Tuntematon sotilas saa minulta kymmenen pistettä paitsi tekniseltä toteutukseltaan, myös sen herättämiltä ajatuksilta. Minä istuin katsomossa palellen koko kolme tuntia enkä paljon paremmin olisi voinut aikaani sunnuntaina käyttää. Niin kauan kuin tunnemme historiamme ja muistamme sen, emme (toivottavasti) tee samoja virheita (enää koskaan) uudestaan. Kuten näytelmässä sanotaan: "Sota on jo itsessään niin järjetön asia, ettei lähdetä tekemään siitä enää yhtään järjettömämpää millään kohteliaisuussäännöillä." Kauhealla tavalla sanottu ja kuitenkin niin oikeaan osuva kommentti. Mikä siitä enää tekisi yhtään järkevämpää kun se jo on valmiiksi täysin järjenvastaista?

Minä hyväosainen 1980-luvun lapsi, söin väliajalla grillimakkaran sinapilla ja kuljin kotiin bussilla, jossa pelasi lämmitys. Jalkani olivat illalla kuivat kun menin nukkumaan Marimekon lakanoiden väliin.

Tulkintakysymys?

2007-06-14T08:46:00.000+02:00

Kukin tietänee ne tilanteet, kun toisen sanomiset asiasta jos toisestakin jää hämäräksi tarkoista selityksistä huolimatta. Itselleni on osunut niitä nyt kohdalle poikkeuksellisen monta. Ne ovat kiusallisia tilanteita siitä johtuen, että omia jatkotoimenpiteitään ei osaa eikä voi määritellä kovinkaan oikeiksi, kun keskittyy arpomaan, että "mitä se nyt tolla oikeasti tarkoitti"?

Puhuin edellä siitä, että miehet ovat kukin juuri niin yksioikoisia, kuin miltä kukin heistä näyttää. Se on tavallaan totta, tulkintakysymys tämäkin, myönnän. Useinmiten kyllä, jos mies puhuu vaikka koirasta, hän ei todellakaan jää jauhamaan siitä oliko se koiranpentu, sellainen suden ja koiran risteytys tai kentis sittenkin kissa. Ei, miehen puhuessa koirasta, hän tarkoittaa koiraa ja that's that. Hän ei halua eikä aio keskustella sen olemassaolosta tai olemattomuudesta sen enempää, sillä hänen pointtinsa on jossain muussa kohtaa tarinaa. Mutta nyt olen kohdannut muutaman tilanteen, jossa (myönnän) naisena olenkin alkanut pohtia, josko on noin sittenkään.

Olen automaattisesti olettanut, että se mitä sanotaan ääneen, sitä tarkoitetaan. En erityisemmin pidä siitä, jos laskelmoidaan tapahtumia tyylin: "kun nyt sanon näin, hän käsittää sen tällä tavalla, ja sitten tapahtuukin juuri kuin haluan, vaikka olen sanonut päin vastoin. Ja silloin minä näytän coolilta ja se toinen ei." Yök. En pidä sellaisesta. Jos on jotain sanottu, sen tulisi tarkoittaa sitä. Tämä on sitä ajattelua, josta olen miehiä syyttänyt, mutta nyt myös kiitän. Näin sen kuuluisi ollakin. Laskelmointi sanojensa seurauksien suhteen on kylmää, ilkeää ja inhottavaa. Loukkaavaakin.

Yksi esimerkki, kaikessa hauskuudessaa, on erään mobiiliyrityksen mainos: "Älä tekstaa sille sialle! (paitsi jos se on tosi kiva.)" Hauska kuin mikä, omalla tavallaan. Samalla kertoo niin kovin paljon juuri siitä laskelmoivasta tavasta, jolla ihmistenvälinen kanssakäyminen tulisi muka nykyään hoitaa. Sanoudun tuosta irti.

Itse en ole pyhimys, mutta mielestäni kuitenkin kohtuullisen aito. Rehellinen siinä mielessä, että se mitä sanon tarkoittaa. Kaikkea en välttämättä uskalla sanoa ääneen, mutta harvemmin kuitenkaan annan ymmärtää tarkoituksella väärin. Näen sen, miksi suora puhe voi joskus olla turhankin suoraa, tilannetajutonta ja epäkorrektia. Silti, eikö me nyt hyvät ihmiset voitaisi löytää jotain siltä ja väliltä? Sellainen mukava tapa keskustella, jossa ei tarvitsisi miettiä kauheasti jälkeen päin, että mitähän hittoa tuokin nyt tarkoitti? Ja miksi se sanoo yhtä ja tekee toista?

Voihan juhlien juhlat!

2007-06-10T11:55:00.001+02:00

Eilen oli iltajuhlat Wanhalla, vanhan työpaikan vuosijuhlatyyppinen ratkaisu. Siellä tapasivat vanhat tuttavat, ystävät ja työkaverit. Yllättäviäkin ihmisiä siellä oli. Siellä vaihdettiin kuulumisia, tanssittiin, syötiin ja juotiin paaaallllljjjooooonn valkoviiniä. Oli todella mukavan leppoista jutella ja olla. Nauttia kesäyöstä. Ilta (tai kai se jo aamuyötä oli) päättyi siihen, että sammuin kämppiksen sänkyyn piilolinssit päässä. Aamulla oli lieviä vaikeuksiaan katsoa eteensä. Vaatteeni olin saanut pois, kengätkin oli sievästi eteisessä. Jopa purentakiskon olin muistanut laittaa, mutta eihei... piilarit olivat päässä edelleen. Aamulla nauratti lukiessani puhelimen tekstiviestejä ja aloittaessani niin sanotun "damage controllin". Jälkiehkäisyä tarvittiin ainakin tässä suhteessa, muutama anteeksipyyntö lähti kipakoista sanoistani.

Parasta illassa oli kuulla ystävän sanat: "Satu, sä hymyilet. Sä hymyilet oikeasti." Se tuntui hyvältä, sillä se oli jokseenkin totta.

Koska mulla kuitenkin oli kaiken kaikkiaan ja ennen kaikkea hauska ilta, ajattelin tehdä pienen kuvakollaasin. Näin saatta pienen palan iloa myös. Så här:

Satu, Kaisa ja Teemu. Jos muistellaan vanhoja, kuka puuttuu kuvasta? Käsi ylös. Tällä kertaa kuvassa kaikilla on kuitenkin päät! Asiaa tosin auttoi, että molemmilla chiquilla oli korkokengät.

Satu ja Maria, Lontoon Apinaorkesterin pimut. Yllätyskohtaaminen, ISOT lasit valkoviiniä ja yökävely. Ihanaa oli nähdä pitkästä aikaa ja kuulla asuvamme nyt samassa kaupungissa.

Mitä tässä tapahtuu? En todellakaan tiedä enkä muista, mutta kuva puhuu puolestaan. Weehaa, hauskaa on, riehakasta, hillitöntä ja tosi tosi tosi kivaa. Sasbe ja Jusba.

KVG -Kato v***u Googlesta!

2007-06-06T19:54:00.000+02:00

On ihan pakko Googlaa, kaikkien on ihan pakko Googlaa...

Sehän on perussettiä nykyään. Mahdolliset ja mahdottomat treffikumppanit, kaverit, oma itsensä tietysti ja erityisesti kaikki kilpailijat. Kaik´on Googlattava. Tai Googletettava. Sana on verbi, senhän kaikki tietävät. Sanankäytöllisiä eroja löytyy ja jokaiselle oma kuppikuntansa. Onko se Googlettaa? Vai onko se Googlata? Ihan sama mulle, vaikka kielipoliisi olenkin. Kunhan tietoa löytyy!

Itse Guugletan. Jes. Olen siis erilainen nuori. Mutta itse asiaan nyt, vihdoin. Guugletin itseni ja huomaan olevani tylsä. Minusta löytyy lähinnä vain artikkeleja koskien entistä työpaikkaani, ja ne eivät ole mitään kovin hassun hauskoja tai erityisen vetoavia repäisyjä. Listalta löytyy yksi adressi, yksi viittaus nykyiseen työpaikkaani ja muutama juttu, jonka olen muinoin tehnyt Ilosaarirokille. Nämä jälkimmäiset linkit eivät toimi. Iloinen poikkeus on se eräs hammasharjajuttu, jossa minua on haastateltu maallikkoasiantuntijana hammasharjojen suhteen. Siitä olen ylpeä, sillä itse koen olevani jonkinlainen ammattimainen hammasharja harrastelija. Tiedän niistä paljon, jopa enemmän kuin hammashoitaja-siskoni. Kaiken kaikkiaan nimelläni saa kaksi sivua matskua, ja kaikki minusta.

Eräs ystäväni Guugletti itsensä ja sai ensimmäiseksi linkiksi jotain, joka liittyi naisprostituutioon. Kyllä, se oli hän itse. Roolihahmona tosin, mutta silti. Guugletin erään tutun ja sain listan kärkeen seuraavan sitaatin: "Minä olen vain jätkä muiden joukossa. Mitä jätkät haluavat? Eivät paljon." Guugletin isosiskoni ja sain ensimmäiselle sivulle useasta kymmenestä oikein nimen ja Itä-Helsingin Agilityharrastajat. Aiemmin sanottiin (vai sanotaanko niin kenties vieläkin?), että ystävät kertovat ihmisestä paljon. Minä sanon, että nykypäivän teknologia-ylikuormitus-yhteiskunnassa Guugle (a.k.a. Google) kertoo ihmisestä paljon. Valitettavasti ei kuitenkaan tarinoita niiden kummallisten linkkien takaa.

Kielellisyyksiä, korvakuulolta.

2007-06-05T14:52:00.001+02:00

Jos aloitan luettelemaan mitä kieliä puhun, en saa kovin pitkää listaa aikaan. Suomi, ruotsi, englanti ja viittomakieli. Selvennän tuota onnetonta nelikkoa hieman. Suomi on äidinkieleni, puhun sitä sen mukaisesti. Kirjoitan sitä keskivertokansalaista paremmin, sillä tienaan sen avulla elantoni. Olen ammatiltani toimittaja, joten koko työni kuva perustuu siihen, että osaan kirjoittaa ja käyttää kieltä oikein sekä ymmärrettävästi. Toisinaan tässä ei onnistu niin hyvin kuin pitäisi, niin hyvin kuin haluaisi tai niin hyvin kuin toivottaisiin. Niin tai näin, lukijani lienee useimmiten kohtuullisen tyytyväisiä raapustuksiini.

Englanninkieleltä Suomessa -lähinnä Skandinaviassa- ei oikeasti voi välttyä. Kiitos koulujärjestelmämme, televisiomme amerikkalaissarjojen ja niiden kolmen maahanmuuttajan, jotka olemme tänne saaneet, puhun hyvää englantia. Ymmärrän, puhun, keskustelen ja pärjään englannillani siten, että lauseeni ovat pääsisällöltään muutakin kuin ”hyvää päivää”, ”paska” ja ”minä olen tyhmä”. Kykenen parhaassa tapauksessa, hieman vaivaa asian eteen näkemällä, myös kirjoittamaan artikkeleja englanniksi. Ei, en ole englanninkielinen toimittaja enkä pysty samaan, johon englannissa opiskelleet journalistit tai sitä äidinkielenään puhuvat pystyvät. However, kuten englanniksi osuvasti sanotaan, I can manage with it.

Ruotsi, tuo toinen rakas kotimainen, on minulle väline, jolla pärjään. Pärjään illallisilla, joissa puhutaan vain ruotsia. Voin puhua ruotsiksi, jopa itse ruotsalaisten kanssa muustakin kuin säästä, mutta en alkaisi kritisoimaan poliittisia julkisuudenhenkilöitä, pohtimaan kantasolulahjoitusten eettisyyttä tai korkeakouluopintojen uudistamista. Luen ruotsinkielisiä novelleja ja lehtiä, kun olen oikeassa mielentilassa, viikoittain kuitenkin. En ymmärrä jokaista sanaa, mutta asia menee perille. Luultavasti. En tekisi haastattelua ruotsinkielellä, enkä kirjoittaisi mitään jutuistani toisella kotimaisella. Pienellä skarppaamisella voisin sen ehkä tehdä, jos oikein viitsin ja pinnistäisin.

Olen suorittanut viittomakielen alkeet vuonna 2003 ja ymmärrän viittomakielisistä uutisista sanat jänis, raha, lumivyöry ja hyvää illan jatkoa. Jos kertaisin, sanavarastoni karttuisi kymmenkertaiseksi. Osaisin siinä vaiheessa jo nelisenkymmentä termiä plus aakkoset.

Haluaisin hallita –tai edes jotenkuten pärjätä- saksan, ranskan, espanjan ja mahdollisesti myös venäjänkielellä. Mutta se tuntuu mahdottomalta. En ollut koskaan koulussa hyvä kielissä, en ole sitä nytkään. Opin reissuillani korvakuulolta nopeasti paljon, mutta unohdan ne aina samassa tahdissa kotiin palattuani. Olen osannut sanoa ranskaksi vaikka mitä, samoin albaniaksi ja makedonian kielellä. Osasin joskus tilata ruokaa saksaksi. Ja nyt? Voin puhua vähän kovemmalla äänellä, jos se vaikka auttaisi asian perille menossa.

Isäni on muuten kielinero, joka opettelee ”ihan huvikseen” uuden kielen ja kykenee kommunikoimaan vähintään välttävästi lukuisilla kielillä. Lukumäärän laskemiseen tarvitset kaksi kättä. On tää väärin.

Hei,

2007-06-04T10:46:00.001+02:00

Aloitin vihdoin tämän kirjeen. Olen miettinyt tätä useina hetkinä, monina tunteina ja lukuisina iltoina. Niin paljon jäi sanomatta, koska aikamme vain loppui kesken. Emme sanoneet hyvästejä, emme halanneet tai sanoneet: rakastan sinua. Kaikki vain loppui, ilman varoitusta tai mahdollisuutta kertoa sitä kaikkea mitä sisälläni tunsin. Eivätkä ne tunteet ole minnekään kadonneet. Pahoitan edelleen mieleni, toisinaan sattuu vieläkin, hymyilen sinulle joskus kuitenkin. Ajatuksille, muistoille, tunteille.

Kukaan ei koskaan ollut eikä ole kuten sinä. Kenestäkään ei koskaan tule toista sinua. Sinä olit minulle ainutkertainen ja tulet olemaan sitä ikuisesti. Kaikki se mitä koimme yhdessä, ei ole millään tavoin ajalla pyyhittävissä. Sitä ei voi kukaan viedä minulta, ei väittää sitä valheeksi, ei parantaa haavojani eikä koskaan, ikinä, muuttaa sitä. Sinä olit ja olet osa minua, sinun vuoksesi olen sitä mitä nyt olen. Sinun vuoksesi olen jaksanut kaiken sen. Rakkauteni sinuun oli ja on pyyteetöntä, aitoa, syvää ja juuri sellaista kuin sen kuuluikin olla. Annoin itsestäni sinulle kaiken, en pientä palaa enkä puolikasta. Sinä määrittelet minulle sen mitä minä olen jatkossa, sinä määrittelet tulevaisuuteni.

Olen yrittänyt tolkuttaa itselleni, että olet poissa. Jätit jälkeesi tuskaa, kyyneliä, surua, tietämättömyyttä ja paljon sanomattomia sanoja. Kaikki ne illat kun olin huolissani sinusta, kaikki ne hetket kun nauroimme yhdessä ja kaikki ne ahdistuksen tunteet, joista kärsin jo silloin, ovat edelleen osa minua. Mietin edelleen sitä erästä aamua, kun vain istuimme ja joimme teetä. Ei puhuttu paljoa, mutta aamuaurinko paistoi ikkunasta silmiimme ja herätti meidät hitaasti. Tai se eräs kerta, kun keskellä yötä intouduimme tanssimaan, pikkuisessa huoneessa. Entäs muistatko, kuinka monesti nauroimme yhdessä? Osasit puhua kanssani mistä vain. Olit herkkä ihminen, joka ei kaikesta verbaalisesta lahjakkuudestaan huolimatta osannut tuoda oikeaa sisintää esille. Ujous peittyi päälleliimatun itsevarmuuden alle. Oikeat tunteet hukkuivat älykkyyden tuomaan tarpeeseen korostaa epäolennaisia asioita.

Sinä satutit minua teoillasi, niillä jotka teit itsellesi ja niillä, jotka kohdistit minuun. Välillä tuntui, että olin yksin vastuussa sinusta ja teoistasi, vaikka ne eivät oikeasti minulle kuuluneetkaan. Valvoin lukuisia öitä puhelimeni äärellä peläten ja toivoen, että se soisi. Jos se soi, olin kauhuissani ja kun se ei soinut, olin huolissani. Kun olin kanssasi, tuntui turvalliselta. Tuntui ainakin turvallisemmalta kuin silloin, kun olimme erillämme. Koska, kun olimme erillämme en voinut alkuunkaan tietää missä mennään. Valheesi satuttivat ja satuttavat edelleen. Oliko se tarpeellista? Siitä jäi jäljelle niin suuri määrä kysymyskiä, joihin en saa koskaan vastausta. Se on pahinta, sen hyväksyminen on hidasta ja vaikeaa. Tiedän sinun satuttaneen minua tarkoituksella, tiedän sinun työntäneen minua kauemmas aivan tahallasi. Et halunnut minua lähellesi, lähelle rikkinäistä ihmistä, jonka tiesit satuttavan minua. Mutta kun minä rakastin sinua, minä halusin olla tukenasi.

Siitä on nyt jo kauan, todella kauan. On myönnettävä, että nielen kyyneleitä tätä kirjoittaessani. Olet edelleen niin paljon, niin suuri osa minua. Tunnen todella kovaa tuskaa ajatellessani sitä kaikkea, mikä jäi sanomatta. Jonka sanomiseen et antanut minulle mahdollisuutta. Näen unia sinusta, joissa kysyn sinulta kaiken. Olet vastannut minulle jo moneen kysymykseen, ja minä yritän nyt luottaa saaneeni totuuden. Mutta se absoluuttinen totuus lähti sinun mukanasi.

Ja minä olen edelleen, nyt ja ikuisesti, sinun isosiskosi.

Tuntisitko mun ääneni muiden joukosta?

2007-06-03T20:21:00.000+02:00

Tietäisitkö mun tarinani kysymättä?

Selvennys, ja tunnelman kuvailua.

2007-06-02T20:41:00.000+02:00

Kaikki edellä kirjoitettu soopa viittaa vahvasti siihen, että minulla olisi nyt poikaystävä, treffiseuralainen tai edes joku viritys. Korjaan nyt mahdolliset väärinkäsitykset: ei, ei ole. Ei ole poikakaveria, miesystävää, deittiä, säätöä tai viritystä. Oli treffit, joista ei kehkeytynyt toisia. Ja sitten oli se yksi ilta kun pussailin Lintsin kallioilla. That's all folks, sorry. Ei mitään muuta tällä saralla. Ei mitään, mitä odottaa eikä mitään mistä raportoida.

Tänään olin aamukahville Rapen luona kaupalla. Hengasin, ihmettelin kyläkauppamaista meininkiä ja sen tuotteita (Käyttääkö joku muka edelleen puhelinmuistiota? Sitä sellaista paperista, jossa on porrastettu aakkoset sivun oikeaan reunaan?). Piipahdin iltapäivällä alusvaatekaupassa vain todetakseni ettei mulla ollut niihin ihanuuksiin varaa (Voiko halterneck-rintsikat maksaa 80 euroa? Kyllä voivat!!!). Söin illalla lapsen kanssa fajitaksia, joimme smoothiet ja rötväsimme popcornia sohvalle. Nautinnon sielulle tarjosi Nalle Puh ja Möhköfantti.

Nyt keskustelin Aksun kanssa mesessä. (Itseni ollessa matkalla saunan kautta sohvalle, Aksun ollessa matkalla kasvonaamion levitykseen, ja sohvalle.) Alla pätkä keskustelusta, joka kiteyttää tämäniltaiset tunnelmat totaalisesti:

-Mieti. Lapsilla on alkanut tänään kesäloma. Oivoi sitä fiilistä kakarana. Ei tarttenut tehä töitä, piti vaan uida ja leikkiä ihan vitusti.
-Niimpä. Sai olla ulkona myöhään ja silti oli aamulla turvallinen olo. Ei sellanen krapula-demonien-hyökkäys fiilis.
-Nii-in. ja äiti anto aamulla puhtaan t-paidan ja collegeshortsit.
-Kyllä. Ja kun oli syönyt aamupalan lähti vaan juoskemaan taas ulos. Söi kavereiden kanssa kaupan pyörätelineillä jätskiä.
-Voi ei. Pahinta kesässä oli ehkä se, kun piti tulla kotia syömään iltapäivästä.
-Niin oli. Lämmintä ruokaa, yök! Ja huulet oli aina ihan siniset, kun oli uinut niin paljon ja oli kylmä.
-Nykyään uskaltaa ehkä heinäkuun lopulla uimaan. Ja uimakausihan kestää ehkä 2 viikkoa. Lähden nyt lätkimään sitä tököttiä naamaan. Kaunistumista ei voi siis estää.

(Se on siis totta. Olen aikuinen.)

Tervetuloa uuteen elämääni, kesä!

2007-06-01T13:10:00.000+02:00

Nyt on ollut melkoinen putki päällä-putki juhlia, ulkoilua, alkoholia, nukkumattomia öitä, uusia tuttuja ja menoa+meininkiä. Kesän alkamisen kunniaksi olen haihatellut menemään puhtaalla tunteella. Ja nyt onkin sitten puuhasteltu oikein olan takaa!

Valo, lämpö ja aurinko edesauttaa kummasti jaksamista arjessakin. Sen avulla jaksaa muutamat työpaikkabileet aamuuna asti ja seuraavan työpäivän ilman yöunia. Raikkaan kesätuoksun keskellä on vain mukavaa kävellä rakkaan ystävän kanssa pitkin metsiä keskiyöllä ja juoruta pojista. Viis nukkumaanmenoajoista, jos tarjolla on hyvää luettavaa, sellaista joka on kannettu mulle Australiasta asti! Hedonismi kunniaan.

Tänään aamulla olin ensimmäistä kertaa pariin viikkoon väsynyt -syystä kylläkin. Päätin nimittäin tänä kesänä, etten ole nynny, en jumiudu sohvanpohjalle enkä jättä kokematta uusia asioita. Luonnollisesti sitten heti tähän kärkeen vetäisin uusia asioita kuin nuori plikka konsanaan. On pussattu nyt siellä Linnanmäen puskissa, on hilluttu Gasellin terassilla, on valvottu aamuun asti, kävelty yöllä ja syöty silliä. Mutta nyt iski väsymys.

Olen tullut vanhaksi. Mutta levättyäni tulevan viikonlopun, voin taas palata takaisin uuteen elämääni. En aio antaa periksi.

On otettava se, minkä voi saada. Ja siitä on otettava nyt sitten irti ihan kaikki.

Voimakasluonteinen taantuminen

2007-05-29T20:19:00.000+02:00

Taannuin eilen noin 13-vuotiaaksi, sillä vietin iltapäivän töiden jälkeen Linnanmäellä.

Aloitin ostamalla makkaraperunat kaikilla mausteilla plus extra majoneesilla. Se maksoi 50 senttiä ylimääräistä ja se oli mielestäni kohtuutonta. Poikkeuksena siihen kun olin 13-vuotta, en tilannutkaan limsaa vaan vichyä. Makkaraperunat syötiin penkillä, kertakäyttöhaarukalla ja rasva suupielestä valuen. Taustalla kirkuivat pikkutytöt Raketissa.

Sen jälkeen oli vuorossa kierros madellen ympäri koko huvipuistoa. Matkalle sattui sumuverho, josta tihkui niskaan kosteutta ja sadetta. Kikatin. Katselin Kieputinta ja sitä toista aika kummallista Vispilää jo valmiiksi pahoinvoiden, sekin erona teinivuosiin. Tunsin makkaraperunat kurkussani jo pelkästä ajatuksesta astua johonkin laitteeseen. Kaikesta ihastelusta huolimatta tyydyimme vain katselemaan, emmekä astuneet laitteisiin. Vuoristorataan olisin halunnut, mutta jokaisen kesän ensimmäinen vuoristorata-ajelu on pyhitetty minun ja Nooran yhteiseksi jutuksi, eikä siitä sovi livetä.

Ilta toi mieleen sen, kun tapasin Hra. Peetun 14-vuotiaana. Se oli silloin kahdeksasluokkalaisten suurta ihastusta ensisilmäyksellä. Sellaista kuin se vain voi olla, niin kovin intensiivistä ja naiivia, hetkessä ohi. Samalta tuntui nytkin. Se tunne vei sitten mukaan niinkin paljon, että päädyin (taantuen edelleen, mutta ehkä enemmän 16-vuotiaan tasolle) pusikkoon pussailemaan. Linnanmäen sulkeuduttua siirryin seuralaiseni kera kallioille katselemaan kesäistä arki-iltaa, aurinkoa, tunnelmaa ja Helsinkiä. Sitten pussailtiin pusikossa spurgujen, tyhjien kaljapullojen ja oravien keskellä. Koskettiin varovasti kuin sillon 16-vuotiaana urheilukentän patjoilla, ihan vähän vain ja ihan salaa. Hiljaa, ettei kukaan kuule tai näe. Suutelimme niin kauan, että huulet rohtuivat.

Kävelin yksin kotiin, ravistelin roskia hiuksistani ja oksia paidastani. Kuuntelin yhtä ainoaa biisiä hämmennyksissä. Nyt se kappale muistuttaa minua ikuisesti tuosta tuokokuun illasta kallioilla. Ihan niinkuin eräät Adidaksen-tennarit muistuttavat minua edelleen Peetusta.

Helluntain hölmöilyt, raporttia puskee

2007-05-28T11:03:00.000+02:00

Kyllä, mulla oli "tavallaan heila" helluntaina. Niin, että tämä nyt sitten kaiketi määritteli ensi kesän miestilanteeni. Jeejee, sitähän saattaa nyt erehtyä luulemaan, että mulla voisi olla jotain säpinää vielä lämpöisenä rakkauden kesänä 2007. Mutta älkää hyvät ihmiset vielä nuolaisko, sillä kohta tipahtaa.

Olin treffeillä mukavan miehen kanssa, joka nauroi mun vitseille. Aika kova juttu, sillä siihen harva kykenee ja vielä harvempi aidosti pitää vitsejäni hauskoina. Kävelimme Tokoinrannassa (oi,oi), istuimme puistonpenkillä oudossa iltavalossa (voi, ah) ja joimme siiderit (nam, nam). Puhuimme musiikista, Henry Rollinsista, lapsuudesta ja tatuoinneista. Suutelimme sateen iskiessä niskaan, samalla kun ukkonen jyrisi ja salamat löivät ilmassa. Minä kikatin. Hän halasi syvästi. Tuntui masun pohjassa, varpaat menivät kippuraan ja alkoi tuntua sellainen hyvä kutina, pitkästä aikaa. Kuulostaa hienolta, eikö vain?

Todellisuudessa, toisia treffejä ei ole tulossa. Mies ei halua seurustella. Reilusti kerrootu, mutta silti ärsyttää. Menee hyvä juttu hukkaan. Harmittaa, sillä se oli koko kevään romanttisin hetkeni. Surullista, mutta totta.

Purin harmistustani sitten yöllisellä lenkillä sateessa. Minä, uitettu koira, kuljin pitkin katuja ja maksimoin kurjuutta. Aamulla huomasin paitsi polttaneeni eilen päivällä nahkani punakirjavaksi myös hankkineeni siellä pirun sateessa itselleni flunssan. Tämän siitä saa, kun toimii omien tyhmien päähänpistojensa mukaan.

Jos ei heilaa helluntaina...

2007-05-21T18:06:00.001+02:00

... ei koko kesänä.

Näin kuuluu sanonta. Sanontoja on olemassa monenlaisia, toiset enemmän tosia kuin toiset. Joihinkin kannattaa uskoa, toisiin ei. Jotkut ovat hauskoja, jotkut ovat vähän hauskoja ja jotkut eivät ole yhtään hauskoja. Yllämainittu on nyt otettava kuitenkin todesta eikä se naurata minua tällä hetkellä ollenkaan.

Vuosi vuodelta, olen miettinyt tuon sanonnan todenperäisyyttä enenevissä määrin. Sen täytyy olla totta, sillä prosentuaalisesti juuri helluntai on määritellyt tulevan kesän heilatilanteen. Viime kesänä oli "tavallaan" heila helluntaina. Kesän mittaan oli muutama "tavallaan" heila. Sitä edellisenä vuonna oli yksi epämääräinen heila helluntaina. Koko kesän ajan oli yksi epämääräinen heila. Mahtuu historiaani onneksi yksi helluntai jolloin mulla oli oikein kunnon heila, ja se oli muuten sitten se sama joka oli vieressäni koko kesän. Onneksi muistoissani on yksi sellainen, sillä muuten katoaisi varmasti usko rakkauteen. Ja heilalliseen olotilaan.

Helluntai on siis tulevana sunnuntaina. Onko minulla heilaa sitten näkyvissä, kysyt mielessäsi. Vastaan: ei, eipä ole. Niin, että aloin tässä sitten miettimään josko sellaisen jostain ehtisi järjestämään vielä näin lyhyellä varoitusajalla? On nimittäin perhanan masentava ajatus, että koko kesän heilattomuuteni sinetöitäisiin muutaman päivän päästä. Olen nainen, kaipaan kuunpaisteessa laulettuja serenadeja, viini-illallisia kynttilänvalossa ja heilan helluntaiksi. Sitten on vielä ne yhdet juhlat, joihin ei ole kavaljeeria.

Kättä pystyyn nyt, kaikki tarjokkaat! Kenellä ei ole vielä heilaa helluntaiksi?

Lisäys: Onko kenelläkään todistusaineistoa helluntain määrittelevyydestä suhteessa heilojen määrään kesän aikana? Joku teekkari, kai te olette laskeneet aiheelle kaavan?

Niin, jännää että ei meinaa kestää!

2007-05-21T15:19:00.000+02:00

Anonyymi sanoi...

Tänä viikonloppuna luvassa melko hyvää seuraa. Toivottavasti olet valmistautunut. Salakoodi KP.

21. toukokuuta 2007 8:52:00 +02:00

Anonyymi sanoi...

Ihanan salaperäistä ja mystistä. Ja koska mie olen aika vajaa tyyppi älyämään jäänejä pikkuvinkkejä, en tätäkään tajua. On yksi aavistus.

Anna lisää vinkkejä!
S

21. toukokuuta 2007 9:45:00 +02:00

Voi hyvänen aika, että mulla on pieni elämä. Mutta silti... Pienikin jännitys, yllätys ja ilo on tervetullutta. Lisää vinkkejä kehiin siis, nimimerkki Salakoodi KP.

Ilman paperipussia voi jo hengittää

2007-05-11T13:21:00.000+02:00

Nyt uskallan jo huokaista. En ihan vielä helpotuksesta, en onnistumisesta enkä suuresta työvoitosta. Mutta pienen pieni hymyn kare tuli huulilleni. Eilinen uutinen meni läpi vain kolmen uudelleenkirjoittamisen jälkeen. Tuleva artikkeli-idea hyväksyttiin ja sain siunauksen tämänhetkiselle caselle.

Hetkellinen rentoutuminen antoi mulle heti paremman tatsin kaikkeen ja tilaisuuden tulla siitä ahdistuneen nynnyn kuoresta ulos. Se olikin minulle huono ja varsin epäsopiva rooli. Tänään olin ensimmäistä kertaa oma itseni, ihan pikkuisen. Tiedättehän, se sellainen tyttö jollaisena te tunnette minut?

Kiroilin ääneen, kun kynänterä katkesi. Soittelin reippaasti haastateltaville ja kerroin jopa yhden vitsin. Potkaisin korkkarit pois jaloistani, istuin työni ääressä itselleni uskolliseen tyyliin; jalat pöydällä ja kengät lattialla. Luukutin punkia mediaplayerillä työkavereiden kiusaksi, hehkutin Turkin euroviisu-esiintyjää seksikkääksi niin kovalla äänellä, että ohikulkevat tuijottivat minua kuin outoa lintua. Lounaani "lipsahti" puolitoista tuntiseksi. Nauroin ja puhuin liian kovalla äänellä.

Orastava minä ja minun karisma nostaa siis (kaunista tai rumaa) päätään. Vielä voidaan tömähtää pohjalle, joten eipäs nuolaista vielä ollenkaan. Ehkä tämä oli vain perjantain ansiota. Illalla on tiedossa viiniä, sen kiilto silmissä kai ihminen kuin ihminen piristyy.

Uutta, ihmeellistä ja... tuskaa.

2007-05-08T17:52:00.000+02:00

Olen universumin huonoin toimittaja, sosiaalisesti yhtä lahjaton kuin kuollut lehmä ja itsetuntoni on samoissa kokoluokissa sääskien hyöhensarjan kanssa. En osaa kirjoittaa lausettakaan oikein, en kykene ideoimaan mitään, mikä ansaitsisi paikkansa jossain muualla kuin vessanpöntön ja Helsingin viemäristön syvyyksissä. Minun kanssani ei keskustele yksikään sielu, sillä istun hiljaa nurkkatyöpisteelläni. Itken salaa vessassa omaa kyvyttömyyttäni, ruoskin itseäni 24 tuntia vuorokaudessa epäammattimaisesta toiminnasta ja pelkään jatkuvasti saavani potkut.

Hirveä tilitys, tiedän. Samaan aikaan kanssani aloittaneet muut uudet, ovat vetäneet viikossa ihan huippusuorituksia. Itse olen koonnut vaivaiset pari palstaa, nekin vain kohtuullisesti. Olen hukassa kuin mummo marjassa. En todellakaan tiedä tippaakaan mitä tehdä, sillä huomaan jatkuvasti hakevani näkökulmia, juttuja ja haastateltavia aivan väärästä suunnasta. Jokin osa-alue edellä mainituista on aina pielessä, useinmiten kaikki kolme. Olen liian kiltti, tyhmä ja ilmeisesti myös saamaton, koska tuloksia ei näy. Olen kuin sokea hiiri jääkiekko-ottelussa. Ammun laukauksia kyllä taajaan vaikka minne, mutta ne eivät osu oikeaan maaliin. Eivät edes oikeaan suuntaan.

En vain yksinkertaisesti pärjää, kuten

a) itse odotin

b) minun pitäisi

c) kaikki muut olettivat.

Tiedän, että viikon perusteella ei saa vetää liian nopeita johtopäätöksiä. Sopeutuminen vie oman aikansa, etenkin kun hyppää suuriin saappaisiin aivan toisenlaisesta maailmasta. Tiedän, että oppi tulee hitaasti ja kantapään kautta. En vain tunnista itse itseäni tästä tilasta. En minä ole mitään noista, jota juuri yllä kuvailin. Ja kuitenkin olen, juuri nyt. Nolottaa, itkettää, ahdistaa ja vituttaa. Tuntuu, että on pettänyt kaikkien -ennen kaikkea oman- luottamuksensa. Tuntuu, ettei pärjää. Ettei kelpaa. Vaikka, kyllä, tiedän ettei niin ole.

Teoria apinoista… ja niiden välisistä suhteista.

2007-04-24T09:11:00.000+02:00

Toisin sanoen, ne oikeat totuudet parisuhteista. Siitä, miksi asiat menevät, kuten menevät ja miksi ihmiset muistuttavat enemmän apinaa kuin ihmisolentoa. Henkilökohtaisesti olen päättänyt olla apinoimatta. Siitä ei seuraa mitään hyvää.

-Hermoileva apina ei saa tilannetta haltuunsa.
-Paljon mölyävällä apinalla on joku hätä.
-Älä syytä apinaa, kun se nuorena töpeksii. Se harjoittelee vasta.
-Nälkiintynyt apina ei välitä muusta kuin ravinnosta.
-Ei hyvä apina toisen apinan turkkia tahraa.
-Laumaansa vahingoittava apina ei ole muurahaisenkaan arvoinen.
-Apinoita on erilaisia. Toiset ovat isoja, toiset pieniä, toiset jaloja ja toiset halpamaisia.
-Sotaisa apinajohtaja pitää istuttaa lampeen jäähtymään.
-Apinan ei pidä tuhota puuta, jonka suojissa hän elää

Mutta ennen kaikkea:
-Puusta pudonneen apinan on otettava opikseen.

Vappuahdistus ottaa tilaa

2007-04-23T11:55:00.000+02:00

Mikä siinä on, että ihmisten on välttämättä pakko, ihan pakkopakko, juhlia? Inhoan juhlapyhiä; juhannusta, uuttavuotta, vappua ja kaikkia muitakin pakkojuhlia. Se on ahdistavaa aikaa kaikille niille, jotka eivät saa kutsua yksiinkään juhliin. Näin myös minun kohdallani. Olen katkera akka.

No, vakavasti ottaen. Ongelman ydin ei ole siinä, etteikö minulla olisi ystäviä. Problematiikka kiteytyy enemmän siihen, etteivät ystäväni ole juurikaan ystäviä keskenään. Suurelta osin he eivät edes tunne toisiaan. En kuulu mihinkään tiettyyn tiukkaan yhteisöön, joka juhlisi itsestäänselvästi pyhät yhdessä. Näinhän tapahtuu suomalaisissa elokuvissa, jotka kertovat nuorista aikuisista. Oikeasti, en tunne montaakaan sellaista kaveriporukkaa, jotka veneilisivät yhdessä pikku saarelle juhannuksen viettoon joka kesä. (Ja jos sellainen kaveriporukka minulla olisikin, minä olisin juuri se säälittävä iki-sinkku, joka toisi joka kesä mukanaan kerta toisensa jälkeen omituisemman miehenretaleen. Koskaan niistä suhteista ei mitään tulisi, sehän olisi selvää.)

Minä kuulun ainostaan vanhaan, rakkaaseen, Lyseon tyttöjen porukkaan ja tiiviiseen työyhteisööni. Jälkimmäinen ei kaikesta yhteen hioutumisesta huolimatta juhli yhdessä, ja hyvä niin. Nähdään töissä ihan riittävästi. Lyseon tytöt taasen ovat jalkautuneet eri puolille suomea ja kokoontuvat traditionaalisesti lähinnä Ilosaarirokissa ja Tapanintansseissa.

Olen viettänyt muutaman pyhän ihan yksinäni ja se riittää. Eräänä juhannuksena makasin yksin hiljaisessa Helsingissä, Töölönlahdella ja mietin miten siihen jouduin. Ruohopallot pyörivät kadulla vastaan ja ikkunaluukut hakkasivat tyhjien asuntojen ikkunakarmeja. Ankeaa. Yhtenä vappuna taas istuin yksin kämpilläni sipsien keskellä ja mietin missä ovat ne kaikki, ketä kotiini olin kutsunut. Juuri silloin, juuri niinä hetkinä, tunsin oikeasti olevani kovin yksin. Ne olivat myös niitä hetkiä, jolloin ymmärsin todellisten ystävien merkityksen.

Minulla on elämässäni hyvin paljon tuttuja, ihania ihmisiä ja loistavia persoonia, joiden kanssa voi silloin tällöin tavata ja pitää kivaa tavalla tai toisella. Minulla on paljon hyviä keskusteluja ja tunteikkaita, syvällisiä hetkiä hyvin monenlaisten ja eri puolelta elämääni tulleiden ihmisten kanssa. Mutta se mitä minulta oikeasti puuttuu, on kaveripiiri. Se sellainen, jonka luokse tietäisin olevani tervetullut vappuna, juhannuksena, uutenavuotena ja kaikkina pakkojuhlapyhinä, kun ahdistaa.

Onko tämä kaikki rikkautta vai surullista? En osaa päättää.

Kerro, kerro kuvastin...

2007-04-03T11:40:00.000+02:00

Luin tutkimuksesta, jonka mukaan nainen pukeutuu erityisen useasti hameeseen ovulaation yhteydessä. Samaisessa jutussa mainittiin muitakin asioita, joita nainen huomaamattaan tekee ovuloidessaan. Tähän luokkaan kuului keskivertoa huolitellumpi ulkomuoto, herkät tunnetilat ja huippuunsa kohonneet seksuaaliset halut. Uskon, että jokainen nainen voi allekirjoittaa ainakin yhden näistä.

Itse kuitenkin jäin miettimään tuota hame-juttua ehkä eniten. Se on nimittäin totta, että harva nainen kokee olevansa "hame-tuulella" joka päivä. Hyvin harvat kokevat olevansa "erityisen vetäviä" päivittäin. Minä en ainakaan koe olevani naisellisuuden perikuva kuin muutamina päivinä kuukaudesta, korkeintaan kerran viikossa. Muina päivinä tynnen olevani pääasiassa, se tavallinen ja tylsän näköinen Satu.

Sitten on ne päivät, jolloin tuntee olevansa ehdottomasti poikkeuksellisen kamala ilmestys, lähempänä Mörköoopperan tähteä kuin Joutsenlammen kaunotarta. Näitäkään päiviä ei kuitenkaan ole kuin muutama kuukaudessa, kyllä yleensä juuri "siihen aikaan kuusta". Tuolloin haluaa lähinnä verhoutua burkhaan ja vähän jopa sisäisesti toivoo, ettei byroossa olisi kenelläkään muulla naisella se "olen kukkeimmillani"-päivä. On niin nöyryyttävää yksistään katsella itseään peilistä, puhumattakaan siitä, että viereinen deski on missiainesta.

Kateus ja ihmisen pienimielisyys on kamala asia. Pinnallisuus ja materialismi ei ole niitä arvostetuimpia ominaisuuksia ihmisessä. Sitäkin uhmaten kirjoitin nyt hyvin kepeästi naisen suuresta huolesta; entäpä jos en tänään näyttänytkään hyvältä? Kun eihän sitä koskaan voi tietää kenet kohtaa, ja silloin sitä haluaa olla ihan parhaimmillaan. Nättinä, kauniina, hehkeänä, hauskana ja hurmaavana.

Ei merkitse sanat, vaan se mitä teet.

2007-03-28T13:50:00.000+02:00

Ja näinhän se on lähes kaikissa asioissa. Kyllä ne kuuluisat teot puhuvat aina puolestaan enemmän kuin tuhat tyhjää sanaa. Ei sillä, sanatyöläisenä on kuitenkin arvostettava myös niitä sanoja itsessään. Tottahan ihminen kaipaa sanojakin, toiset meistä kaipaavat niitä vielä erityisesti enemmän kuin toiset.

Nyt monet miettivät siellä, että missä ihme alhossa se nyt horisee ja mitä se oikeastaan yrittää rivien välistä viestittää. No, en yritä viestittää oikeastaan yhtään mistään, yhtään mitään. Puhun vain omista tunteistani, yleisesti välittämisestä ja sen osoittamisesta.

Viime päivät (oikeastaan jo pari viikkoa) olen ollut todella kipeänä, on tullut muitakin murheita ja huolia vastaan oikein satamalla. Kai se on joku universaali laki, että kurjuus iskee aina saavikaupalla niskaan. Samoin ne hyvätkin jutut kulkevat jonkinmoisessa ryppäässä. Eikä sitä hyvien asioiden rypästä osaisi arvostaa, jos ei olisi niitä huonoja päiviä ja viikkoja. Ja siten olen alkanut pohtia lähimmäisen rakkautta, toisesta välittämistä ja oikeita sanoja. Voiko kukaan lohduttaa sanoilla, näinä hetkinä?

Noina huonoina kuin myös hyvinäkin päivinä, aina elämän huippu- ja pohjahetkinä, kaipaa eniten välittämistä. Niitä tekoja, jotka todistavat rakkautta, välittämistä, aitoa tunnetta ja huolta. Sanat ovat usein silloin turhia, kuulostavat jotenkin kornilta tai ontuvat muuten vain. Oikeita sanoja ei yleensä näihin (hyviin tai huonoihin) hetkiin löydy. Teot sen sijaan eivät voi olla vääriä. Halaus käy tilanteessa kuin tilanteessa. Yksi ehdoton poikkeus on; jos halaukseen koska tahansa liität sanat: rakastan sua tai olet tärkeä, ei voi mennä vikaan.

Kuulin juuri pätkän eräästä laulusta: "Kasvettuaan ulos suojapuvustaan, vaikka pukeutuisi haarniskaan, ei se anna samaa suojaa." Näin se taitaa olla, lapsuuden suojapuvut turvasivat myös pahalta mieleltä eri tavalla kuin aikuisena yhtään mikään. Silti, haluan uskoa, että toisen halaus ja sanat: rakastan sua, auttavat jo melkein yhtä paljon kuin äidin syli joskus lapsena.

Huonoakin huonompi päivä

2007-03-22T13:09:00.000+02:00

Millainen on huono päivä?

Tämä päivä. Päivä, kun kaikki on tahmeaa. Aamu alkoi sillä, että nukkuin pommiin. Muutama kymmenen lisäminuuttia unta ei tehnytkään normaalia pirteämmäksi, vaan entistä unisemmaksi.

Töihin saavuttua tajusin, ettei siellä odota tälle päivälle yksikään oikeasti mielenkiintoinen tehtävä.

Ymmärrän myös unohtaneeni kuulokkeet ja cd:t kotiin, jotka ajattelin ottaa tänään mukaan. Tämä siksi, että voisin kuunnella aggressiivista punkia työn ohessa, muita häiritsemättä.

Kaikki tökkii ja ottaa päähän. Millä tästä pääsee eroon? Paha tuuli, mene jo pois, hus!

Epikriisi

2007-03-21T11:39:00.000+02:00

Itsensä puolustaminen on perhanan vaikeaa, ainakin minulle. Kun joku sanoo jotakin edes lievästi negatiivis-vivahteista, tulee vaikea olo. Alan kiemurrella, tulen hyvin kiusaantuneeksi, en saa sanaakaan suustani ulos ja minä -suuri suupaltti- menen hiljaisempaakin hiljaiseksi. Vaisu on oikea sana. Änkytän, ja pääni alkaa nykiä kummallisesti.

Kaikki voi alkaa hyvin pienestä, eikä toinen ole välttämättä tarkoittanut mitään pahaa sanoillaan. Silti, jos minulle töksäytetään mitään inhottavaan sävyyn, ahdistun välittömästi. Pahimpia ovat tilanteet, joissa olisi ihan todella jopa syytä suuttua vastapuolelle ja puolustautua kunnolla. Jos minua kohdellaan epäoikeudenmukaisesti, ilkeästi tai väärin, olisi ilmeisen luonnollista sanoa (fiksusti, mutta rauhallisesti) takaisin. Nappakkaan sävyyn saan minäkin toki ilmaista närkästymiseni, loukkaantumiseni ja satutetuksi tulemiseni. Mutta en tee sitä, sillä minulle on vain niin kovin paljon helpompaa puolustaa muita -kovasanaisestikin- kuin itseään edes ihan vähän.

Toisinaan haaveilen siitä, että voisin vain ottaa ja räjähtää jollekin. Siis todella huutaa suoraa huutoa ja osoittaa hänen tekonsa minua kohtaan vääräksi. Olisi hiton hienoa, jos uskaltaisin nousta puolustamaan itse itseäni ihan tosissaan ja osoittaa todelliset tunteeni. Haluaisin kovasti olla niin rohkea. Minua pidetään kyllä hyvin extroverttinä, ja minut on nähty (ihan syystäkin) pahasuisena tyttönä toisinaan. Mutta voiko kukaan minua tunteva ihminen väittää nähneensä minut oikeasti puolustamassa itseäni? Itse en muista yhtään tilannetta. Miksi, oi miksi, se on niin vaikeaa?

Siksi, koska se kuuluu "taudinkuvaan" kaikilla alkoholistien lapsilla. AAL:n sivuilla sanotaan tämä osuvasti: "Tunnemme syyllisyyttä, jos puolustamme itseämme periksiantamisen sijaan." Oireita on monia ja surullista kyllä, niin on alkoholistien lapsiakin. Ei sitä normaalisti tule ajatelleeksi kuinka pitkälle jotkin asiat elämässä vaikuttavat.

"Uskalla tulla rakastetuksi sellaisena kuin olet, niin voit lakata esittämästä sitä, jota luulet muiden haluavan rakastaa."

Kyllä mie tään tiedän, siksi siitä valitankin.

2007-03-14T14:58:00.000+02:00

Lähes jokainen toimittaja haaveilee kirjailijan urasta ja lähes jokainen kirjailija elättää itseään pää- tai sivutoimisesti toimittajana/kolumnistina. Se on jotenkin kaikessa luonnollisuudessaan aika säälittävää. Se liittyy vähän samaan ilmiöön, jota teinit potevat hormonien vallassaan. "Musta tulee vielä laulaja, mut nyt mä vaan vähän harrastan tätä." Halu ei tee ihmiselle vielä kykyjä.

Vaikka kirjailijalta ja toimittajalta paljon vaaditaankin samoja ominaisuuksia, väitän näiden olevan kuitenkin kaksi aivan eri ammattia. Parhaassa tapauksessa, jopa aivan äärilaidoilla toisistaan. Siten en jaksa enkä kykene ymmärtämään, mistä ihmeestä kaikki toimittajat ja kirjailijat saavat päähänsä olla automaattisesti molempia yhtäaikaa. Jos yhtään perehtyy näiden tiettyjen henkilöiden tuotoksiin, on lukuisissa tapauksissa toinen tyylilaji auttamattomasti huonompaa -jopa silkkaa sontaa. Vain harvat pystyvät oikeasti olemaan kaikkien alojen asiantuntijoita, edes auttavasti.

Eniten hävettää tietysti tunnustaa kuuluvansa tuohon joukkoon. Kyllä, olen se ärsytykseen asti aiheesta jauhava toimittaja, joka tahtoo kirjailijaksi. Ei, minulla ei välttämättä ole kykyjä molempiin, mahdollisesti ei kumpaankaan. Silti elätän harhaluuloissani ja pikkukuvitelmissani itseni molemmilla duuneilla. Olen idiootti. Saarnaan siitä, johon itse sorrun jatkuvasti.

Toimittajille/kirjailijoille voitaisiin helposti perustaa oma Idols-kisa, jossa voittona olisikin kustannussopimus tulevalle tekeleelle. Tämä tekelehän minun suuren paatokseni mukaan olisi ehdottomasti onneton räpellys, jota vain vajaaälyiset pitäisivät hyvänä. Surullista kaikesta, jos näin olisi, minä olisin kisassa jonottamassa ensimmäisten joukossa. Tyrkyttäisin innolla sitä omaa rääpäleen kokoista prujuani ja polvillani rukoilisin sopimusta itselleni. Hävettää myöntää.

Ain laulain työtäs tee...

2007-03-06T09:32:00.000+02:00

Toinen päivä töissä.

Tuntuu melkomoisen hyvältä tehdä taas duunia. Päivittäinen perusturhautuminen tekemättömyydestä alkaa jo helpottaa ja vireystila kasvaa muutenkin erilaisten asioiden suhteen. Mitä enemmän tekemistä, sitä enemmän tunnun saavan aikaan kaiken kaikkiaan. Tapahtuu jokin ihmeellinen flow-tilaan vajoaminen ja alan touhuta tosissani. Positiivista on myös päivittäin vaihtuvien ihmisten tapaaminen, kymmenien kanssa keskusteleminen ja ihan minkä tahansa muun asian miettiminen, kuin oman elämänsä.

Eilen juttelin vanhan tutun kanssa puhelimessa aiheesta työnteko ja aloin todenteolla ihmetellä sitä, kuinka helposti itse kukin väheksyy työtään, valittaa sen tuomasta rasituksesta ja itkee ikuista ajanpuutetta. Mitään edellämainituista väheksymättä, joskus voisi olla hyvä pysähtyä myös arvostamaan työtä itsessään ja etsimään sen hyviä puolia. Miksi sitä niin helposti pitää työtä itsestäänselvänä? Tuo ilmiö tosin pätee moneen muuhunkin asiaan.

Huonoja puolia työnteossa on, se on selvää. Eivätkä ne siitä miksikään muutu, vaikka arvostaisi ja hehkuttaisi omaa työtään kuinka paljon. On kuitenkin asennekysymys, kuinka niistä huonoista puolista selviää, mihin asioihin kannattaakaan takertua tai mitkä ovat asioita, joista jopa iloita. Minä olen päättänyt nyt iloita siitä, että olen taas töissä. Sen lisäksi, että herkkulakon tuoma kiukku alkaa helpottaa, toivon työttömyyden aiheuttaman turhautuneisuudenkin pian helpottavan.

Kurjuuden maksimointi

2007-03-01T12:16:00.000+02:00

Ihmisellähän on tapana maksimoida omaa kurjuuttaan, sen hänet kohdatessa. Henkilökohtaisesti olen mestari siinä. Kai siinä pohjimmiltaan luo myös niitä huippuhetkiä itselleen. Järjettömän surkeuden jälkeen hyvin pienet asiat saavat päivän tuntumaan aurinkoiselta.

Kaikki alkoi lomaltani Itävallasta, jossa olin urheilemassa. Olet ehkä joskus kuullut väitettävän, että urheilu on terveellistä, mutta kyseenalaistan tämän kyllä voimakkaasti. Kukaan ei ole niin kipeä kuin urheilija. Enkä minä ole minkään villin juopottelureissunkaan jälkeen ollut niin kipiä kuin olin tämän tervehenkisen urheilurytistyksen jälkeen. Mukavaa oli, sitähän ei voi kieltää. Oli enemmän kuin mukavaa. Ulkoilin, urheilin, uin, lautailin ja vietin reipasta asennetta. Söin hyvää ruokaa tasapainoisesti 4 kertaa päivässä. Ja sitten ne vauriot: muutamat "pikku mustelmat" pitkin poikin jalkoja, kaksi pattia polvissa (toinen niistä musteni), hyvin kipeä (mahdollisesti murtunut) häntäluu, jumiutunut selkälihas ja olkapää, 1 vääntynyt ja musta ranne (iso verisuoni pasahti poikki), 1 venähtänyt peukalo ja palaneet kasvot. Terveellistä? Ehei. Kaiken arvoista? Kyllä.

Kaikesta fyysisestä kurjuudesta otin sitten kimmokkeen Suomeen palattua aloittaa laihduttamaan. Nyt loppu tämä possuilu! Herkkulakko alkoi samantien ja se on kurjaa. Kohta se varmaan helpottaa, mutta juuri nyt tekee olon tuskaiseksi. Joka paikassa tuntuu olevan tarjolla jotakin makeaa. Kurjuutta aloin maksimoimaan myös lenkkiyritelmillä, itkukohtauksilla ja työstressillä. Lupaan, että jos ken tahtoo tätä kokeilla, tämä toimii. Näiden kaikkien jälkeen mikä tahansa mukava asia ei voi tuntua muulta kuin ihan parhaudelta. Niin kai se menee, itku pitkästä ilosta.

Lapsuuteni kuplassa

2007-02-13T21:25:00.000+02:00

Koko muutto otti nuppiin, olin jo luovuttamassa ja heittämässä kaiken ikkunasta pihalle. Yllätyksiä tulee kuitenkin vastaan, etenkin kun penkoo muistolaatikkoaan. Tehdessäni inventaariota laatikkojen keskellä, löysin vanhoja kirjeitä. ne saivat kaiken kaikkiaan nauramaan ja hirnumaan. Vedet silmissä liikutuin ensirakkauteni sanoista minulle: "Kenet sinä haluat mieheksesi? Minä haluan sinun kanssa naimisiin, koska sinun kanssa on kivaa tanssia discossa." Kaikki oli sanottu 9-vuotiaan ikuisella rakkaudella, suloistakin suloisempaa ja liikuttavaa.

Huvittavaa oli sen sijaan ne kirjeet, joita olin kirjoitellut itselleni. Olin unohtanut totaalisesti, että minulla oli kaksi sellaista mielikuvituskaveria, joiden kanssa olin kirjoitellut enemmänkin. Pitkiä pätkiä hervottomia juttuja. Olin nähnyt paljon vaivaa niiden eteen, hahmoillani olivat tarinat ja kaikki. Oli Vanja Stötterdan ja Diana Verrabe. Diana asui meksikossa ja hänellä oli jalkapalloilija isä. Vanja asui Helsingissä, osoitteessa Aleksanterinkatu 1. Vanja oli juuri ollut lomalla Los Angelesissa. Kuka lapsi keksii tuollaista? Kuinka minulla on voinut olla tollanen mielikuvitus? On siinä vanhemmilla ollut naurussa pitelemistä, kun olen kiikuttanut kirjeitäni postilaatikkoon sekä kun heidän on ne minulle pitänyt antaa naama peruslukemilla.

Ei ihme, että kirjoitan edelleen työkseni sekopäistä kamaa, jolloin mielikuvituksella ei ole rajaa..

Kodinputkihommia yms. tarjolla halukkaalle.

2007-02-13T15:48:00.000+02:00

Laatikoita, teippiä, roskapusseja, keräyspapereita, kansioinventaariota, laatikko-tetristä livenä, kymmeniä reissuja jätepisteellä, lukuisia puheluita, jotka alkavat virallisesti itsensä esittelyllä ja edes takaisin sahaamista henkisesti ja fyysisesti. Arvaatko jo mistä on kyse?

Muutosta.

Hmpf. Joku on joskus sanonut, että muutto on ihmisen elämässä toiseksi stressaavin teko, heti avioeron jälkeen. Avioerosta en niin tiedä, joskus se voi nimittäin olla hyväkin ratkaisu, jopa oikeasti helpottava. Toisaalta, itse olen eronnut vain kihlauksesta, jonka solmimisesta tuli muuten tänään täyteen viisi vuotta, joten en ole ehkä oikea ihminen väittämää todeksi todistamaan. Muutosta lupaan kuitenkin, että on aidosti vittumaista puuhaa. Joskin vielä kamalampaa se on silloin, kun niitä tavaroita jaetaan jonkun kanssa. (Ja tämän kerron teille nimimerkillä: Levyjäni et muuten vie! -Ai miten niin ovat myös sun?)

Pitäisi kai olla kovinkin kiitollinen, että asiat ovat niinkin hyvin, kun ovat. Päähän ottaa silti. Muuttoautoa ei vielä ole, muuttomiehiä on vain yksi ja aikaa pakata vain reilu vuorokausi. (Ja istun tässä pirun koneella näpyttelemässä tätä!) Eikä tässä vielä kaikki, vaan lisäksi yritän tunkea ja änkeä nykyisen kaksioni tavarat pieneen makuuhuoneeseen ja tulevan kämppikseni suostumuksella keittiöön (onneksi ne kaikista tärkeimmät, rakkaimmat ja arvokkaimmat tavarat voin täten säilyttää). Osan tavaroista lahjoitan hyväntekeväisyyteen ja loput sijoitan Sannibeiben varastoon. Muuttoautolla (jota ei siis ole, eli lue: pyörälläni) ajellaan useita reissuja pitkin poikin stadia.

Lupasin, etten valita. En kuitenkaan voi hillitä itseäni, sillä tää on syvältä.

Onneksi uusi kämppis on paitsi seksikäs pimu myös mahtava tyyppi. Ja ystävä. Lievittää vähän tuskaani.

Los Gradulos -tilitys

2007-02-06T18:38:00.000+02:00

Ystäväni valmistui juuri valtiotieteiden maisteriksi. Olin valmistujaisissa ja aloin toden teolla pohtia myös omaa valmistumistani. Olen yliopisto-opiskelija "taattua laatua jo vuodesta 2002". Niin. Tulevana syksynä käynnistyy viides vuosi. Ensimmäisenä opiskeluvuotenani sai kasaan ihan kohtuullisen määrän opintoviikkoja. Toisena keskityin lähinnä juhlimiseen, mutta sain jotenkin raavittua silti muutaman pylpyrän tilille killumaan, lähinnä Kelan iloksi ja hyödyksi. Kolmantena en enää laittanut tikkuakaan ristiin edes suunnitelmien puolesta ja neljäntenä en ole edes puhunut aiheesta.

Sitten puolustuspuheenvuoro.

1. opiskeluvuonna olin reipas, uusi, innokas fuksi ja rakastunut.
2. opiskeluvuonna olin juuri eronnut, villi ja vapaa taivaanlintu.
3. opiskeluvuonna olin kyllästynyt, yliopistokaupungista jo pois muuttanut ja työelämän kynnyksellä.
4. opiskeluvuonna olin vastuuntuntoinen, kypsempi, tyytyväinen ja työelämässä.

Sitten haukut itseltäni itselleni.

Piipahdin kampuksella jokin aika sitten ja törmäsin tuttuun, joka aloitti opintonsa samaan aikaan kanssani. Kysyin mitä kuuluu, oli kuulemma menossa graduseminaariin. Kysyi multa mitä kuuluu, kerroin olevani menossa assistentin luo suunnittelemaan tulevien perusopintojen loppuunsaattamista. Isku vasten kasvoja! Minä todellakin voisin olla jo valmistumassa, vaan ei. Minä valitsin toisin.

Toisaalta en kadu tippaakaan omaa valintaani, olen saanut hienoa ja arvokasta työkokemusta sekä oppinut itsestäni. Kadun ainoastaan valintani ehdottomuutta, sitä että pitikin mennä sysäämään ne opinnot niin totaalisesti sivuun. Nyt ollaan nimittäin lievässä syöksykierteessä. Rahaa ei Kela tarjoa, kun en ole opiskellut. Ja rahaa ei tule, ennen kuin opiskelen. Vaan mistä raha ja aika niihin Kelan kohtuudella vaatimiin opintoviikkoihin? Syy on peilissä, tiedän, ja sekös vituttaa.

Siinä sitten kaverini valmistujaisissa tuijotin kuola valuen kuutta lahjaksi saatua shampanjaa ja mietin, josko noiden kiilto silmissä kykenisin valmistumaan, edes joskus. Sitä ennen pitää vaan tehdä parit pakolliset kieliopinnot, saattaa pääaineopinnot loppuun, ottaa muutama tutkimuskurssi, kirjoittaa proseminaari ja kandintyö sekä tehdä se GRADU. Mutta sitä ennen, pitää etsiä töitä, jolla rahoittaa niiden teko. Ainakin aluksi...

On pakko painaa pitkää päivää.

2007-01-26T11:07:00.000+02:00

Työnhaku käy työstä. Tässä muutamia syitä:

1. Hakemusten tekeminen on taiteenlaji, jota en ilmiselvästi hallitse. Vietän täten aikaa koneella huomattavasti enemmän kuin koskaan töissä ollessani. Kyyttään mol.fi-sivustoa useita kertoja päivässä. "Jos sittenkin..."

2. Puhelimen jatkuva tuijottaminen on henkisesti ja fyysisesti kuluttavaa. Sydämentahdistin olisi hyvä tasoittamaan toistuvia rytmihäiriöitä, jotka aiheutuvat puhelimen valon vilkkumisesta tai soittoääneen ilmoille kajahtamisesta. Jotkut ovat keksineet myös tuntemattomasta numerosta soittamisen olevan hauska ja näppärä käytännönpila minulle.

3. Itseään on pakko myydä joka paikassa, kaikille. Eihän sitä koskaan tiedä, jos juuri tämä henkilö tuntisi jonkun, joka tuntee jonkun... Tiedättehän, kuinka nää jutut menee? Tämä henkinen prostituutio on rankka ammatti.

4. Joidenkin paikkojen hakemusten postittaminen on tehty mahdollisimman hankalaksi, kai sillä testataan aitoa kiinnostusta. Ihan miten vain, mutta joissakin lafkoissa ei selvästi olla vieläkään siirrytty sähköiseen tietotekniikkaan. Kusti on pantu polkemaan toden teolla.

5. Laskupino ahdistaa liikaa, tuijottaa vierestä minua enkä kykene kirjoittamaan hienoja hakemuksia. Sen sijaan sitä suoltaa silkkaa paskaa paperille.

Työttömyys sen sijaan käy hermoille. Ei siis ainoastaan minun, vaan kaikkien lähimmäisteni. Tässä muutamia syitä:

1. Vietän liian paljon aikaa yksin. Siitä seuraa loputon (entistä 100% pahempi) puheripuli. Ystävät eivät saa hetken rauhaa puheentulvaltani. Anteeksi!

2. Alan tehdä uusia (turhia ja typeriä) urasuunnitelmia, joiden systemaattista rakentelua teen ääneen päivät pitkät.

3. Kyttään naapureitani aivan liian tarkasti (toden totta, vastapäisessä talossa yhdellä kundilla on kiikarit!).

4. En hoida kotitöitäni, koska "aina on aikaa". Siirrän ne jatkuvasti tuonnemmas. Lopputulos: en saa mitään aikaan, paitsi hiton hyviä suunnitelmia.

5. Laskupino kasvaa, vaan ei koskaan tyhjene.

Ystävälle.

2007-01-26T11:06:00.000+02:00

Kuinka paljon onkaan sielusi nähnyt!
Kuinka kovin siihen on voinut sattua.

Siellä jossain on silti aina ollut,
sielusi kaunis, luonteesi rohkea,
Sinä itse, se ainoa oikea.

Mihin vielä kuljetkin, mitä vielä synnytät,
ei määrittele sitä koskaan mikään muu,
kuin puhdas, aito rakkaus,
sielusi palo ja kaikki se mitä itsellesi ansaitset.

Sen kaiken saat pitää, nauttia ja rakastaa.

Kirjaongelma

2007-01-10T15:47:00.000+02:00

(kuva: Antti Jokela)
Kuinka monella muulla on sama ongelma kuin minulla? Loputon määrä kirjoja, kaupat ja divarit pullollaan luettavia opuksia, joihin ei millään riitä aika. On masentavaa käydä kirjakaupassa ja todeta, ettei ole A) varaa B) järkeä ostaa kaikkia niitä kirjoja, jotka omakseen haluaisi.

Olen havainnut, että tässä kaltaisteni joukossa on kahdenlaisia lukutoukkia. Niitä, jotka ostelevat sekopäisinä kustantamoiden alennuksista, kirjan ja ruusun-päivänä akateemisesta ja kassikaupalla antikvaarisista kovakantisia toisensa perään. Tämä ryhmä ihmisiä ostaa hyllyt täyteen ja kun Lundiasta loppuu tila, he ostavat lisää hyllyjä ja päätytikkaita. He eivät missään nimessä karsi hyllystään pois virheostoksia eivätkä he koskaan luovu yhdestäkään lärpäkkeestä, ei edes siitä: "Kiteeläisiä sanaparsia vuosien varrelta" -kirjasta, sillä "sen saattaa vielä yleissivistyksen vuoksi lukea". Heidän yöpöydällään on aina enemmän kuin 3 kirjaa kesken.

Sitten on se toinen joukko. He lukevat koko ajan aktiivisesti kirjojaan, mutta harvemmin ostavat niitä. He lainaavat uusimman Kjell Westön työkaverilta, tutulta tai sukulaiselta. Muuten mielenkiintoisia tai vahingossa löydettäviä teoksia he kyöräävät kotiin kirjastosta. Heidän kirjastokorttinsa magneettiraita kuluu loppuun vuodessa eikä heillä ole koskaan myöhästymismaksuja. Ja jos onkin, he maksavat ne kiireen vilkaan pois, jotta he voivat lainata taas lisää. Heille ei kerry hyllyihin turhia sanoja kansissa pölyttymään eikä heillä ole pakonomaista tarvetta ajatella, että: "kyllä minä vielä tämän luen". Jos kirja tökkää, he eivät lue sitä vaan palauttavat sen. Piste.

Itse kuulun ensimmäiseen joukkoon, joskin yritän ja haluan kovasti kuulua jälkimmäiseen. Ongelmani on vain se, että haluan omistaa! Mistä tämä sitten kertoo?

Kuvottavia tapoja on sullakin.

2007-01-08T17:02:00.000+02:00

Kaikilla, myös minulla, on erilaisia kuvottavia tapoja, joista muut eivät pidä tai joita he eivät yksinkertaisesti ymmärrä. Tai halua ymmärtää. Aion paljastaa yhden omani, sen lisäksi että pidän toisten ihmisten (ja omien) korvien kaivamisesta hiuspinnillä.

Yön sydäntunteina baarista lähtiessäni minun on ehdottomasti saatava aurajuustoranskalaiset -tai kuten itse niinä sinä hetkenä kutsun: "aurahjuushtohraneth". Joensuussa ne tilataan Taren grilliltä, vain 2 egeä ja Helsingissä on mentävä Jaskan luo. Ranskalaiset on luonnollisesti tilattava kaikilla mausteilla. Sekaan paljon kurkkusalaattia, sipulia, aurajuustoa, majoneesia, sinappia, ketsuppia ja -ah- valkosipulia. Paljon. Usein humala aiheuttaa minulle harhan siitä, että olen isomahainen rekkamies, painan 120 kiloa ja kova syömäri. Näin ei siis tokikaan ole, ainakaan toivottavasti. Harhakuvitelmissani saatan sitten äityä tilaamaan aivan liian isot ranet, kuten eräänä talvipakkasiltana Imatralla. Yöllä sängyssä jaksan nimittäin syödä erittäin sotkuisesti kertakäyttöhaarukallani vaahtomuoviastian sisällöstä kolmanneksen, jos sitäkään. Annos jää lepäämään viereeni, sängyn alle ja jaffan olen ehkä hyvällä tuurilla muistanut laittaa jääkaappiin. Taivainen ranskissatsi odottaa kiltisti aamua ja krapulaista naista.

Herättyäni ensimmäisenä muistan kallisarvoiset ranskalaiset, joihin olen viimeiset hiluni yöllä järkevästi sijoittanut. Ne tuoksuvat nenääni ja herättävät sekä minut että nälkäni. Kädet täristen ja kuola valuen tartun kaikella kankkusen minulle suomalla vimmalla kylmään annokseeni. Jo hyvin kylmentynyt rasvainen ruokasetti on asettunut höttöiseen olotilaansa eikä varmaan houkuta yhtäkään normaaliolotilassa olevaa ihmistä tarttumaan muovihaarukkaan. Mutta minäpä tartun ja ahmin sitä ahnaasti kaksin käsin.

Kylmä edellisyön nakkarisapuska on erityinen nautintoni, jonka sulattelen alasti krapulassa ensimmäisenä sängyssä. Sen rasvainen, kylmä, tirisevä koostumus sulaa suussani ja helpottaa muuten kamalaa oloa huomattavasti. Se yhdessä (hyvällä tuurilla) jääkylmän jaffan kanssa suo pyörivälle vatsalleni hetken rauhan ja täyteläisen tunteen, loputtoman karusellin sijaan. En voisi sillä hetkellä toivoa parempaa. Suurelta osin kuvottavaa ja erittäin epäfeminiinistä, tiedän.

Ja ne teistä siellä, jotka voivat pahoin tätä lukiessaan: tuntekaa huoletta pisto sydämessänne. Teilläkin on kuvottavia tapoja, ette vain uskalla tuoda niitä julki! (Kyllä, tämä on haaste! Kommentteja peliin!)

En ole ollut baarissa enkä snägärillä aikoihin, joten tuo ajatus tuli mieleeni. Seuraavaa kertaa odotellessa.

Vuonna 2007

2007-01-03T11:44:00.000+02:00

Jos muistelen viime vuotta ja yritän jotenkin summata sitä siihen missä olen nyt, en ehkä usko itsekään todeksi kertomaani.

Tasan vuosi sitten aloitin it-tukihenkilönä ja koulutusorganisoijana kokopäiväisesti. Reilu puoli vuotta sen aihealueen parissa opetti suunnattoman paljon ja selkeytti omia käsityksiä siitä, mitä oikeasti haluan tehdä työkseni. Siirryttyäni kesän lopulla varsinaiseen kirjoittajantyöhön nuorisoviestinnän puolelle, aloin toden teolla nauttia omista kyvyistäni ja tuotoksistani. Aamulla ei enää tehnytkään mieli lojua sängyssä koko päivää, sunnuntaisin ei huvittanutkaan suunnitella maastapakoa eikä mikään tuntunut enää niin väkinäiseltä. Olen tiennyt jo kauan haluavani kirjoittaa, mutta mitä-missä-miten onkin ollut se vaikeampi osuus. Olen kokeillut lähes kaikkea mahdollista. Nyt tuntuukin, että se oma tapa kirjoittaa on alkanut löytyä. Mutta katsotaan nyt, aika näyttää.

Viimeisen vuoden aikana podin sydänsuruja useaan otteeseen, ihastuessani karjalaiseen pitkätukka-mieheen. Suurta dramatiikkaa näihin sydänsuruihin ei onneksi liittynyt vaan sellaista nykypäivänä erittäin tyypillistä aikuisten ihmisten säätämistä, sitoutumiskammoa ja tietämättömyyttä omista haluistaan. Tästäkin tuli opittua; jos ihminen ei tunne itseään ja omia halujaan, ei häntä voi kukaan muukaan tuntea. Jos ihminen ei osaa itse määritellä omia odotuksiaan, ei kukaan voi niitä myöskään täyttää. Opin, että jossakin kulkee raja. Opin, että viime kädessä minä olen vastuussa itsestäni. Vain minä voin rakastaa itseäni mahdollistaen muiden rakkauden.

Lapsia on ollut ikävä. Vuosi sitten lopettelin lastenhoitotyöni ja tiesin jo silloin, että se tulee olemaan vaikeaa. Olen onnekseni ollut aika paljon heidän kanssaan tekemisissä, sillä olisi todella outoa, surullista -ja jopa mahdotonta- vain kadota heidän elämästään. Toinen toisiltamme olemme oppineet niin paljon, ettei sitä voi edes alkaa selittää. Olen oppinut ainakin hyvin konkreettisesti sen, millaista on rakastaa ehdoitta. Sitä on rakkaus lapsiin -vaatimatonta ja kaunista.

Olen kirjoitellut pitkin vuotta itselleni erilaisia post it-lappuja eri puolille asuntoani, kalenteriini ja muihin epäolennaisiin paikkoihin. Ne ovat muistuttaneet minua milloin mistäkin tärkeästä ja vähemmän tärkeästä asiasta. Keittiössä on kaapin sisäpuolella keltainen lappu, joka huutaa: "rakasta vain niitä, jotka rakastavat sinua". Tuolla lauseella oli pitkään väliä. Se sai minut uskomaan taas itseeni ja omaan arvooni. Nyt, se ei oikeastaan enää tunnu ihan niin ehdottomalta ajatukselta.

Alkavalle tälle vuodelle en tehnyt lupauksia. Sen sijaan olen ajatellut (en luvannut) jatkavani post it-taidetta edelleen. Tuorein lipare kertookin:
"Teitkö sen niin kuin tahdoit, vai teitkö niin koska sinua käskettiin ja alistuit?"
Tiedän vastauksen, vaan onko se sitten sama, jonka voin todeta taas ensi vuonna tähän aikaan?

Parisuhteellista -vihdoinkin!

2006-12-19T10:47:00.000+02:00

Helsingin Sanomien sivuilla voi tehdä parisuhdetestin. Testissä voi testata paitsi oman ja kumppaninsa yhteensopivuutta myös omaa yhteensopivuuttaan julkkisten kanssa. Mahtavaa! Tätä on odotettu.

Kylmä hiki otsalla aloin naputella vastuksiani. Harkitsin tarkkaan jokaisen pylpyrän lopullisen paikan eikä kunkin kysymyksen painokerroinkaan jäänyt minulta pohtimatta. Muutaman kohdan kyselyn täyttäminen oli minulle elämää suurempi asia; nyt ratkaistaan minun kohtaloni. Vastaavatko kaikki vuosien suunnitelmani todellisuutta? Olenko edes likimain kuolannut oikeiden julkkismiesten perään? Onko minulla realistiset käsitykset omasta parisuhteellisuudestani?

Ei ole, ilmeisesti. Listani top 3-kohtaan mahtui 1 nainen ja top kymppiin niitä upposi jo neljä. Mitä tämä kertoo nyt minusta? Onko seksuaalisuuteni sittenkin toista kuin olen kuvitellut? Hyvä Satu Taiveaho, haluatko jättää tuoreen kihlattusi ja olla minun kanssani loppuelämäsi? Se olisi omalla tavallaan aika kaunista ja söpöä; kahden naisen Satumainen perhe. Satu&Satu co.

Jos poistan listaltani kaikki naiset, saan jo aika hyvän top 5 -listan. Se ei olekaan sitten niin kaukana omasta kuvitelmastani parisuhteena, joskin näyttää menevän nurinkurisesti väärässä järjestyksessä. Lopussa ovat kuumottavimmat tyypit.

1. Joel Melasniemi
(Kuolasin herraa kieli pitkällä jo joskus muinoin rokin backstagella. Ihana on.)
2. Anssi Mäki-Jaakkola
(Se Maajussi, joka sai kenkää Mialta, kun ei tykännyt Mian koirista. Emmie tätä kyllä ottaisi. En vaan ottaisi.)
3. Perttu
(BB-Perttu Sirviö. Ihq. Olen kuolannut livenä tätäkin The Baarin avajaisissa. Ah. Oh.)
4. Osmo Kontula
(Kuka? What? Miksi tämä?)
5. Juhana Helmenkalastaja
(Tämä liittyy vahvasti vanhoihin -ja ehkä vähän nykyisiinkin- mieltymyksiini hyvin puhuvista pukumiehistä. Mieluummin olisin kyllä ottanut tähän kohtaan Alexander Stubbin tai Jari Sarasvuon. Kauluspaita on vaan kiihottava, minkäs sille tekee.)

6. Sika-Harri
(Tämä on bonus, koska Sika-Harri oli minun suosikki Maajussi. Koska Kaljut miehet ovat pakkomielteeni. He ovat vain yksinkertaisen HOT!)

Mutkat suoriksi -ensin vasempaan

2006-12-18T16:23:00.000+02:00

Apinaorkesterin matkanjohtajalle jäi vissiin vähän tuo vasemmanpuoleinen liikenne selkäytimeen. Oli nimittäin vetäissyt liikenteenjakan väärältä puolelta aika vauhdikkaasti. Ei onneksi henkilö- tai ainevahinkoja.

Joulukuu maailmalla, jouluksi kotiin.

2006-12-18T15:18:00.000+02:00

Palasin työmatkaltani Genevestä joulunalushässäkän keskelle. Kaikki lahjat on vielä ostamatta, henkinen orientoituminen on aloittamatta eikä minulla ole joulukoristeitakaan. Vietettyäni lähes koko joulukuun maailmalla, on ollut vaikeaa sopeutua siihen, että joulu todella on tällä viikolla. Tällä viikolla matkustan vielä pohjoiseen (...Kemihän on melkein kuin menisi kylään eksoottisesti Siperiaan...), ennen lopullista rauhoittumista pyhiksi. Matkaa on matkan perään, kun hippuloin & sukkuloin kaupunkien ja valtioiden välillä. Ja mikäs siinä, ei haittaa yhtään.

Mutta joulua on vaikeaa käsittää. Genevessä kukkivat kukat, aurinko porotti taivaalta eikä lämpötila ollut lähelläkään miinusta, itseasiassa takissa tuli hiki. Työn puolesta matka oli antoisa, vaikka omat kommervenkkinsä olivatkin mukana. (Niin kuitenkin aina, kun matkustaa ihmisten kanssa.) Ranskankielentaitoni, joka oli lähtökohtaisesti nolla, koheni suhteessa lähtötasoon huimasti. Ainakin ymmärryksen tasolla, ja jopa hieman puhuttunakin. Tuli todella kova polte oppia se vielä paremmin. Huomaan olevani ihminen, joka oppiikin parhaiten kuuntelemalla ja puhumalla, lukemisen sijaan. Kun oheislukemistonani oli vielä Vuosi Provencessa-kirja, alkoi peli tulevaisuudelle olla selvä. Joskus on saatava asua vuosi elämästä Ranskassa.

Gastronomia teki myös vaikutuksen Sveitsissä. Sveitsin omat ylpeydet -suklaa ja fondue- veivät kielen mennessään ja toivat varmaan pari kiloa tullessaan mahan ympärille. Viinit ja muu ruoka, kaikki olivat ihanaa sekoitusta Keski-Euroopan parhaimmistosta. Satu vuodatti kyyneleitä keittiökauppojen luvatussa maassa, koska Visan limiitti ei riittänyt kaikkiin niihin ihaniin kokkausroippeisiin, joita oisin voinut kotiin mukanani kantaa. Kuten minut tuntevat arvaavat, löysin sieltä lisää "kummallisia ja käytännöllisiä keittiötarvikkeita". Paikan päällä oli myös huomattava, että Sveitsi on paitsi juuri yllä mainittujen keittiövälineiden, ruokien ja Henry Dunantin myös kellojen, pankkien, värikynien, linkkuveitsien ja alusvaatteiden luvattu maa. Uskomatonta väkeä!

Ilahduttavaa on tässä viime aikojen matkustelussa ollut lentopelkoni helpottaminen. Joskin on sanottavaa, että se on aina vähemmän voimakas matkustettaessa seurueessa. Silti, nyt osasin ilmakuoppienkin aikaan olla huutamatta ja keskityin vain itseeni. Toisaalta, punaviini tasoittaa oireita kummasti. Jopa maanpinnalla... Frankfurtin turvatarkastus oli ennätys tiukka, eikä punaviinin jälkeen enää haitannut yhtään stripata kaikkea pois. Paitaanikin nosteltiin, jotta napakoruni pääsisi turvamiehen tarkempaan syyniin. Ainoa asia joka sai tytön tulistumaan, oli turvamiestin pilkkaavat sanat neidin huulikiillosta. -Kai mulla nyt saa olla juuri sen väristä huulikiiltoa, kun tahdon! Saksalaiset on outoja.

Maalari maalaa taloa...

2006-12-11T14:45:00.000+02:00

Tänään pääsin toteuttamaan erään unelmani. Maalasin yhden seinän kokonaan pinkiksi. Seinän maalaus kuului erääseen työprojektiin, jossa huomenna kuvataan kuvasarja isompaan lehtijuttuun. Taustan piti olla pinkki, graafisen ohjevärin mukainen, ja seinässä naulakoita. Maalasimme siis seinän pinkiksi. Ja minä olin ihan liekeissä, kuten arvata saattaa.

Maalailu oli minusta hauskaa ja terapeuttista, mutta en tiedä mitä mieltä muut ovat minun "ammattitaitoisista" otteistani työnlaadussa. Olisin kernaasti sutinut ja räiskinyt väriä seinään pidemmänkin aikaa ja huomattavasti luovemmin kuin nyt tein. Tämä seinä ei kuitenkaan ollut minun tekeleeni eikä päätösvaltani siis yltänyt siihen asti. Sen sijaan fiilistelin musiikkia (Night fever-biisiä), rullailin telalla maalia ja kikatin hyvää oloani (mahdollisesti myös niitä aineita, joita olin hengittänyt). Astuin maalipurkin kanteen (kyllä, mustat sukkani ovat nyt pinkit) ja levitin lattianrajaan värin talouspaperilla. Tiedoksi teille, jotka siellä päivittelette nyt minun erikoisia toimintatapojani: ne toimivat ihan hyvin. Talouspaperilla saa ihan hauskan kuvion aikaiseksi. Hetkellisesti harkitsin jopa alan vaihtoa, sillä aloin uskoa jo olevani maalarimestari. Todellisuudessa olin varmaan niin tärpätti-pintamaali-höyryissä, etten enää erottanut unta todesta.

Sitten palasin tähän työpöytäni ääreen hakkaamaan näppäimistöä.

Haluaisin olla Tuhkimo

2006-12-11T09:30:00.000+02:00

Kyllä, koska Tuhkimo on tyylikäs nainen, joka osaa poistua juhlista ilon ollessa ylimmillään. Minä en osaa. Viikonloppuna oli ensimmäiset pikkujoulut, jotka oli määritetty loppuvaksi kello 23. Olin mielessäni ajatellut poistua "siinä kymmenen tuntumassa, ehkä hieman aiemmin", olihan mulla edelleen matkasta johtuvaa univelkaa ja yleisväsymystä. Vaan ei, eipä tietenkään. Kello oli jo yli yhdentoista, kun seisoskelin vanhemman herran vieressä ja kaadoimme kilpaa viimeisiä viinintippoja pullosta laseihimme.

Lähtisikö Tuhkimo jatkoille? Ei lähtisi. Lähdinkö minä? Kyllä lähdin. Oikein hinkumalla hinguin sinne, vikisin ja houkuttelin muitakin. Ketä vain, kaikkia mahdollisia. Paikkaehdotuksia minulla ei ollut, joten seurasin lampaan tavoin muuta porukkaa ja olin edelleen "siis aivan älyttömän hienoissa fiiliksissä". Sain kahdelta isolta mieheltä kyydin asemravintolaan, jonne jatkot lopulta siirtyivät. Olin saavuttanut tähän astisen pohjani, sillä asemaravintola ei tuntunut omimmalta paikalta viettää iltaa, vaan kun jatkoille oli päästävä. Millä hinnalla sitä ihminen todella myy oman arvokkuutensa? Asemaravintolan saksalaisen tummanoluen hinnalla, 6,20 €. Halvalla lähtee.

Ne kaksi isoa miestä muuten, olivat aivan mahtavia tapauksia. Toinen oli englantilainen, ja joutui siten kuuntelemaan kun sönkkäsin pikku tuiskeessa englanniksi Lontoon matkani highlightit. Hänellä ei ollut aiheeseen mitään sanottavaa. Toinen oli ruotsinkielinen toimittaja, joka joutui kuuntelemaan, kun selitin hiprakassani omaa toimittajaideologiaani ja palavaa haluani kirjoittaa. Hänellä ei ollut aiheeseen mitään sanottavaa. Molemmat joutuivat kuuntelemaan kaikki ne huonoakin huonommat vitsit, joita minulla on tapana laukoa kellon lähestyessä tappia. Hauskaa heillä ainakin oli, sitä en epäile. Tunnelma oli oikein mukava, -pilkkuun asti.

Ongelmani on kuitenkin se, etten osaa poistua juhlista ajoissa. Vaikka en mitään varsinaisen typerää mokailisikaan, niin onko minun ihan välttämättömän pakko olla loppuun saakka läsnä ja pelätä menettäväni pileistä jotain, jos poistun vähän aiemmin? Tuhkimo on alati tyylikäs ja osaa olla haasteellinen, hieman arvoituksellinen ja elegantti. Minä en mitään noista, vaikka niin paljon haaveilin Tuhkimon ammatista. Sisareni eivät tosin ole ilkeitä, sen asian haluaisin kaikesta huolimatta säilyttää ennallaan.

...Miula on ihana työ....

2006-12-08T14:08:00.000+02:00

Miula on ihana työ ... miula on ihana työ... miula on ihana työ... miula on ihana työ...

-Enkä mie etes haluis olla yhtään missään muualla nyt...

Apinat Lontoossa

2006-12-07T18:22:00.000+02:00

Sekalainen, entuudestaan toisilleen tuntematon, viiden hengen ryhmä otti ja päätti lähteä Lontooseen. Ihan hetken mielijohteesta, toisiaan tuntematta, kokeilemaan uutta. Minullakaan ei ollut mitään odotuksia, ei ehdottomia suunnitelmia eikä visiota matka-aikatauluista. Minulla oli vain lentoliput ja tuntematon seura.

-Mitä siitä saa, että ottaa riskin?

100% onnellisuuden.

Ensimmäistä kertaa aikoihin, olin onnellinen. Joukko osoittautui toisilleen sopiviksi matkakumppaneiksi, keskenään toimeentuleviksi ihmisiksi ja eritoten toisiaan lietsoviksi, Apinaorkesteriksi. En muista, koska olisin nauranut viimeksi niin paljon, kuin olen tämän viikon aikana Apinaorkesterin kanssa nauranut. En tiedä, koska olen viimeksi nauttinut niin aidosti jokaisesta minuutista ja kaikesta siinä ympärillä. Aitoa onnea. Nauru todellakin pidentää ikää.

Lontoossa käveltiin puolisen sataa kilometriä, ainakin. Lontoon lähistöllä, Cambridgessa ja muualla ajettiin autolla, ihmeteltiin. Pimeään moottoritiehen upotetut heijastimet tuudittivat uneen äänellään; "Trant, trant, trant"-aina kun renkaat kohtasivat heijastimet. Läheisyys oli käsin kosketeltavaa hiljaisessa autossa, kaunis, hauras hetki. Lontoon pubeissa pelattiin "Scrabblen kaltaista sanapeliä", jonka piste-ennätyksestä tuli ainakin minulle pakkomielteen kaltainen ongelma. Käsittääkseni olen tällä hetkellä ennätyksen haltija: "And our fourtytwo points goes to Finland!". Pubeissa maisteltiin myös nami-nami-olutta lagerista tummien tuoppien tulkkeihin saakka. Turistirysät käytiin tsekkaamassa, digikameran laukaisinta hakattiin ahkerasti ja ihastelevia lauseita riitti tyyliin: "tuon mie ostaisin", "kato tuota, ihana" ja "piste". Itsenäisyyspäivän piknik vietettiin Thames joella öiseen aikaan, valojen syleilyssä.
-Kuinka usein näin käy elämässä?

Apinaorkesterin jokainen jäsen sai jotain omaa. Muusikko oli musikaalissa fiilistelemässä kauan elänyttä haavettaan. Toimittaja näki Ziggy Stardustin puhelinkopin ja eksyi Fysioterapeutin kanssa metroon, -pahasti. Leipuri osti mausteita ja "pimp daddy"-hatun. Matkanjohtaja oppi ajamaan vasemmalla puolella tietä ja jaksoi valaa muiden älynystyröille virikkeitä, muiden jäsenien vajaavaisuuksista huolimatta. Matkanjohtajan ansiosta muutamat sekaantuivat myös käsittämättömän hyvään Ginger Aleen.

Sieluni on pakahtua, sydämeni on täynnä lämpöä. Sitten tunsin sen ihollani, kuunnellessani näin ja tiesin. Tunsin, näin sen kuuluukin olla.

"Ihmiset kaupan jonoissa

ihmiset liikennevaloissa

moottoritiellä kohti kotiaan

kaikilla kohdaltansa sama määränpää

No, mä seison sillan kaiteella

katselen alas noita autoja

mä tulen toisiin ajatuksiin

on kädessäni kaikki mitä tarvitsen

Hei varovasti nyt, tää hetki on hauras"

Itku pitkästä ilosta?

2006-12-01T12:50:00.000+02:00

Mielestäni on aivan älytöntä itkeä ilman näkyvää syytä. Itkeminen on turhaa. Itkeminen on vastenmielinen juttu, josta tulee kuitenkin vain kipeä pää ja paha mieli. Minun henkilökohtainen suhteeni itkemiseen on ongelmallinen ja monimutkainen.

Elämässäni oli useiden vuosien vaihe, jolloin en itkenyt lainkaan, koskaan, ollenkaan. En kyyneleen kyyneltä, edes silloin kun se olisi ollut paikallaan. Se oli selkeä henkinen lukko, jota en osannut enkä halunnut avata. En halunnut paljastaa sitä puolta minusta edes itselleni, puhumattakaan muista. En halunnut olla heikko, enkä halunnut muiden ainakaan tietävän ja näkevän sitä.

Sitten jouduin yhden vuoden ajan sellaisen henkisen pyörityksen keskelle, että oli pakko hakea asiaan apua. Pikku hiljaa ne kyyneleetkin alkoivat valua. Hyvä niin, sillä kyllä se joskus helpottaa oloa. Etenkin vuosien patoutumien jälkeen.

Reilut puolitoista vuotta sitten lopetin taas itkemisen uudestaan –syitä on monia. En tehnyt sitä tietoisesti, se vain tapahtui. Nykyään olen siinä pisteessä, että saatan kyynelehtiä muutaman kyyneleen joskus kun on oikein helvetin paha olla, mutta en itke. En sillä tavalla, jolla yleisesti itkemisellä käsitetään. En vapauta pahaa oloani oikein kunnolla kyynelehtimällä, vaan nielaisen heti ne alas, kun muutama valuu silmäkulmasta poskelle. Silloin tuntuu, että peli on menetetty. Inhoan tilannetta, jossa en voi hallita itseäni ja siksi en itke. En osaa, enkä kai enää oikein tahdokaan.

Se alkaa itse asiassa tuntua jo valttikortilta ihmissuhteissa:
"Ainakaan et voi väittää, että oisin itkenyt perääsi."
"Joo, en todellakaan itke sen takia."
"Mie oon ihan kunnossa."
"Ihan sama."

Eihän se ole ihan sama.

Flight Of The Conchords

2006-11-30T14:54:00.000+02:00

Olen koukussa pahasti youtube-palvelimeen. Kaikki alkoi siitä, että töissä sain kuulla tämän loistavan saitin olemassaolosta. Aluksi en ymmärtänyt sen hienoutta, mutta löydettyäni sieltä kauan etsimäni "Sepon Hetken Laulun", aloin syttyä hitaasti ja varmasti.

Sepon Hetken Laulu on osa Studio Julmanhuvin dvd-boxia, jota Sussun kanssa tuijotettiin hypnoottisesti yksi iltapäivä. Kelattiin tuota edes takaisin uudestaan ja uudestaan ja naurettiin hysteerisesti. Sussu kikattaa niin ihanan tarttuvasti. Toki tsiigasimme läpi muitakin nerokkaita Studio Julmanhuvin sketsejä. Itselläni ei ole kotona tuota boxia ja kovin niitä naurunremakkaa aiheuttavia klippejä kaipailin. Sitten ne löytyivät! Ah, oi ihanaa youtubea!

Kun sitten kerran pääsin sen makuun, löysin sieltä toinen toistaan hulvattomampia juttuja, joiden parissa kuluttaa aikaansa. Löysin jo unohtuneen Nasse-Sedän, Kummelin Lentäjän, Matematiikanopettajan tilityksen ja Flight Of The Conchordsin.

Viimeisin näistä on on niin hauska, että äly lähtee päästä. Flight Of The Conchords tulee Uudesta-Seelannista ja on kahden miehen muodostama duo. Tämä duo esittää lauluja sanan varsinaisessa merkityksessä, joten lyriikoihin on pakko paneutua ja kuunnella ne läpi. Mutta palkkio on mahtava, lupaan. Herkullisin esimerkki poikien tuotannosta on Business Time, mutta myös Jenny, Issues ja Gansta Folk Battle ovat aika namuja. Suosittelen lämpimästi.

Suklaakakkua ja tanssia

2006-11-28T20:24:00.000+02:00

Sain tänään kokonaisen suklaakakun. Se olisi mennyt roskikseen, jos en olisi pelastanut sitä pikkuraukkaa varmalta tuholta. Kokonainen suklaakakkuko roskiksiin? Never! Ja Satu to the rescue!

Tuolle se nyt sitten istuu, miun jääkaapissani. Olen vielä toistaiseksi malttanut pitää näppini kurissa ja lusikat laatikossa, mutta mutta... En ehkä kestä enää kauan. Voisiko joku nyt äkkiä tulla luokseni kylään ja vaatia kakkuviipaletta?

Huomenna minulla on tanssitunti. Onneksi. I-H-Q-U-A. Voisinkohan mie sittenkin leikata ihan pikkuriikkisen palan kakkua? Sehän kuluu huomenna tunnilla. Tiedän, että lupasin perjantaina, ettei enää koskaan suklaata. Mutta se on, hei, suklaakakku! Ei sitä voi vastustaa. Miksi sitä pitää vastustaa? Mie en ala. Tää on N-I-I-N epäreilua.

Siinähän se lepää, totuus.

2006-11-28T14:25:00.000+02:00

Eräs tuttavani, esiintyy työkseen, on kuvaillut työtään: "99 prosenttia proggiksista on paskoja".

Otettiin se sitten käyttöön katukielessä, Nooan kanssa. Sopii tilanteeseen kuin tilanteeseen, trust me.

"Ja juuri kun mie luulin, että nyt ne tajuaa mun vision. Mutta ei. 99% proggiksista on paskaa."
"Sitten sen piti soittaa, mutta kun ei niin ei. 99% proggiksista on paskaa."
"Aloitin tänään uutta artikkelia, mutta luovutin jo alkumetreillä. 99% proggiksista on paskaa."
"Yritin valita joulukortteja, mutta 99% näistä proggiksistahan on täyttä paskaa."

Myönnän, käytän sitä nyt turhankin innokkaasti, liittäen sen kaikkeen mahdolliseen sopi se siihen tai ei. Mutta on se vaan riemukasta, kun kieli on rikasta ja saa jauhaa maneerejaan ärsyttävyyteen saakka!

Bye bye, pink-babe!

2006-11-27T12:28:00.000+02:00

Mietin viikonloppuna ja tänä aamuna vaaleanpunaista väriä ja omaa outoa fiksaatioani siihen. Se on mielestäni jotenkin i-h-a-n-a ja sen jälkeen, kun Sussu maalasi niiden takan vaaleanpunaiseksi, mulle iski vastustamaton halu sisustaa mun makuuhuone sillä. Siis tyylikkäällä tavalla, ei siten kuin oisin 5-vuotiaana tehnyt. Ei siis mitään pitsihörhellyksiä tai barbi-meininkiä.

Katselin sitten viikonloppuna sisustusliikkeistä erilaisia vaaleanpunaisia asioita; appelsiininpuristinta, purkkeja, lakanoita, kumisaappaita ja koukkuja. Oikeastaan, mitä vain. Sain jo hyvän vision siitä, miltä makuuhuoneeni tulisi näyttämään. Vaaleanpunaisen lisäksi sieltä löytyisi mukavia graffitinharmaan sävyjä, kaakaonruskeaa ja erilaisia tekstiilejä, kuten beige karvaviltti ja valurautareunainen peili vanhan tavallisen tylsän tilalle. Mulla oli loistavat suunnitelmat, joihin kuluisi päättömästi rahaa.

Sitten iski totuus, tänä aamuna raitiovaunussa. Yksikään mies ei tule astumaan jalallakaan makuuhuoneeseeni, jos se on vaaleanpunainen. Se on huonoa karmaa.

Luovuin ideastani.

Hyvinhän se meni sittenkin

2006-11-26T18:01:00.000+02:00

Näin se menee:

Eilen vietin iltaa viinilasillisen ääressä katsoen sitä iltaelokuvaa, jonka alkutekstien aikana siskorakas (ja muut perheelliset) jo nukahtaa. Pohdin hammashuoltoon liittyviä kysymyksiä yöllä puoli kolmeen (oikeasti, hampaat tulisi pestä aamulla ennen syömistä) ja sunnuntaina nukuin rauhassa kymmeneen. 10 on hyvä aika nousta, ettei mene työpäivän vastainen yö liskojen kanssa taistellessa. Aamutuimaan näin tosin hämmentäviä unia matkasta Ilosaarirokkiin optimistijollalla. Päivällä lojuin ja pakkailin muovailuvahaa pakettiin. Illaksi menin lastenkutsuille, jossa perheelliset mammat kadehtivat suureen ääneen minun "luksuselämääni ja loputonta vapaa-aikaani". Palasin kotiin ihan yksin, kämppä oli pimeä, kukaan ei ollut tiskannut tiskejä, ei pessyt pyykkejä eikä siivonnut. Oli hiljaista. Kuten aina.

Näin se ei mene:

Köyhät ritarit. Siis se tv-kokkisarja. Se on teennäistä ja typerää katsottavaa. Ohjelmassa Meri-Tuuli-omacatering+tv-juontaja-tyyppinen jokapaikan höylä "tekee rennosti" ruokaa kahden komean miehen kanssa. Miehet X ja Y (nimiä ei voi muistaa) kertovat Meri-Tuulille hyviä vinkkejä, valkkaavat omasta mielestään "legendaarista ja miellyttävää jokapaikan musaa" sekä puhuvat viinistä kovin asiantuntevasti termeillä "sopii kaiken kanssa" ja "on vaan sairaan hyvää". Kaiken päätteeksi tulee montaasi heidän illastaan, jossa Meri-Tuuli jakaa heille lahjoja, kaikki nauttivat ruoasta ja viinistä hymyssä suin ja tunnelmamusiikki pauhaa.

Tämä paskaa, sanon minä!

Näin se menee:

Minun kodissani ei ole koskaan kahta hyvännäköistä miestä kokkailemassa kanssani herkkuja. Liiemmin he eivät ole täällä myöskään ylistämässä minua ja sitä "kuinka ihana tuo tyttö vaan on". Ei, he eivät myöskään ole valkkaamassa viinejä, Jorma Kääriäisen levyjä tunnelmanluojaksi (tätä en ehkä edes toivoisi) tai tunkemassa Dijon-sinappia perunamuussiin "koska se antaa kivan tatsin". Itseasiassa, jos asunnossani jostain syystä on 2 hyvännäköistä miestä yhtäaikaa, he ovat todennäköisesti varattuja mieskavereitani, jotka valittavat ikuista kiirettään ja sitä, että minä "pakotan" heidät avukseni pesukoneen asennukseen. Tai sitten ne 2 miestä ovat vain yksinkertaisesti erehtyneet osoitteesta. Viimeset vaihtoehdot ovat tv-lupatarkastaja ja postimies. Ensimmäinen oli keski-ikäinen, ruma ja antoi mulle sakot. Jälkimmäinen näki kyllä minut paidattomana, mutta oli myöskin keski-ikäinen ja ruma. Sakkoja en tosin saanut, vaan sain paketin, joka ei ollut tarkoitettu minulle.

Joten kun Meri-Tuuli ja Viivi Avellan kertovat niitä glamoureja tarinoita sinkkunaisen elämästä, he eivät voisi olla kovin paljon kauempana totuudesta. Totuus on verkkarit, sohva, telkkari ja lauantai-ilta. Meikit pysyvät meikkipussissa, pitsialushousut on kaapissa ja videolla pyörii Hugh Grant-pätkä. Ei ole seksikkäitä alusvaatteita, glitteriä pitkin poikin kroppaa ja stilettisaappaita. Seksiä ei harrastelle koska huvittaa eikä miehet soittele ovikelloa joka ilta ja vingu kylään. Viini saattaa olla todellista, mutta ei todellakaan aina viinilasista. Muumimuki käy myös.

Että Meri-Tuuli, Viivi ja muut, tässä on totuus sinkkuelosta.

Se on taitolaji.

2006-11-25T12:46:00.000+02:00

Vapaan viikonlopun viettäminen tyylikkäästi on taitolaji. Olen aivan vakuuttunut siitä, että muut kuin minä osaavat tämän jalon taidon paremmin. En ole kuitenkaan aikonut luovuttaa, vaan sen sijaan kehittyä ihmisenä -viikonlopun viettäjänä.

Laatuaika itsensä kanssa perjantaina on erilaista kuin muina viikonpäivinä. Voit ilman huonoa omatuntoa valvoa katsellen luokattoman huonoja elokuvia, kirjoittaa päiväkirjaasi turhuuksista, jotka haluaisit itsellesi ostaa ja ennen kaikkea, voit syödä. Ihan mitä vain. Valitsin eilen viinirypäleet ja riisisuklaan (Brunbergin on se ainut oikea syötävä riisisuklaa). Nukkumaan päädyin hetken mielijohteesta, enkä kellon pakottamana kuten arki-iltaisin.

Aamulla voi herätä mukavasti kelloradiosta tulevaan Pietarinkadun Oilers Go-Go -ohjelmaan (kyllä, asetan sen myös viikonloppuisin soimaan, sillä olen äärettömän aamu-uninen). Joka viikonloppu totean, ettei se ole hyvää kuunneltavaa ja silti joka viikonloppu herään siihen. Toisaalta, lähes jokainen viikonloppu myös nukahdan uudelleen todettuani sen huonouden. Niin tänäänkin. Puolilta päivin vääntäydyin väkisin sängystä ylös, keitin kahveet ja aloin katsoa Swimsuit models-ohjelmaa. Tuijotettuani langanlaihoja bikini-beibejä 45 minuuttia varasin itselleni spinningtunnin huomisaaamuksi. Heitin riisisuklaan käärepaperit roskiin ja lupasin, että ei enää ikinä suklaata. Ensi perjantaina voin taas unohtaa sen lupauksen...

Asioita, joita paljastan.

2006-11-24T14:19:00.000+02:00

Paljastan itseni joltain osin, jota et ole minusta tiennyt. (välttämättä)

työpaikka:
-Lehdenjakajana, pitkän, pimeän ja kylmän talven. Olin teini ja kollegani kanssa tapeltiin usein, lopulta koettelemus yhdisti. Kerran kävimme vessassa "asiakkaan" luona.

elokuva (+):
-Alfred Hitchcock ja Takaikkuna

elokuva (-):
-Speed 2. Jatko-osien jatko-osat ovat kamalaa tuubaa. Jos laituriin törmäävä valtamerialus rantautuu 12 minuuttia, se on liikaa.

paikka:
-Joensuu, aina olen ikuisesti Joensuulainen, vaikka en siellä asukaan.

TV-sarja:
-Huonosti käyttäytyvät miehet

paikka (elämyksenä):
-Makedonia, vuoristoreissu lumisateessa, ilman talvirenkaita on kokemus itsessään.

nettisivu päivittäin:
-pakko myöntää...iltalehti.fi

herkkuruokaa:
-Mummon lihapiirakka ja isän pizza

inhokkiruoka:
-Pakastesei (eli kaupan pakastealtaan kalapuikot ja se kalakeittokala). Inhotus edelleen. Tänä päivänäkään en syö lainkaan seitä, missään muodossa. Lohikeitto sen sijaan maistuu kyllä.

Alkupalat

2006-11-24T12:17:00.000+02:00

Muutama totuus miehille:

- Mitä läskimpi mies, sitä pienemmät uimahousut.
- CD 2 on cd-boksin paras levy.
- Älä kuuntele ketään, joka sanoo "hiinä ja hiinä".
- Etenkään, jos kyseinen henkilö oli hetki sitten "palaamassa astialle".

(Säännöt –Miehen kirja)